Luku 6: Ihonalainen
”Minä tunsin sen jälleen.”
Ääni täyttää pimeän, ilmestyy
sinne kuin vääristymä valosta, halkoo tiensä huoneen poikki.
Astralilja säpsähtää ylös, kurottaa paljaat varpaansa kohti
kivistä lattiaa ja havahtuu toisen ihmisen läsnäoloon
sairaalahuoneessaan.
Jan seisoo huoneen ovella kuin jokin
estelisi häntä astelemasta sängylle Astraliljan luokse. Astralilja
ei mene nuoren miehen luo, hän ei saa antaa tälle mahdollisuutta
jättää kohtaamatta omaa häpeäänsä. Mikä poikaa tällä kertaa
pitää hänen luotaan?
”Se tuli luokseni ja katsoi minua
pienen paholaisen kasvoin.”
”Jan?” Astralilja sytyttää tulen
kynttilään pöydälleen. ”Jan, mitä on tapahtunut?”
”Minä kävin Isakin kirkossa, ja
matkalla… matkalla…”
Hiljaisin, varovaisin askelin Jan
kävelee sängylle. Istuu sen reunalle, ei liian lähelle
Astraliljaa. Tyttö erottaa vapinan Janin raajoissa, vain hienoisen,
mutta näkyvän. Jan on käynyt lähellä helvetin portteja, omaa
sisintään.
”Demoni tuli puhumaan minulle.
Suoraan minulle.”
Astralilja henkäisee. Hänen silmänsä
suurenevat, hän yrittää pitää kasvonsa rauhallisina, mutta tieto
tulee liian äkkiä, liian varoittamatta.
”Kuolemanenkeli, se, jonka nimeä en
lausu huoneessasi, tuli suoraan puheilleni.”
Astraliljan kasvot vääristyvät
pelosta.
”Se tuli kertomaan minulle, että
liityn heihin ennemmin tai myöhemmin. Että kello käy alituisesti.
Tik tok, minä kuulen sen jo, se istuu sisälläni ja odottaa
aikaansa.”
”Jan, ei.”
Astralilja kuljettaa kuunvalkeat
sormensa Janin sormien väliin, varovasti, jotta ei pelota poikaa
pois läheltään. Jan on kuin siipirikko lintu, joka ei osaa vielä
puolustautua. Yksikin väärä liike saattaa pelottaa tämän pois,
eivätkä tämän siivet ole enää ehjät kantaakseen turvaan.
”Muistatko sinä vielä, kuka sinä
olet?”
Janin ilme on avuton, kulmat
kohonneet, suu raollaan.
”Sinä olet Jan. Nikolai Emil Faust,
kaksikymmentäneljävuotias, syntynyt keväällä, silloin, kun lämpö
ensi kertaa koputtaa oveen. Mutta minä tunnen sinut Janina, poikana,
Jumalan lapsena. Minulle sinä olet ihminen, kaunein laatuasi. Sinua
minun on suotu rakastavan. Katso minuun ja sano, että sinussa on
jotakin väärää. Että se, mitä veressäsi juoksee, on tehnyt
sinusta julman ja Jumalalle kelvottoman.”
Janin kulmat kohoavat entisestään,
huuli väpättää, jokin kiiltää silmäkulmassa. Jan painaa päänsä
alas, antaa Astraliljan pitää käsistään kiinni. Ilman kosketusta
hän ei kestäisi, hän tippuisi. Astralilja tietää sen ja sallii
Janin puristavan yhä vain tiukemmin. Kun kyyneleet valuvat hopeisina
poskille, Astralilja on läsnä.
”Sinä kelpaat tälle maailmalle. Ja
tiedätkö, Jan, sinun ei tarvitsisi oikeuttaa olemassaoloasi millään
tai kenelläkään. Ei veljelläsi, ei sisarellasi, ei edes itse
luojalla.”
”Sinä olet liian hyvä minulle”,
Jan sopertaa itkunsa lomasta. ”Pelkkä katse sinulta on enemmän
kuin olisin koskaan ansainnut…”
Astralilja pudistaa hitaasti päätään
ja kuljettaa toisen kätensä Janin niskaan, sivelee pehmeitä
hiuksia ja painaa varovaisen suudelman pojan huulille. Astralilja
maistaa Janin suolaiset kyyneleet.
”Ole kiltti äläkä sano minulle
enää noin”, Astralilja kuiskaa Janin huulia vasten. Hän
vetäytyy, kohtaa kyynelistä kastuneet silmät. ”Sinä olet
arvokas. Minulle ja monelle muulle.”
