Viimeinen laulu: luku 7

Luku 7: Valkea varjo

”Minä tarvitsen yhden vapaaehtoisen vastuuryhmän mukaan etelärajalle viemään apupakettia ja tekemään raportin kaikesta näkemästään.”

Frejan ääni kaikuu kirkon seinissä. Ydinryhmä on paikalla, Frejan läheisimmät apulaiset istuvat kirkon penkillä katsoen nunnanpukuunsa sonnustautunutta naista. Joshua vaihtaa veljensä kanssa katseita, Johanin ilme on kivenkova. Veli ei tee elettäkään ilmoittautuakseen, mutta Frejan katse pysähtyy vaaleisiin poikiin.

”Johan. Sinä olet terävä päästäsi ja olet oppinut kohtalaista paremman kirjoitustaidon. Lähtisitkö sinä tekemään minulle raporttia eteläran tapahtumista?”

Joshua säpsähtää, kun Frejan vihreät silmät merkitsevät hänen veljensä. Johan ei värähdäkään, tämä on oppinut pysymään ilmeettömänä.

”Tietenkin, Freja. Entä kaksoseni?”

”Minä tarvitsen vain yhden ryhmän mukaan. Joshualle löytyy töitä täältä.”

Frejan äänensävy kertoo asian loppuunkäsitellyksi. Joshua tuntee vapinan alkavan kehonsa laidoilla, hän painaa jalkansa tiukasti lattiaan, jotta kukaan ei havaitse hänen tärisevän. Johan lähtisi pois. Hän ei ole koskaan ollut muutamaa minuuttia kauemmin erossa Johanista. Sydän jättää kierroksia välistä, Joshuasta tuntuu, että hän tukehtuu. Vapautus. Jumala suo hänelle päivän vain itsensä kanssa.

Freja jakaa ohjeita, ryhmät poistuvat kukin tehtäviinsä. Etelään lähtevä apuryhmä kokoaa ruokaa ja kankaita jaettavaksi niille, jotka elävät reuna-alueella täydessä köyhyydessä ja kurjuudessa. Johan seisoo syrjässä tuijottaen eteensä. Joshua tuntee ilmeen veljensä kasvoilla. Hän ei saata sanoa mitään, sydän tykyttää vieläkin liiaksi.

”Pidä hauskaa täällä sillä välin”, Johan tiputtaa huuliltaan katsomatta veljeään silmiin. ”Minä menen kirjoittamaan tärkeää raporttia.” Sanat ovat kuin myrkkyä.

”En tee mitään, mitä et –”

”Vaikene.” Johanin ei tarvitse kohottaa ääntään. Vihreä silmä kohtaa vihreän silmän, Joshua tietää paikkansa. ”Tietenkään sinä et tee mitään. Sinä pysyt paikallasi koko päivän.”

Joshua nielaisee. Liian kuuluvasti, Johan havaitsee sen.

”Vai pysytkö?” Johan tulee lähemmäs, kuljettaa kätensä veljensä leukaperille ihmisten kulkiessa ohitse. ”Tietenkään sinä et pysy, tunnen sinut. Sinä puhuit enkelitytölle. Halusit puhua hänelle enemmänkin. Tee vain, mitä haluat. Hinnan sinä maksat itse. Minä näen, mitä teet, päädyt sitten minne tahansa. Näen sen, kun kohtaamme uudelleen ja syyllisyys täyttää ainoan silmäsi katseen.”

Johan on oikeassa. Jos Joshua saa päivän itsekseen, hän ei pysyisi paikallaan. Hän lentäisi. Ottaisi siivet alleen, ei katoaisi taivaalle Johanin ulottumattomiin, mutta kävisi jossakin, jossa ei olisi koskaan aiemmin käynyt. Hän tekisi päivästä oman paratiisinsa.

”Muista, mikä meitä yhdistää, veljeni”, Johan kuiskaa painaen sormensa kevyesti Joshuan silmälapun päälle. ”Muista, mihin sinä kuulut.”

Joshua nyökkää. Keho on liian jäykkä taipuakseen muuhun.

”Johan?” Frejan ääni katkaisee hetken. Johan kääntyy naiseen päin, Joshua tietää tämän hymyilevän. ”Menehän jo, ryhmä lähtee matkaan. Joshua pärjää kyllä.”

Johan ei sano Joshualle enää mitään, hymyilee vain ja kävelee kohti kirkon suuria ovia. Maailma nielee kaksosen, Joshua jää seisomaan paikalleen Johanin kosketus yhä kehollaan eläen, häntä merkiten.

”Minä ajattelin, että sinä saattaisit tarvita tällaisen päivän”, Freja sanoo hymyä äänessään. ”Olet ollut jopa tavallista vaisumpi viimeaikoina.”

”Minä…” Joshua ei kykene puhumaan. Freja siis pelasi tilanteen hänen puolestaan. Kiitollisuuden alta kumpuaa toisenlainen tunne. Näkeekö Freja? Ymmärtääkö tämä, mitä Johan hänelle tekee? Pelko kouraisee Joshuan sisintä, hän horjahtaa aavistuksen. Frejan kädet ottavat hänestä kiinni, kietoutuvat harteiden ympärille.

”Haluaisitko sinä osallistua jumalanpalvelukseen? Se alkaa pian. Kaikki halukkaat saavat tänään tulla mukaan, kirkko tulee olemaan hivenen täynnä.”

”Olettehan te siivonneet pois kaikki merkit eilisistä kuvauksista?”

Frejan kasvoilla välkähtää jotakin. Onko nainen yllättynyt kysymyksestä?

”Luonnollisesti. Maallikot eivät saa selville mitään.”

”Hienoa. Missä… missä…”

”Astralilja on jälleen sairaalasiivessä. Hän on paremmassa kunnossa kuin eilen tai viimeviikolla. Ei hätää. Voit myös käydä katsomassa häntä, jos tahdot.”

Joshua hymyilee Frejalle. Naisen kosketus olalla alkaa polttaa, hän repeytyy irti kosketuksesta ja kävelee hiljaa penkkirivistön reunalle odottamaan jumalanpalvelusta alkavaksi. Suuri tila täyttyy ihmisistä, heidän uskonsa juoksee kivisillä lattioilla. Kun Joshua kuulee urut, hän ei voi olla ajattelematta, että joskus on ollut maailma, jossa uskoa ilmennettiin jotenkin muuten. Kokoontuminen on ollut eri alueilla erilaista. Urkujen sointi täyttää koko sielun, Joshua ei tahdo uskoa mihinkään muuhun kuin nykyhetkeen.

Seremonia alkaa. Joshua kääntyy oikealle puolelleen, on kohtaavinaan veljensä ilmettömät kasvot. Tyhjä tila huutaa itsensä julki, Joshua havahtuu todellisuuteen ilman Johania. Kaksonen on poissa, kirkko täyttyy äänistä. Kaikki on liian pyhää. Joshua ei muista, milloin on viimeksi joutunut kohtaamaan kaiken aivan yksin.

Joshua nostaa itsensä ylös, pakenee sivuovesta ennen kuin kukaan ehtii havaita valkeaa varjoa, joka hiipuu pois pyhyyttä tihkuvasta tilasta. Joshuan jalat johdattavat hänet sairaalasiipeen. Yhden askeleen päässä odottaa Astralilja, tyttö, jolle puhuminen ei ole Joshualle sallittua. Tyttö, joka on vain melkein ihminen, tyttö, joka on aina katsonut häntä kuin ymmärtäisi. Joshua painaa ovenkahvan alas ja astuu huoneeseen.

Iloinen hymy vastaanottaa Joshuan. Astralilja on hereillä.

”Kas, hei, Joshua.” Ei lisäkysymyksiä, ei ihmettelyä siitä, missä Johan on. ”Istu alas. Seremonia taisi jo alkaa tältä päivältä.”

”Tulin mieluummin tänne luoksesi.”

”Kiitos, Joshua, minä todella arvostan sitä. En voi osallistua seremonioihin ilmeisestä syystä.”

Enkelin kasvot eivät saa näkyä niille, jotka niihin uskovat. Joshua nyökkää, hän ymmärtää kyllä.

”Minä ajattelin tänään sitä, että on ollut joskus aika, jolloin kristinusko oli jakautunut erilaisiin osiin.”

”Minäkin ajattelen sitä joskus. Mietitkö koskaan niitä ihmisiä, jotka riitelivät kirkon ammateista tai siitä, pitääkö ehtoollisleivän olla hapanta vai ei?”

Kevyt, viaton naurahdus pakenee Joshuan huulilta.

”Niin, ihmiset ovat keksineet riidan aihetta kaikesta. Kirkollinen oppi ja käytäntö ovat nyt sitä, mitä kaikesta siitä jäi jäljelle. Ajattelen sitä lähes päivittäin.”

”Sinulla taitaa olla paljon ajatuksia, vai mitä, Joshua?”

Astraliljan katse on kirkas, odottava. Hän kurottaa jalkansa sängynlaidan yli, Joshua pistää merkille, miten arastellen tyttö niitä liikuttaa. Jokin sattuu taas, ja se sattuu syvältä. Astralilja ei pysty piilottamaan sitä Joshuan näkevältä silmältä.

”En tiedä”, Joshua onnistuu sopertamaan vastaukseksi esitettyyn kysymykseen. Sormenpäitä pistelee jälleen.

”Sen näkee sinusta, kun sinua katselee. Varsinkin nyt.”

Miksi Astralilja hymyilee Joshualle? Miksi hänen silmissään on niin paljon lämpöä?

”Sattuuko sinuun?” Joshua ei osaa pitää puheenaihetta itsessään. Se kipristelee liikaa kehossa, koettelee rajoja, joita hän ei kykene vielä kohtaamaan.

Vaisu nyökkäys. Jalat kylmällä lattialla. Astralilja painaa hetkeksi katseensa alas.

”Minä haluaisin näyttää sinulle jotakin”, Astralilja sanoo hiljaa. ”Millainen taivas tänään on?”

”Hiljainen.”

”Hyvä. Kavutaan korkeimpaan kirkontorniin.”

”Sinuunhan sattuu.”

”Minuun sattuu aina.”

Joshua haluaisi sanoa, että hänkin kantaa kipua mukana päivittäin. Silmässään, muistoissaan, jokaisessa osassaan, jonka vaatteet peittävät. Mutta hän ei sano mitään. Hän ei hahmota sitä kipua, jonka enkelityttö on saanut osakseen, eikä hänellä ole oikeutta sanoa ymmärtävänsä sitä.

Ovi avataan, Astralilja johdattaa Joshuan käytävälle. Hän tietää reitin, jolla maallikot eivät saavu heitä vastaan ja näe, ettei arkkienkeli kannakaan siipiä aina selässään. Niin kuin siivet muka tekisivät enkelin. Joshualle Astraliljassa on enemmän enkelten verta kuin ainoassakaan todellisessa, siivekkäässä Jumalan sotilaassa.

Joshua ei tiedä, miksi Astralilja kävelee ontuen kierreportaat ylös hänen kanssaan, vaikka kuka tahansa saattaisi nähdä heidät hetkenä minä hyvänsä. Samassa hän ymmärtää, että on tekemässä ensimmäistä omaa päätöstään ilman Johanin varjoa. Kaikki lakkaa merkitsemästä. Joshua vain kävelee ja huomaa hymyilevänsä, kun Astralilja johdattaa häntä.

”Katso”, Astralilja henkäisee, kun he ovat ylhäällä. Joshualta kestää hetki nähdä, mitä tyttö tarkoittaa. Sitten hän astuu pyöreään tilaan, jossa vain kattoa korkealla pitävät pilarit erottavat taivaan ja maallisen. Kaupunki katoaa kauas, taivas jatkuu loputtomiin. Hennot pilvenreunat, valo kuultavana niiden takana. Joshua haukkoo henkeään. Maailma tulee häntä vastaan, on aivan hänen sormiensa ulottuvissa.

”Minä tulen tänne usein katsomaan, kuinka aurinko laskee”, Astralilja kertoo. ”Jos puen tumman kaavun ylleni ja sidon hiukseni, kukaan alhaalla ei tunnista minua. Eikä kukaan tänne kuitenkaan katso.”

Sitten Astralilja nostaa kätensä ylös ja kietoo vaalean kiharapilvensä tummalla narulla kiinni.

”Voi minua huolimatonta, unohdin innostuksissani tyystin sitoa hiukseni. Kenties joku nyt tunnisti minut ja rikkoo kaiken sen, mitä Faustit ovat rakentaneet.”

Hetken Joshua katsoo Astraliljaa kuin tämä olisi tunnustanut suuren synnin. Sitten tytön suu aukeaa suureen hymyyn ja liplattava nauru kaikuu pilareita vasten, täyttää koko avautuvan, hennossa valossa kylpevän taivaan. Joshua tuntee läikähdyksen sisällään.

”Sinä… sinä olet todella peloton”, Joshua sanoo ymmärtäen nauravansa itsekin. ”Täällä sinä vain seisot, vaikka ihmiset kirkon sisällä rukoilevat nimissäsi. Sinä et pelkää mitään.”

Astralilja vain nauraa.

”Tässä maailmassa saa aina pelätä, jos kerran avaa itselleen sen oven.”

”Tiedän sen.” Enempää Joshua ei sano.

”Astralilja...” Tytön nimi on pehmeä Joshuan suussa. Hän ei ole koskaan sanonut sitä samalla tavalla, ajatellen yhtä voimakkaasti sen sointia hänen huulillaan. ”Mitä sinä toivoisit, jos saisit toivoa vain yhtä?”

Nauru katkeaa keskeltä, Astraliljan kulmat kaartuvat.

”Minäkö?”

Joshua nyökkää.

”Tuota, minä…”

Ilme Astraliljan kasvoilla on selittämätön, aivan kuin olisi mahdotonta, että Joshua pysähtyisi ajattelemaan hänen toiveitaan.

”Kukaan ei ole tainnut koskaan kysyä minulta, mitä minä oikeastaan haluan. Sinä olet ensimmäinen.”

”Eikö edes Jan?” Joshua hätkähtää omia sanojaan. Mistä lähtien hän on uskaltanut keskustella ihmisten kanssa niin rennosti? Onko sen tarkoitus olla niin helppoa, synnyttää niin paljon valoa rinnassa?

Astralilja pudistaa päätään.

”Ei, enpä usko, että hänkään on sitä minulta suoraan kysynyt. Mutta sinä kysyit. Kiitos siitä. Minä… minun täytyy miettiä vastausta hetkinen.”

”Hyvä on.”

Taivas on sormenpäiden päässä, sen reunat ovat pehmeän oranssihtavat ja kutsuvat. Astraliljan taivas, Joshua ajattelee. Hän katselee tytön taivasta, lahjaksi annettua. Kun Astralilja katsoo jälleen suoraan Joshuaan ja hymyilee, taivaan valo väreilee Joshuassa.

”Minusta tuntuu, että tahtoisin vain taivaan pysyvän aina tällaisena”, Astralilja huoahtaa. ”En kykene toivomaan maailmasta parempaa paikkaa, koska en tiedä, kuinka sellainen maailma toimisi. Liikaa on tuhoutunut, jotta mikään voima – edes taivaallinen – voisi pelastaa sen pysyvästi. Ehkä minä haluaisin vain hetken levätä kauniin taivaan alla.”

Joshua nyökkää. Hän istuutuu Astraliljan viereen, nojaa yksityiskohtaiseen kaiteeseen, joka estää taivaalle kurkottelijaa tippumasta. Aurinko leikittelee pilvillä, Joshuan keho tuntuu kevyeltä, rajattomalta.

”Minustakin olisi ihanaa, jos joskus voisi vain pysähtyä ja unohtaa kaiken. Tiedostaa, mutta antaa olla ja hengittää puhdasta ilmaa vailla pelkoa halkeavasta maasta ja demoneista.”

”Tässä me vain istumme, maailmanlopun äärellä haaveilemassa kirkkaammasta taivaasta. Ehkä me olemme sittenkin vain ihmisiä.”

Astralilja kuljettaa kätensä varovasti Joshuan omalle. Tyttö voisi olla hänen isosiskonsa. Ensi kertaa ajatus lävistää Joshuan kirkkaana ja selkeänä. Sisko. Niinkö yksinkertaista se on? Sellaisenako hän näkee Astraliljan? Kosketus on haparoiva, Joshua ei uskalla koukistaa sormiaan. Tyttö on niin lähellä, lähempänä kuin kukaan häneltä kielletty on koskaan ollut. Ovi on jo miltei auki. Joshua odottaa sen aukeamista.

”Joshua.”

Astraliljan äänensävy saa Joshuan säpsähtämään. Hän joutuu käyttämään kaiken tahdonvoimansa pitääkseen kätensä Astraliljan omalla.

”Niin?”

”Me emme ole tainneet koskaan aiemmin kohdata toisiamme.”

”Minä en aivan ymmärrä”, Joshua sanoo, vaikka hän tietää tarkalleen, mistä tyttö puhuu.

”Olen tähän asti puhunut vain veljellesi.”

Ääni kuolee Joshuan kurkunpäälle. Hän ei saa sanotuksi sanaakaan.

Astraliljan kulmat kaartuvat, ilme käy vaikeaksi. Aivan kuin tyttö olisi surullinen, kantaisi Joshuankin taakkaa, näkisi pojan kivun pohjalle asti. Joshua vetää vaistomaisesti kätensä pois, kavahtaa kuin satutettu peuranvasa.

”Sinä voisit vain lähteä. Paeta, mennä minne tahansa, eikä hän löytäisi sinua.” Pehmeä ääni. Ymmärrys on käsin kosketeltavissa, hauras ja kaunis kuin auringon kultaamat pilvenreunat.

Joshua on aikeissa kieltää, sanoa, ettei ymmärrä lainkaan ja että Asraliljan pitää lakata hölynpölyn puhuminen. Tytön silmät ovat kuitenkin liian rehelliset, liian auki. Joshua maistaa oksennuksen kielellään.

”Minä näen kyllä, mitä käyt läpi. Usko minua. Sinä pääsisit pakoon. Turvaan.”

Joshua pongahtaa ylös ja katsoo Astraliljaa kuin tyttö olisi läimäyttänyt häntä poskelle. Joshua pudistaa vimmaisesti päätään, vie kädet korvilleen. Johan ei saisi koskaan tietää, että Astralilja näkee, tietää, ymmärtää. Ei koskaan. Hän ei kertoisi, ei varmasti. Joshua kääntyy portaikkoon, jättää taivaan selkänsä taa.

”Joshua! Minä tahdon vain auttaa sinua. Tilanteesi ei ole täysin toivoton. On mahdollista pelastua häneltä.”

Joshua pudistaa uudelleen päätään.

”Ei. Se on mahdotonta.”

Myönnytys on jo tapahtunut, pelkällä lauseella Joshua tuo kaiken julki. Hänen olisi pitänyt kieltäytyä heti. Nyt hän joutuu kohtaamaan Johanin ja tiedostamaan, että on pettänyt tämän lopullisesti. Astralilja tietää, ja hän on myöntänyt.

Joshua juoksee portaat alas, kulkee kirkossa välittämättä loppuaan lähestyvästä seremoniasta ja korkealle kohoavasta laulusta. Ei ole olemassakaan sellaista laulua, joka vapauttaisi Joshuan itsestään, siitä, mitä hän on juuri tehnyt.

Ovi kiinni. Visusti kiinni, jotta kukaan ei pääse enää koskaan avaamaan sitä. Joshua käpertyy harmaan huoneen nurkkaan heijaten itseään. Helvetti on luikerrellut tiensä hänen elämäänsä, saastuttanut hänet, saanut hänet paljastamaan jotakin vain, koska hänelle näytettiin kirkkaampi, kauniimpi taivas, lämmin melkein kuin armo. Niin vähästä hän myi veljensä luottamuksen. Pelkästä hymystä hän salli paholaisen vietellä itsensä.

Joshua pudistaa päätään. Hän selviäisi. Unohtaisi taivaan, Astraliljan lämmön ja sen, että tyttö näkee häneen, uskoo, että hän voisi pelastua. Uusi päänpudistus, kuin riuhtaisu. Joshua ei niin vain pelastu. Ei tältä. Siltä, mihin hän on joutunut osalliseksi, ei voi pelastua selviten samalla hengissä. Joshua painaa pään polviinsa ja odottaa päivän kuluvan loppuun. Virsien sävelet himmenevät taustalle, syyllisyys kiemurtelee ihon sisällä. Johan palaisi pian takaisin ja antaisi hänelle viimeisen tuomionsa. Joshua sulkee ainokaisen silmänsä ja toivoo pimeyden luomiensa takana täyttävän tietoisuudenkin.