Luku 4: Ihmisen kuoret
Musteinen pimeys kiertelee huoneen
nurkkia, Elijah istuu tuolillaan pyöritellen sulkakynää kädessään.
Kolmas pino papereita, työlle ei tule loppua. Syvä huokaus pääsee
nuoresta miehestä, hän painaa päänsä hetkeksi pöytää vasten
ja päästää vaimean valituksen huuliltaan.
Kolahdus alakerrassa. Elijah ei jaksa
edes säpsähtää.
”Mitä nyt taas?”
Nuori mies nostaa kapean vartensa ja
kävelee kylmän ja kostean portaikon kautta kellarikerrokseen.
Pimeys väistää, kun Elijah halkoo tiensä sen läpi.
”Kuka helvetti täällä
meluaa?” Elijahin ääni ei pysy matalana, painoitus särähtää,
silmät kapenevat, kehonkieli on jännittynyt. Katse kiertää
kellaria, hiljaisuus on painostava, ilma täynnä odotusta ja
pistävää eritteiden hajua.
”Lopettakaa heti”, Elijah sanoo
pimeyteen, ”minä yritän työskennellä, helvetti sentään! Ei
ainuttakaan ääntä!”
Pimeys ei vastaa. Elijah kuulee
kohoilevan hengityksen, joku yskähtää. Silmät syttyvät pimeään,
Elijah näkee portaikosta kajastavasta valosta, kuinka yksi
kahlituista raahautuu lähemmäs. Nuori tyttö, jonka toinen silmä
on turvonnut miltei umpeen. Tyttö haisee ihmisyyden väärältä
puolelta. Elijah sävähtää.
”Ole kiltti.” Tytön katse kohoaa.
”No mitä nyt? Enkö käskenyt
teidän pysyä hiljaa?”
”On niin kamala nälkä.”
”Ette te kohta enää ruokaa
tarvitse.” Elijah onnistuu naurahtamaan.
”Ole kiltti…”
Elijah vastustaa halua läimäyttää
kätensä kuvan tytön hiestä ja liasta sotkuiselle poskelle. Hän
ei kuitenkaan halua sotkea kättään saastaiseen ihmiseen, joten hän
tyytyy ottamaan tästä etäisyyttä.
”Teillä ei ole enää riittävästi
elinaikaa jäljellä, jotta tarvitsisitte vielä ruokaa!”
”Ole kiltti, herra, minä rukoilen…”
”Rukoilet?” Kevyt,
kupliva nauru pakenee Elijahista. ”Onko Jumala vastannut
rukouksiisi aiemminkin? Kuinka monta rukousta Hän on toteuttanut
nyt, kun kaksi demonista aaltoa on vienyt teiltä keinon elää?”
”Olkaa kiltti…”
Elijah
kääntää selkänsä ja läimäyttää oven kiinni. Hiljaisuus
laskeutuu, Elijah palaa takaisin työpöytänsä äärelle ja nostaa
lasit nenälleen nähdäkseen paperipinonsa
paremmin kynttilänvalossa.
Niin paljon paperitöitä. Kukaan
kellarissa ei saa sanoa sanaakaan, tai hän räjähtää kappaleiksi
ja joutuu luopumaan periaatteestaan olla vahingoittamatta
kauppatavaraa. Ehkä hänen olisi vain pitänyt läimäyttää tyttö
hiljaiseksi, tämä oli jo valmiiksi pahassa kunnossa. Mutta
asiakkaat huomaavat kaiken. Heidän silmiltään ei jää yksikään
virhe näkemättä.
Elijah pudistaa päätään. Kellarin
nykyinen lasti on kokonaan listaamatta, edellisten noutajat
luettelematta. Elijahin täytyy pysyä perillä bisneksestä. Hän
ristii jalkansa ja nojaa taaksepäin tuolistaan, huokaa syvään ja
lyö kätensä yhteen. Ei tänään.
”Helvetin helvetti, minä en jaksa”,
Elijah huoahtaa. ”Seuraava asiakas tulee vasta huomenna. Jos nuo
nälkiintyvät hengiltä aamuun mennessä, menetän maksavan
asiakkaan. Saatana.”
Elijah nousee ylös, astelee rivakasti
pakastimelleen ja kiskoo kokonaisen porsaanjalan ylös. Sen pinta on
huurteinen, mutta se saa kelvata.
Kellarikerros on hiljainen kuin yö,
kun Elijah heittää jäässä olevan lihan kahlituille.
”Enempää ette saa, taistelkaa
siitä, mitä on.”
Äänet alkavat oitis. Ne eivät ole
enää tippaakaan inhimillisiä. Korahduksia ja huudahduksia,
kahlitut meluavat kuin nälkäiset eläimet. Elijah todistaa, kuinka
kynnet uppoavat jäiseen lihaan ja toisiin kahlittuihin. Mitä
tahansa ruoan eteen. Tämä on hyvä lasti. Epätoivoisia ja
nälkäisiä. Heidän sieluistaan maksetaan eniten. Elijah jättää
kellarin taistelemaan ihmisyydestään ja toivoo, ettei kukaan
raatele toista hengiltä.
Ei enää paperitöitä. Ei yhtään,
ei tänään. Elijah vetää kirkkaanpunaisen takin ylleen, sitoo
pitkät hiuksensa letille ja astelee ulos kirkkaaseen päivään.
Aurinko ei paista tänäänkään, repaleiset pilvenhahtuvat
peittävät taivaan. Elijah tietää, minne aikoo.
Faustin perheen ylläpitämät kirkot
eivät ole kaukana toisistaan. Freja Faustin kirkko, enkelin suoja,
on juuri sopivan matkan päässä Elijahin asumuksesta. Pihalla
kasvaa kukkia, Elijahia naurattaa. Vai on Freja lähtenyt hakemaan
anteeksiantoa. Liljat peittävät kaikki kukkapenkit, valkoiset
terälehdet irvistävät Elijahille hänen kulkiessaan kukkien ohi.
Miten tekopyhää Frejalta täyttää koko piha juuri liljoilla,
aivan kuin se antaisi hänen syntinsä anteeksi.
”Elijah.”
Siinä paha, missä mainitaan, Elijah
ajattelee nähdessään kokonaan nunnanpukuunsa suojautuneen Frejan
sivusilmällään. Freja kastelee kukkia. Elijahin kellari on täynnä
kuolevia, myytäviä ihmisiä, ja jollakulla on aikaa kastella
kukkia. Hillitön nauru kuplii Elijahin sisällä, hän pakottaa sen
pysymään siellä.
”Hyvää
iltaa, Freja, ystäväni”,
Elijah tervehtii hymyillen
leveästi. ”Et näytä turhan kiireiseltä tänään.”
”Eivät kaikki päivät ole
kiireisiä edes maailmanlopun äärellä.”
”Oletpa sinä dramaattinen”,
Elijah naurahtaa, ”ei tämä mikään maailmanloppu vielä ole.”
”Sinusta todella havaitsee, ettet
ole hyväksynyt Jumalan suojausta elämääsi.”
”Minä pärjään loistavasti
omillanikin, Frejaseni.”
Frejan
ilme ei värähdäkään. Nainen on kuten aina aiemminkin Elijahin
seurassa, täysin jäätynyt. Elijah huomaa ajattelevansa kahlituille
ojentamaansa huurtunutta lihanpalaa. Frejan kivettyneet kasvot
huvittavat häntä entisestään.
”Mitä
asiaa sinulla on kirkkooni? Tämä ei ole mikään pysäkki kaikille
ohikulkeville.”
”Yllättyisitkö, jos sanoisin, että
halusin vain nähdä sinut?”
”Hyvä on, älä kerro minulle
tarkoitusperiäsi. Jumala tietää ne kyllä.”
”Jumala, siinäpä huvittava ajatus.
Hänellä on varmasti käsikirjoitettu ohjelma minun kiduttamisekseni
helvetissä. En malta odottaa sitä.”
Freja kääntää katseensa liljoihin.
Syyllisyydentuntoa. Elijah oli osunut oikeaan. On tapahtunut jotakin,
joka saa enkeliprojektia johtavan naisen huoltamaan kukkapenkkejään
entistä suuremmalla hellyydellä. Aivan kuin päämääriään
varten kylmenneessä naisessa olisi enää vähääkään hellyyttä
jäljellä.
”Astralilja”,
Elijah tiputtaa huuliltaan.
”Mitä arkkienkelistämme?”
”Mitä tytölle kuuluu? En olekaan
päässyt puhumaan hänelle hetkeen.”
”Sinä, Elijah, et varsinaisesti ole
lähipiiriä. Jos en tuntisi sinua, sinä olisit vaaraksi koko
maapallolle jo pelkästään sillä, että tiedät, mikä Astralilja
todella on.”
Virnistys. Kortit on levitetty.
Frejakin osaa pelata. Se käy Elijahille. Mies tuntee koko kehonsa
kihelmöivän, kun hän seuraa Frejan verkkaisia, harkittuja
liikkeitä. Nunna ei tee mitään, mikä voisi aiheuttaa hänessä
reaktion.
”Sinulla
on niin kauniita liljapenkkejä”, Elijah sanoo pehmeästi.
Freja nostaa päänsä, suoristaa
selkänsä ja kohtaa Elijahin ilkkuvat, siniset silmät. Nainen
artikuloi puheensa selkeästi räpäyttämättä kertaakaan silmiään.
”Jos
tahdot sanoa jotakin, sano se suoraan. Minulla ei ole aikaa leikkiä
kanssasi.”
”Pitäisihän sinun tuntea minut
riittävän hyvin tietääksesi, ettei minulla koskaan ole oikeaa
asiaa. Ei mikään kiinnosta minua tarpeeksi sellaiseen.”
Freja huokaisee syvään, aivan kuin
Elijahin kommentti ei olisi lainkaan hänen huomionsa arvoinen.
Kenties nainen todella ajattelee niin. Sekin lähinnä kihelmöi
Elijahin suonissa. Miten huvittavaa.
Elijah kulkee aivan lähelle Frejaa,
niin lähelle, että saattaa tuntea tämän tasaisen hengityksen
kasvoillaan. Mitähän nainen tekisi, jos hän menisi lähemmäs.
Ajatus kuvottaa häntä liikaa, jotta hän kykenisi siihen. Nunnat
ovat kaikki kylmiä, kuolleempia kuin kaikki kahlitut Elijahin
kellarissa.
Kun Elijah vetäytyy Frejan
läheisyydestä, nauru pakenee hänestä.
”Jumala
siunatkoon sinua, Elijah”, Freja sanoo hiljaa.
”Jumalalla on varmasti kova kiire
kaikessa muussa, ehkä hän ehtii ajatella minua sitten, kun hän
kuuntelee ensin kaikkien toisesta aallosta selvinneiden rukoukset.”
”Me olemme kaikki selvinneet
toisesta aallosta.”
”Olemmeko? Olemmeko todella?”
Vihreät silmät ovat pelkästään
hiljaiset. Freja laskee metallisen kastelukannun kiveykselle, ottaa
merkittävän askeleen kohti Elijahia.
”Jos haluat nähdä ihmisten
kiemurtelevan, tiedät kyllä, mistä löydät leikkikenttäsi. Anna
minun kirkkoni olla rauhassa.”
”Entä, jos haluan nähdä sinun
kiemurtelevan?” Elijahin silmät suurenevat, suupielet
kohoavat. Sitten piirteet tasoittuvat ja poikamainen, raikas nauru
juoksee ulos.
”Olisitpa nähnyt ilmeesi”, Elijah
nauraa, ”olet aivan hulvaton! Vitsailin vain, rauhoita toki
sydämesi.”
”Minä en tunne huumoria samalla
tavalla kuin sinä tunnet sen.”
”Mahdatkohan tuntea sitä lainkaan?
Frejaseni, olen huolissani siitä, mihin tämä maailma on menossa,
kun sinä johdat sitä.”
”Me Faustit emme johda sitä, mitä
Euroopasta on jäljellä.”
”Voi, kyllä te johdatte.
Viimeistään toisen aallon aikaan oli selvää, että kristilliset
arvot ovat kääntyneet ihmistä vastaan. Demoneja kuhisi maan
jokaisesta raosta, maanosia tuhoutui… Te pelasitte korttinne
loistavasti, te kaksi. Erittäin taidokkaasti.”
Tunnelma on raskas, kuin Freja
kantaisi harteillaan jotakin Elijahille täysin näkymätöntä.
”Minä ja veljeni Isak teimme sen,
mitä meidän oli pakko. Autoimme ihmisiä. Annamme heille nytkin
jotakin sellaista, josta pitää kiinni. Valtio keksii kyllä keinot
rakentaa uusi maailma. Jumala katsoo meitä.”
”Oletko koskaan ajatellut, mitä
tapahtuu, jos Astralilja haavoittuu vakavasti? Tyttö on ihminen,
kiinnitit sinä hänelle siivet tai et. Paljon on ladattuna hänen
harteilleen.”
Elijah pyöräyttää silmiään
dramaattisesti, osoittaa sormellaan kaikkialle kirkon sisäpihalla.
”Minä en näe häntä missään.
Mitä enkelille on mahtanut tapahtua?”
”Poistu.” Frejan ilme on
raudanluja, naisen ääni silkkaa myrkkyä, mustaa samettia.
Anteeksiantamatonta. ”Sinulla ei siis todella ole minulle mitään
sanottavaa. Voit saman tien poistua.”
”Elijah? Sinäkö siinä?”
Valkeat kiharat kasvojen kehyksenä,
häikäisevän siniset silmät. Yllä pelkkä kohtuuttoman suuri
valkea kauhtana, kuin lakanasta kietaistu. Astralilja seisoo
paljasjalkaisena kirkon pihalla ja katsoo vuoroin vaaleaa nuorta
miestä, vuoroin nunnaa.
”Astralilja! Sinun pitäisi olla
lepäämässä”, Freja hengähtää.
”Kas, juuri sinua minä etsinkin”,
Elijah sanoo hymyillen ja astelee taputtamaan enkelityttöä olalle.
”Mitä sinulle on tapahtunut, Astralilja pieni?”
”Kehoni ei ole kestänyt siipiä
viimeaikoina erityisen hyvin.”
”Näytähän vähän käsiäsi.”
Elijah tarttuu Astraliljaa tämän
kapeiksi käyneistä ranteista, tarkkailee jokaista ihoa kiertävää
haavaumaa, jokainen jonkin liian tiukan tai raskaan
kiinnitysmenetelmän aiheuttama. Astralilja on kuin asvaltille
kaatunut pikkulapsi. Enkelin verta on vuodatettu.
”Elijah, anna hänen olla.”
”Ei, Freja, kaikki on kunnossa. Emme
ole nähneet toisiamme pitkään aikaan, emmehän, Elijah?”
”Frejaseni, soisitko minulle hetken
kahden kesken enkelin kanssa?”
Frejan ilme on anteeksiantamaton. Hän
poistuu kirkkopihalta hiljaisin askelin, suoden Astraliljalle
katseen, joka on sekoitus myötätuntoa ja äärimmäistä kuria,
jotakin, jota ei ole tarkoitettu Elijahin ymmärrettäväksi.
”No, Astralilja, kävelläänpä
vähän”, Elijah sanoo kietoen kätensä tytön harteille. Ele on
veljellinen, Astralilja ei reagoi siihen mitenkään. ”Kerro
minulle rehellisesti, kuinka sinä voit. Sinä näytät suoraan
sanottuna aivan hirveältä.”
Hymy häivähtää Astraliljan
kalpeilla huulilla.
”Minä en voi hyvin”, Astralilja
sanoo katsellessaan pihassa kasvavaa puuta. Omenapuu. ”En ole
hetkeen voinut, mutta…”
Läpsähdys halkoo ilmaa, Astralilja
hypähtää, sillä ei ole ymmärtää Elijahin läpsäyttäneen
käsiään.
”Sitten sen pitäisi riittää. Sinä
et voi hyvin. Se siitä. Silloin sinä lopetat.”
”Minä en voi –”
Uusi käsien läpsäytys.
”Lopeta tuollainen. Sinun ei
tarvitse kestää tätä kaikkea vain, jotta hassu kourallinen
ihmisiä pysyisi hengissä. Enkeleitä ei ole olemassakaan, eikö
sinua häiritse leikkiä leikkiä, jonka valheellisuuden kansa
kuitenkin ymmärtää jossakin kohdassa?”
Mikään Astraliljassa ei puhu.
”Uskomatonta”, Elijah henkäisee,
”Freja se saa kenet tahansa uskomaan, mitä haluaa.”
”Se, että sinä pystyt elämään
tässä maailmassa, ei tarkoita, että muut pystyisivät. Moni…
moni kärsii. En voi lopettaa nyt.”
”Minä elän, koska tämä maailma
on minun paratiisini. Silti minua kuvottaa katsella tätä sairasta
näytelmää. Mikään siinä ei ole aitoa. Jumalan rakkaus, niinpä
niin, olette kaikki harvinaisen kaukana siitä, mihin väitätte
uskovanne.”
Elijah pudistaa päätään, vaalea
letti heiluu selässä.
”Mutta se ei kuulu loppujen lopuksi
minulle lainkaan.” Elijah pudistaa uudelleen päätään, kuin
perustellakseen sanansa itselleen. ”Kerrohan, Astralilja, onko Jan
vielä elämässäsi?”
”Jan on uskollinen ystävä kenelle
tahansa. Hän ei ole kääntänyt selkäänsä minulle.”
Kun Elijahin hymy levenee, Astralilja
kohottaa kätensä ja piirtää ilmaan rastin.
”Tiedän, mitä ajattelet. Sinulla
on aina ollut kyky nähdä ihmisten läpi. Jan ja minä… me…”
”Te olette täydellisen
rakastuneita, tiedän kyllä. Mutta pidä varasi. Jan ei –”
Astralilja kurottaa vapisevan
ranteensa Elijahin suulle. Mies hätkähtää Astraliljan äkillistä
liikettä.
”Ei täällä”, Astralilja
sihahtaa. ”Ei täällä eikä missään muuallakaan, missä joku
voi lukea huuliasi. Siitä ei saa kukaan tietää.”
Astralilja vetäytyy kauemmas.
”Anteeksi, että koskin sinuun, minä
vain…”
Elijah kohauttaa harteitaan, häntä
ei yhden tytön kosketus häiritse. Huoli Astraliljan olemuksessa
huutaa itseään julki, Elijah ei ole koskaan aiemmin nähnyt tätä
yhtä äärirajoilla. Sairaalakaapu korostaa tytön kalpeutta. Elijah
ei tiedä, miltä sääli tuntuu, mutta Astraliljan katseleminen saa
hänen olonsa vääräksi.
”Ymmärrän, ymmärrän. Freja on
varmasti laskenut jokaisen riskin veljeensä liittyen. Minua ei
varsinaisesti kiinnosta, mitä sille pojalle tapahtuu, mutta olisi
vaarallista antaa hänen liikkua liiaksi itsekseen. Maailma kuhisee
demoneita, ja hän on varsin… altis niille.”
”Freja ja minä olemme täysin
tietoisia siitä. Niin on Jankin.”
”Hyvä. Sittenhän hätää ei
pitäisi olla.”
Elijah kääntyy kannoillaan, hän on
nähnyt tarpeeksi. Kiljuva pino listoja odottaa työpöydällä,
hänen olisi palattava niiden luo ennen kuin päivä ryömisi
taivaanrannan taa ja palaisi aamulla maksavien asiakkaiden kanssa.
”Minulla on töitä tehtävänä”,
Elijah huokaisee.
”Sinä siis raadat edelleen päivästä
toiseen.”
Kunpa tyttö tietäisi. On liian
helppoa kuvitella ilme Astraliljan, kun tämä avaisi hänen
kellarinsa oven ja näkisi sielunsa hakijaa odottavien ihmisraatojen
vahamaiset kasvot ja tyhjät silmät. Tässä maailmassa pystyy mihin
tahansa. Elijah on ottanut siitä selvää.
”Niin, voihan sen niinkin sanoa.
Olen… motivoitunut.” Hymy. Astralilja ei arvaa mitään. Voi,
miten tyttö yllättyisikään. Tämä on kuitenkin liian puhdas,
liian pyhä ihmisille, jotta Elijah edes harkitsisi tämän
järkyttämistä.
”Pidä varasi, suosikkienkelini”,
Elijah sanoo taputtaen Astraliljaa vielä kerran olalle. ”Ja laita
kengät jalkaan. Valtiolla on kyllä varaa vaatettaa sinut siten,
ettet ole jatkuvasti sängyn omana.”
Astralilja hymyilee niin, että
hampaat näkyvät. Hymy on kaunis ja aito. Miten tyttö on pysynyt
sellaisena? Elijah ei ymmärrä ihmisiä, jotka ovat luonnostaan
hyviä. Kenties heidän kaltaisilleen todella on olemassa Jumala.
”Älä paiski liikaa töitä. Äläkä
kiusaa Frejaa, hän tekee hirvittävästi töitä tämän maailman
puolesta.”
Elijah vain pyöräyttää silmiään
ja kääntyy ympäri, astelee takaisin tavallisten ihmisten pariin.
Maailmaan, jossa tekopyhyys ei tihku jokaisesta lauseesta, jossa
pahuus on valjastettu polttoaineeksi. Se, joka osaa käyttää
tuhoutunutta maailmaa hyödykseen, on korkeammalla kuin Jumala.
Elijah muistaa sen jälleen ja hymyilee pilviverkoston rakoillessa,
valon tippuessa alas hänen valkeille kiharoilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti