Viimeinen laulu: luku 25

Luku 25: Veli

Maa aukeaa päästäen hirviöt sisältään. Jan ja Azrael seisovat sisältä tyhjän pilvenpiirtäjän katolla ja katsovat, kuinka vapiseva maa sylkee demoneita kuin kuhisevia muurahaisia. Huutavia ihmisiä soihdut käsissään kirkkojen edessä. Maailma on hajonnut. Hulluus kuhisee iholla. Ihmistä ei enää erota demonista.

”Katso, Jan, näin se tuhoutuu”, Azrael kuiskaa tuijottaessaan silmät kovina halkeavaa maata. Jan näkee vain suuren, rikkoutuneen ruudun toisen rakennuksen seinällä. Rikkinäinen kuva toistaa muutamaa sekuntia, jossa Astralilja sylkee verta rinnuksilleen. Jan tuijottaa näkyä katujen palaessa hänen alapuolellaan. Kuvaruutu on kuin hallusinaatio, mielen julma keino kiduttaa häntä.

”Adam valitsi oikean hetken päästää demoninsa irti”, Jan kuiskaa Astraliljan kuvan pyöriessä ruudulla. ”He olivat jo valmiiksi menettäneet toivonsa.”

Azrael naurahtaa ilottomasti.

”Sellainen hän on. Hän tahtoo ihmisten uskovan, että he aiheuttivat tämän itse.”

”Azrael…” Janin ääni on kuumeinen, irti itsestään. Demoni kallistaa päätään kuin eläin.

”Miksi sinä et ole tuolla? Repimässä ihmisiä kappaleiksi ja polttamassa sitä, mitä on vielä jäljellä?”

Azrael sulkee silmänsä. Huulet vääntyvät irveen.

”Siitä on mennyt maku. Se ei tunnu enää miltään.”

”Sinä olet muuttunut.”

”Kukapa ei näinä päivinä muuttuisi.”

Kadulla nainen puukottaa toista naista kylkeen eläimellisen huudon saattelemana. Solidaarisuus on kuollut. Joku heittää autojen osia kohti rikkinäistä kuvaruutua, joka yhä pyörittää ihmiskunnan suurinta valhetta.

”Jan, meidän molempien täytyy silti osallistua”, Azrael sanoo jännittäen siipiään. Keho on valmistautunut. ”Jokaista demonia tarvitaan. Muuten tämä ei onnistu.”

Toista naista puukottanut nainen saa auton pakoputkesta ohimoonsa. Jan kääntää päänsä ja katsoo Azraeliin, jonka silmät heijastavat liekkejä.

”Päästä itsesi irti”, Azrael neuvoo, ”anna sisäisen laulusi syttyä tuleen. Kaikki se viha, kaikki se kipu, jota olet kantanut – anna se nyt maailmalle. Ihmisten täytyy saada tuntea, mitä sinä olet kokenut.”

”Entä sinä?”

”Älä sinä minusta huolehdi.” Azrael virnistää. Hymystä puuttuu särmä, Azrael ei enää aiheuta Janissa syvää kauhua sahalaitahymyllään.

Azrael ottaa vauhtia ja laskeutuu keskelle katua. Ihmiset huutavat, haljennut maa sikiää demoneita. Pieniä, suuria. Siivekkäitä ja sarvekkaita. Azrael näyttää kauniilta niihin verrattuna. Valkea tukka hulmuten Azrael polttaa kaiken tieltään. Repii ja riuhtoo. Tulenpunainen tanssi. Riivattu olento.

Jan tunnistaa saman poltteen itsessään. Demonisen liekin, joka kiskoo hänen sydäntään osaksi laulua, osaksi sykkivää massaa. Jan hyppää siivilleen, levittää ne täydellisen auki, sallii voiman syttyä sisällään. Hän syöksyy kadulle, lentää kymmenen miehen voimalla päin rakennelmia ja ihmisiä, tuhoaa ja repii. Mihinkään ei enää satu. Siivet ottavat iskuja vastaan, mutta iho on kuin marmoria, mikään ei lävistä Jania hänen edetessään. Palakoon kaikki, nähköön sisällä kiehuvan hulluuden.

Astraliljan kuva näytöllä pimenee mustaksi, kun Jan paiskautuu sitä päin. Lasinsiruja törröttää paljaasta ihosta, mutta marmori ei tunne kipua. Astraliljan kipu ei ole enää koko kansan nähtävillä, valhe on sammunut. Jan pyristelee ilmassa, räpyttelee lasinsirut siivistään. Lasia sataa.

Lisää. Lisää. Älkää antako tulen koskaan sammua. Jan ei näe enää Azraelia, ei railoa maassa, kun hän kiitää tuulen lailla pitkin katuja. Päämäärä on selkeä. Lähemmäs kirkkoa, kohti sisaria, pettureita. Heidän maailmansa palaa tänä yönä pois. Nauru lähtee Janin sisimmästä. On helpompaa kuvitella menettäneensä mielensä. Hysteerinen nauru kaikuu kaduilla, saattelee ihmiset viimeiseen hautaansa. He kuolevat kuullen demonin nauravan, hautautuvat toistensa alle, jäävät raadoiksi likaisille kaduille. Mitä valtion päättäjät sanoisivat nyt? Kuinka tästä selvitään? Jan vain nauraa, kunnes kirkon siluetti piirtyy vasten palavaa taivasta. Nauru katkeaa keskeltä, Jan pysähtyy.

Kirkon piha on täynnä ihmisiä, jotka kuhisten pyrkivät sisälle. Lapioita ja kiviä, irveen vääntyneitä naamoja. Kankaita teksteillä, joissakin on Astraliljan nimi punaisella yliviivattuna. Jan kohoaa korkealle, ihmisten ohi ei ole meneminen. Alttarin takainen ikkuna ottaa hänet vastaan ja hän rysähtää keskelle salia vetäen ikkunan mukanaan. Lasi ympäröi hänet kaikkialta, mutta notkeasti kuin kissaeläin hän nousee ylös ja hymyilee pelokkaille kasvoille.

Mitä nämä sieluparat ovat tehneet kaiken tämän ajan? Rukoilleet, turvanneet toisiinsa maan haljetessa ja ihmisten seotessa itseensä? Nauru kaihertaa yhä Janin sisällä. Ei näille ihmisille ole olemassa jumalaa. Tämä sairaus ei parannu rukoilemalla, se kalvaa sisimmän tyhjäksi.

”Demoni!”

”Isä meidän, joka olet taivaissa…”

”Auttakaa joku, kuka tahansa…”

”Katsokaa sen sarvia! Hirviö, hirviö!”

Äänten keskeltä Jan etsii sisaruksensa. Frejaa hän vain katsoo, naisen kasvot ovat kalvakat kuin kuulas syysaamu. Kaiken keskellä seisoo Isak selkä rautakangensuorana. Isakille Jan hymyilee. Rakas veli, isoveli, joka poltti kirkkonsa hänen vuokseen. Nyt maailma palaa. Jan oli viimeinen viiva vedettäväksi. Kasvot hymyyn vääntyneinä hän astelee suoraan veljensä luo, ihmiset väistävät, kumartavat kuin pyhimystä. Hädän hetkellä ihminen rukoilee vaikka pahinta vihollistaan, kunhan vain säilyy hengissä.

”Isak, veljeni, minä tässä vain olen”, Jan sanoo ojentaen pitkäkyntisiä käsiään kohti Isakia. ”Etkö tunnista minua?”

Isak kääntää päänsä. Kieltää kolmesti.

”Sinä et ole minun veljeni.”

”Tulin vain tervehtimään sinua.”

Aaltoja. Vihdoin Jan tunnistaa ne. Hänen ei tarvitse koskettaa ketään, pelkkä käden ojennus riittää siirtämään ihmismassat kauemmas. On vain hän ja hänen veljensä. Sisar makaa lattialla kauempana, pois pyyhittynä. Valehtelijoita kaikki.

”Vihdoin kaikki näkevät, mikä sinä olet”, Isak sylkee suustaan. Halveksunta kipunoi hänen silmissään.

”Paljonko sinä minua inhoat, veli?”

”Minä en ole sinun veljesi, demoni. Sinä olet hirviöstä.”

”Ja sinun äidistäsi, ihmisnaisesta, Evasta. Kuinka raamatullista. Kuinka herkkää. Nainen ja peto, tarina on kerrottu ennenkin.”

”Minun äitini oli hirvittävä, sairas nainen. Mutta sinä olet demoni. Isäsi sairaan perimän saastuttama.”

Aallot kuohuvat, Jan kuulee, kuinka ilmassa rätisee. Hymyillen hän kurottaa veljeään, inhoon sekoittuu kauhua, kun Janin sormet miltei hipaisevat kasvoja. Isak yrittää väistää, mutta Jan saa otteen. Pelkkä hively, posken sipaisu. Veljeltä veljelle.

”Sinä olet syössyt tämän maailman tuhoon”, Isak kihisee.

”Minäkö?” Janin nauru täyttää koko tilan. ”Olinko se minä, joka kiinnitti siivet ihmistytön selkään ja hyödynsi vanhaa profetiaa valehdellakseen koko kansalle?”

Isakin kasvot vääristyvät yksi piirre kerrallaan. Jan ei ole vielä lopettanut.

”Minäkö uskoin, että valehtelemalla saataisiin aikaan lopullisia ratkaisuja?”

Marmori kestää. Isak seisoo pitkänä Janin edessä, ensi kertaa Jan ei katso pelkästään veljensä loittonevaa selkää. Veli on paljon pienempi edestäpäin. Pelokkaat kasvot, vapisevat kädet. Janilla on marmorikuori, Isakilla vain risti kaulallaan ja valheellinen hurskaus sydämessään.

”Minä kielsin itseni koko ikäni. Tekikö se minut onnelliseksi? Tulinko sinun kaltaiseksesi? Olinko koskaan onnellinen?”

Jan levittää kätensä, korottaa kasvonsa, ottaa vastaan kattoon maalatun taivasten valtakunnan.

”Katso minua nyt, veli. Katso, mihin valehtelu on johtanut meidät kaikki. Enää en pakene.”

”Oletko sinä nyt onnellinen?”

Puhuja ei ole Isak. Lattianraja puhuu, Freja on noussut istumaan.

”Kerro meille, Jan, oletko sinä nyt onnellinen.”

Halkeama marmorissa. Jan vie kädet kasvoilleen aivan kuin hänessä todella olisi reikä. Sanoja ei tule, aallot ovat lopussa. Kaikki katsovat häntä, erehtynyttä. Pimeän tien kulkijaa. Vanhojen tuttujen kasvot ovat yhtä sameaa, tuomitsevaa massaa. Jan perääntyy kauemmas, astelee alttarille enkelin kuvan eteen ja levittää mustat siipensä kuin suojatakseen kehoaan.

”Me emme tuhoudu niin helposti”, Freja sanoo hiljaa nousten ylös kovalta lattialta. ”Voit kertoa hänelle, että me seisomme, vaikka hän polttaisi jalkammekin.”

”Paha koettelee meitä viimeisen kerran”, Isak lausuu vahvistukseksi, ”mutta me emme murru sen alle.”

Jan näkee, kuinka hänen sisaruksensa katsovat toisiaan ja nyökkäävät hiljaa. Jännite heidän välillään on ilmiselvä, mutta ymmärrys löytyy pimeimmältäkin tieltä. Jälleen Jan on jätetty ulos, suljettu pois kuin hän ei ymmärtäisi heidän kieltään.

Ikkunoiden takana palaa. Liekkien loimu maalaa Janin siluetin kaikkien nähtäväksi. Ilmassa rätisee, Jan ei enää kestä. Siivet kantavat hänet ulos, läpi rikki räsähtäneen yläikkunan. Hän lentää taivaalle, yhä vain ylemmäs, mutta kaaoksen äänet seuraavat häntä kaikkialle. Veri ja tuhka haisevat pilvissäkin.

Korkeammalle. Kyyneleet jäätyvät poskille. Demonit eivät osaa itkeä. Jan vie kädet korvilleen ja huutaa. Mikä hän on silloin, kun hänellä ei ole ihmisen ruumista tai mieltä, mutta hän osaa yhä itkeä? Vääristynyt enkelin kuva, pieleen mennyt kopio. Äänet täyttävät pään, Jan ei enää pysty lopettamaan huutamista.