Astraliljan sanat synnyttävät
värisevän hymyn Janin huulille.
”Rakkaani, pelottaako sinua?”
Jan onnistuu nyökkäämään
pienesti.
”Isak ei ole tyytyväinen minuun.”
”Tarvitseeko hänen olla?”
”Hän on isoveljeni. Tuotan hänelle
häpeää.”
”Luulisi, että maailma on jo
luopunut tuollaisesta ajattelusta.”
”Se ei koskaan lähde minusta. Olen
aina puoliksi veli, puoliksi –”
Puoliksi ihminen.
Astralilja tietää, millainen
painolasti sillä on Janille. Salaisuuksia päivästä toiseen,
salailua ja pelkoa, pakenemista ja välttelyä. Vain hän, Freja ja
Elijah tietävät erilaisten sattumusten kautta. He ja selvästikin
jok’ikinen demoni, joka työntää saastaisen olemuksensa
maanpinnalle syvyyksistä. Astralilja ei salli sitä. Hän pudistaa
voimakkaasti päätään, kuljettaa kätensä Janin poskille ja
pitelee tämän siropiirteisiä kasvoja aivan omiensa edessä.
”Ja kokonaan minun”, Astralilja
kuiskaa suukottaen Jania otsalle. ”Älä huoli. Me pidämme
toisistamme huolta. Minäkin olen vain melkein ihminen, mutta täysin
kuolevainen.”
”Sinä olet enemmän enkeli kuin
yksikään koskaan elänyt enkeli.”
”Varo sanojasi, rakkaani, enkelit
olivat voimallisempia kuin meistä kukaan. He suojelivat meitä ennen
kuin demonit tuhosivat heidät.”
”He kuolivat meidän vuoksemme.
Sinulle ei saa käydä samoin.”
”Minä teen vain sen, mitä minun
arkkienkelinä täytyy. Laulan. Puhun. Nauran. Teen heille paratiisin
vaikka tuhoutuneeseen ostoskeskukseen.”
Hymy kirii Janin huulille, niin paljon
Astraliljalla on valoa vain häntä varten. Jan silittää
Astraliljan hiuksia ja suukottaa tyttöä varoen huulille ennen kuin
nousee ylös ja kävelee takaisin ovelle.
”Meidän molempien täytyy nukkua.
Sinulla on jälleen huomenna töitä, eikö olekin?”
”On.” Astraliljan ääni on vaimea
pimeässä huoneessa.
”Kestätkö sinä? Kätesi ja
selkäsi…”
”Jan. Rakas. Minä kestän kyllä.
Nuku hyvin, vailla pelkoa.”
Pimeässä Astralilja ei kykene sitä
näkemään, mutta hän uskoo Janin hymyilevän.
”Sinä myös, enkelini. Minä
rakastan sinua.”
Hymyjä. Ovi sulkeutuu, jättäen
pimeän sisälle. Astralilja käpertyy sen viereen, antaa sen
tuudittaa hänet uneen.
*
Aamulla aurinko sirottaa säteensä
Astraliljan ikkunasta sisään saaden tytön heräämään hymy
kasvoillaan. Päivän vaatteet on joku käynyt asettamassa tuolille
sängyn vieressä, Astralilja on nukkunut kohtaamisen ohi. Hänelle
on jätetty neitseellisen valkoinen mekko vailla kenkiä.
Kuvausryhmä on jo valmiina, ihmisiä
parveilee, kirkon ovet on visusti vierailta silmiltä lukittu. Tänään
auringon valossa väreilevä pyhä on sitä, mitä ihmiset sen
haluavat olevan. Freja seisoo alttarin edessä korjaillen
siipirakennelmaa. Astraliljan sisintä kylmää, kun hän havaitsee,
miten korkealle vaijerit on asetettu. Aivan kuin hänen oletettaisiin
lentävän.
”Hyvää huomenta, enkelimme”,
kuvausryhmä tervehtii. Astralilja pistää merkille, että Jania ei
näy missään. Sen sijaan Edenbergin kaksoset istuvat ensimmäisellä
penkillä seuraten siipien asettelua kumpikin ainokaisella
silmällään. Astralilja ei katso Johania, mutta huomaa, että
Joshua suo hänelle varovaisen hymyn kuin varkain.
”Hyvää huomenta”, Astralilja
sanoo hiljaa. ”Onko tänään… lentopäivä?”
”Astralilja!” Freja hymyilee.
”Siunattua huomenta. Tänään sinua odottaa kova koetos. Olethan
nukkunut hyvin?”
Yö oli levoton. Astralilja näki
katkonaisia unia siivistä ja silmistä, kaikkialle tunkevasta
katseesta. Helvetti on pitänyt häntä silmällä.
”Olen nukkunut riittävästi”,
Astralilja vastaa, vaikkei tiedä puhuuko totta.
”Hyvä”, Freja sanoo, ”anna, kun
selitän tämän päivän toimintasuunnitelman.”
Freja osoittaa korkealle kohoavia
vaijereita. Kuinka monessa kirkossa on vastaavat järjestelmät vain
sille, että yksi ihmistyttö saadaan kohoamaan mahtipontisen ikkunan
korkeudelle auringon sirottaessa valonsa hänen hiuksiinsa kuin
sädekehän? Rakennelman tarkoitus on saada Astralilja lentämään
suorassa lähetyksessä, jota kansalaiset odottavat innolla maailman
eri kolkissa. Mitään ei editoida. Työryhmä on tietoinen riskeistä
ja ohjaa siipiä ylhäältä päin. Astralilja näkee vain koukut,
joilla ne kiinnitetään hänen selkäänsä mahdollisimman aidon
tuloksen aikaansaamiseksi. Jokin muljahtaa hänen sisällään.
”Suora lähetys?” Astralilja
sopertaa.
”Tiedän, että edellisestä on
aikaa. Levottomuus on kuitenkin uusimpien raporttien mukaan
lisääntynyt reuna-alueilla. Pyyntö tuli suoraan hallinnolta. Me
emme varsinaisesti voineet kieltäytyä, olen pahoillani. Sinä
pystyt tähän kyllä.”
”Mitä minun halutaan puhuvan?”
”Tänään sinun tulisi puhua
kansalle profetiasta.”
Astralilja nyökkää. Profetia,
viimeinen laulu. Hänen laulunsa. Hän osaisi kyllä. Pienestä
pitäen profetia on pitänyt hänet hengissä, nyt on hänen aikansa
antaa saamansa lohtu takaisin ihmisille, jotka sitä odottavat.
”Olemme saaneet paljon uutisia
monenlaisesta väkivallasta. Myös sielujen myynti reuna-alueilla on
kuulemani mukaan lisääntynyt, heikentyneitä ihmisiä on helpompaa
kahlita ja toimittaa edelleen demoneille.” Freja värähtää.
Astralilja tietää, mitä nainen joutuu menemään läpi. ”Ihmisyys
kävelee nuoralla. Tuntemattomat ovat Herran tiet, mutta me voimme
tehdä parhaamme. Me olemme vielä ihmisiä.”
”Aloitetaan.”
Vaijerit kiinnitetään Astraliljaan
koukuilla. Selän iho ottaa helposti vastaan, Astralilja on tottunut,
vaijerit ja valjaat ovat hänen kehonsa jatkeita. Elinkeinot ovat
vähissä, parempia kiinnitysmenetelmiä ei yksinkertaisesti voida
rakentaa. Tai niin hänelle on aina sanottu. Hän nielee sen
totuutena, sillä uskovaisen ihmisen tulee sietää tietty määrä
kipua.
Ensin selkä, sitten kädet. Irvokas
enkelin kuva piirretään ihonalaisella kivulla. Astralilja on
valmis, kamera on kohdistettu häneen. Hymy kasvoilla, käsien
liikerata selkeänä. Ensin muutama testikierros, tyttö kohoaa, osaa
käyttää kehoaan, näyttää siltä kuin lentäisi paikallaan.
Siipiä räpytellään korkealta, kuvaruudun ulkopuoliset ihmiset
ohjailevat enkelin lentoa.
Astralilja sulkee hetkeksi silmänsä.
Kuvausryhmä on hänen alapuolellaan. Hänet on asetettu ihmistä
korkeammaksi, ylennetty. Pistely kehossa ei johdu pelkästään
selkää ja käsiä kiertävistä vaijereista ja näkymättömistä
rihmoista.
”Astralilja, oletko sinä valmis?”
Kädet. Alavartalo. Selkä, kipu,
rankaan asti ulottuva tuska. Astralilja hymyilee. Hän tietää, mitä
häneltä halutaan. Suora esitys ei kestä pitkään. Hän osaa tämän
ulkoa. Kipu huutaa luissa asti, mutta sen voi unohtaa.
”Minä olen valmis.”
Kamera käy.
”Minä tiedän, että teihin
sattuu”, Astralilja sanoo pehmeimmällä äänellään. Hänen ei
tarvitse teeskennellä. Hän on nähnyt niin paljon kipua. Jan, joka
ei kuulu mihinkään. Johan ja Joshua, jotka ovat vaeltaneet
tuhotussa maailmassa pitäen toisensa elossa. Tyhjäksi kalvettu
Elijah, jolle demonien syömä maailma on vain leikkikenttä. Freja
ja Isak, jotka yrittävät tehdä kaikesta parempaa. Astralilja
sulkee silmänsä ja näkee heidät kaikki.
”Minä näen teidän kipunne ja
tiedän kertoa, että se ei ole ikuista. Näen, kuinka käperrytte
iltaisin kerälle ja rukoilette Isä Jumalalta valkeaa aamua, aamua
ilman demonien pahuuden punertamaa taivasta.”
Punainen taivas. Astralilja muistaa,
miltä siihen tuntui herätä, kun hän oli vasta lapsi.
”Kaikilla teillä ei ole ketään,
kenen viereen käpertyä, ketään, joka suojaisi teitä demonien
noustessa luoksemme ja vaatiessa maailmaamme itselleen.”
Tauko. Nielaus. Astraliljaa vedetään
ylöspäin, hän ristii kätensä sydämensä korkeudelle ja toivoo,
että hänen ruumiinsa kestäisi vielä. Mieli on kirkas, kivusta
tyhjä, hän ei ajattele, mitä itse tuntee, sillä muiden tuska elää
nyt myös hänessä. Hän kohoaa ihmisten toivon tähden.
”Siksi minä olen olemassa”,
Astralilja sanoo avaten siniset silmänsä suuriksi. Kamera kuvaa
hänen kasvojaan, ikuistaa taivaallisen herkkyyden. ”Minä olen
täällä laulaakseni teidät uuteen huomiseen. Kanssani teillä ei
ole hätää.”
Miten kauan siitä onkaan, kun
Astralilja on edellisen kerran päässyt sanomaan sen ihmisille,
jotka katsovat häntä suoraan, odottavat hänen tukeaan.
”Taivaallinen Isä on laskenut minut
keskuuteenne, jotta lauluni pitää teidät yhdessä. Olette kaikki
taivaan lapsia, ihmisiä, joille maailma kuuluu.”
Räjähdykset. Halkeileva maa,
tulikuuma laava, helvetin syövereistä kurottavat kädet,
vääntyneet, epämuodostuneet raajat ja taivasta kohti sojottavat
sarvet. Astralilja ajattelee toista aaltoa. Hän muistaa jokaisen
huudon, mustien sulkien peittämän punahehkuisen taivaan. Maailma
kuuluu ihmisille. Sen täytyy kuulua.
”Kolmatta aaltoa ei tule, sillä te
tunnette profetian”, Astralilja jatkaa. Vasen olka alkaa hiertää
kiinni näkymättömään rihmaan, hän jatkaa puhumista. ”Viimeinen
laulu pelastaa olevaiset helvetiltä. Minä olen teidän enkelinne,
minä laulan teidät turvaan. En anna minkään pahan kohdata teitä
niin kauan, kun uskotte minuun ja Isään Jumalaan.”
Kipu olassa lakkaa, kun Astralilja vie
kädet sydämelleen ja painaa jälleen silmänsä kiinni.
Verkkokalvoilla juoksee kuvia räjähtelevästä maaperästä ja
demoniseen tuleen tippuvista ihmisistä. Laulu peittää sen kaiken.
Kun se vihdoin lakkaa, Astralilja tietää kuvauksen loppuneen.
”Valmista!” huudetaan ilmoille.
Astraliljan keho nytkähtää saman tien, kipu ottaa sen haltuunsa.
Vahvistamalla mielensä hän pystyi pitämään ruumiinsa irti
kivusta kuvausten ajan, mutta heti sen jälkeen hän tuntee
irtoavansa itsestään. Astralilja lasketaan alas, mutta jalat eivät
enää kanna. Hän ei edes erota, kun koukut irrotetaan ihosta.
Maailma pyörii. Alttari ja penkit
sekoittuvat toisiinsa, Astralilja ei erota huolehtivia kasvoja
toisista. Teit hyvin, teit oikein, sanotaan, eikä tyttö
tiedä reagoiko sanoihin ollenkaan. Ihon alla on valoa.
Hentoreunaista, haurasta valoa, joka kertoo Astraliljalle hänen
toimivan oikein kaikesta huolimatta. Tämä on se, mitä häneltä
halutaan. Mitä kansa tarvitsee. Vain valo oikeuttaa sen. Jos
Astralilja lakkaa tuntemasta sitä, hän pakenee, hautaa enkelin. Nyt
riittää, että valo on hänessä, sykkii hänen rinnassaan ja
täyttää näkökentän, kun kipu rikkoo rajansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti