Luku 8: Kieroutuneet sydämet
Demonit eivät koputa oviin. Silti
Elijah hätkähtää tunnistaessaan rytmin puuovellaan. Vain yksi
olento tässä maailmassa koputtaa tällä tavalla, eikä sillä
olennolla ole sielua lainkaan. Elijah nousee työpöytänsä ääreltä
tervehtimään tuttuja, tummia kasvoja. Tänään valkeaa päätä
suojaa musta lierihattu. Verenpunainen paita on napitettu kiinni
kaulaan saakka.
”Sinä olet myöhässä”, Elijah
sanoo päästäen koputtajan sisälle.
”Mutta minä koputin, enkö saisi
sillä hieman anteeksi aikatauluani?”
”Sielusi ovat vielä hädin tuskin
hengissä.”
”Hyvä, että myönnät sen itse,
niin minun ei tarvitse todeta sitä sinun kärvistellessä kellarin
nurkassa miettien, miksi päästit heidät sellaiseen kuntoon.”
”Älähän nyt, minä jopa ravitsin
heidän ruumiinsa. Oletpa sinä vaativa.”
”Minulla on varaa olla, kun tiedän,
että sinä tanssit minun melodiaani niin kauan, kun siitä on
sinulle rahaa tiedossa.”
”Likaista rahaa, suoraan
helvetistä.”
”Ei se ole sinua aiemminkaan
haitannut.”
Elijah johdattaa asiakkaansa vaivoin
valaistun asuntonsa läpi kellariin johtavaan portaikkoon. Elijah
itse ei viihdy kellarissaan, ihmisyyden varjopuolet ovat siellä
liian lähellä, liian kiinni ihossa. Ihmisen hahmossa kulkeva demoni
tuntuu vain voimistuvan ilmassa leijuvan kuoleman tuoksusta.
”Te demonit olette sitten
merkillisiä olentoja”, Elijah mutisee. ”Suuri ja mahtava Azrael
minun kellarissani, jälleen kerran.”
”Johan minä olen kieltänyt sinua
sitomasta minua tähän tilaan nimellä.”
Elijah virnistää paljastaen valkean
purukalustonsa.
”Paholainen”, Azrael sihahtaa,
”teit niin tahallasi, etkö tehnytkin?”
Elijahin hymy leviää.
”Kenties.”
Kellarin tarkoin lukittua ovea ei
vielä avata, paljon Elijahia pitempi Azrael kumartuu nuoren miehen
ylle ja vie kätensä tämän leukaperilleen. Kädet eivät ole
ihmisen. Azrael on jättänyt ulkomuotoonsa jotakin aidosta
itsestään. Mitä lähemmäs tämä tulee, sitä tummemmiksi silmien
valkuaiset muuttuvat. Elijah pitää hymyn kasvoillaan.
”Sinä olet sitten hirvittävä
luonne, Elijah”, Azrael kuiskaa vain senttien päässä Elijahin
huulista, ”kuinka sinä kestät elää itsesi kanssa?”
”Siinäpä sinulle ikuinen arvoitus
ihmisyydestä. Miltä sieluni mahtaisikaan maistua?”
”Tiedät varsin hyvin, että me emme
syö sieluja.”
”Et voi tietää, puhuinko
kuvainnollisesti vai en.”
”Sinä et ole niin runosieluinen.”
”Ehkä olet oikeassa.”
Elijah luikertelee tiensä Azraelin
voimakkaan ruumiin läheisyydestä, hivuttautuu seinää pitkin
lukitulle ovelle ja raottaa sen ovea hymyillen tyhjin silmin. Azrael
jää katsomaan miehen perään kuin olisi jo menettänyt toivonsa
tämän suhteen.
Ovi aukeaa narahtaen, eritteiden lemu
hyppää silmille oitis. Azrael kävelee sisälle, Elijah sulkee oven
ja mielensä. Mitä tapahtuukin demonin ja tämän uhrien välillä,
ei kuulu yksittäiselle ihmiselle, ei edes sille, joka sielut
kauppaa. Elijah on pelkkä välikäsi, jolle maksetaan hyvin. Hänen
ei tarvitse nähdä, kuinka Azrael kumartuu viemään ihmisraatojen
minuuden, imee sielut itseensä silmien valon himmetessä.
Kun ovi avautuu jälleen, Azraelin
ilme kertoo kaiken. Suonet tykyttävät leukaperillä, silmät ovat
täysin demoniset. Hurjistunut ilme ei kuulu ihmiselle, Elijah ei ole
koskaan nähnyt vastaavaa ihmiskasvoilla. Hän kumartuu lähemmäs
Azraelia, hivuttautuu huomaamattomasti tämän keholle. Azrael
päästää pienen urahduksen huultensa välistä, kun Elijah
painautuu häntä vasten.
Raju suudelma, Elijah ei kokeile, hän
tietää tiensä Azraelin keholle. Jokin niin epäinhimillinen kuin
Azrael kuuluu häntä vasten. Hiljaisuus on täydellinen, kellarissa
ei ole enää ainuttakaan elävää ihmistä. Elijah hengittää
Azraelia sisäänsä, antaa hetken viedä itsensä mennessään.
”Olit varannut minulle odotettua
paremman kokoelman”, Azrael sanoo ihojen kerran kohdattua, hetken
päätyttyä. Eläimellinen vire lepää yhä hänen olemuksessaan,
mutta syke on rauhoittunut, silmät eivät enää leimua.
”Vain parasta
suosikkiasiakkaalleni.”
”Aivan kuin sinulla olisi muka
suosikkeja.”
”Olen vielä riittävän ihminen
osatakseni suosia yhtä asiakkaistani.”
Azraelista pääsee räikeä, hurja
nauru. Elijah rakastaa sitä, kuinka Azraelin nauru täyttää koko
ruumiin jättämättä tilaa hengittää. Kurista minut kokonaan, älä
anna minun selvitä tästä elossa. Adrenaliini juoksee Elijahissa,
hän katsoo Azraelia kuin nuorta jumalaa.
”Olet mahdoton”, Azrael nauraa,
”täysin mahdoton. Kenties siksi pidän sinusta niin suuresti.”
”Vai ihan pidät.
Uskomatonta, että käytät tuollaista sanaa, vaikka pitäminen on
sinulle mahdotonta.”
”En minä ole eläin, minä olen
demoni. Ja sinä olet hyvin harvinaislaatuinen ihminen.”
Elijah säpsähtää, sävy Azraelin
äänessä on liian inhimillinen. Särmä on hetkeksi täysin poissa,
sanat voisivat tippua kenen tahansa huulilta. Azraelin ei kuulu olla
sellainen. Kuolemanenkeli on kesyttämätön, täysin ihmisyyden
rajojen toisella puolella, Elijahin ymmärtämättömistä.
Sellaisena Elijah haluaa tämän ihonsa alle.
”Tuota tunnetta en olekaan
tavannut”, Azrael sanoo lukiessaan Elijahin ilmeitä.
”Lopeta, en nauti siitä, kun
analysoit minua.”
”En voi sille mitään, me demonit
toimimme sillä tavalla.”
”Maksun aika. Anna minulle rahani ja
jätä minut siivoamaan ruumiskasaa. Seuraavaa satsia pitää alkaa
taas suunnitella ja kerätä, tarvitsen aikaa ja rauhaa.”
”Et sinä oikeasti halua minua pois
täältä. Sinä olet vain hermostunut.”
”Lopeta! Inhoan tuota!”
Elijah juoksee portaat ylös avaamaan
ulko-ovea. Askeleet ovat nopeita ja kuumeisia. Mitä nopeammin Azrael
lähtee, sitä helpommin hän kykenee jatkamaan töitään. Ruumiiden
hävittäminen on reuna-alueilla vaivatonta, mutta aina yhtä
aikaavievää. Elijah naputtaa kynsiään ovea vasten, Azrael ei tee
elettäkään poistuakseen.
”Sinä et siis pidä siitä, että
imitoin inhimillisiä piirteitä ja kutsun sinua erityislaatuiseksi.”
Elijah pudistaa vaaleaa päätään,
hiukset ovat avautuneet kampauksestaan ja valuvat selkään
valtoimenaan.
”En voi sietää sellaista. Sinä et
ole ihminen, sinä tulit ostamaan minulta ihmisten sieluja. Inhoan
teeskentelyä.”
”Entä”, Azrael sanoo pehmentäen
ääntään kävellen samalla lähemmäs, ”jos minä en
teeskentele?”
Elijah pudistaa uudelleen päätään,
enemmän itselleen kuin demonille. Azraelin ilme pehmenee
entisestään. Lierihattu päässä, punainen kauluspaita jänteikkään
kehon suojana Azrael menisi täydestä ihmisestä. Azrael tarttuu
Elijahia leuasta – käsien pedonkynnet ovat poissa – ja painaa
merkitsevän suudelman hänen huulilleen.
”Minä olen kuolemanenkeli,
paholaisen tunnetuin leikkikalu. Olen niittänyt sieluja enemmän
kuin kukaan. Kuvitteletko, että paholainen avaa helvetin ihmisille
pitämättä itse vähän hauskaa teillä kaikilla? Kai minullakin
saa olla huvini ihmisen keskuudessa?”
Elijah vain tuijottaa olentoa, joka
huulet ovat hetki sitten olleet hänen omillaan.
”Me olemme molemmat vain
kieroutuneita olentoja, emme ihmisiä emmekä demoneita”, Elijah
sihahtaa hampaittensa välistä. ”Ehkä on vain hyvä, että
viihdymme niin hyvin toistemme seurassa.”
Elijah ojentaa valkeaa kättään
kohti demonia.
”Sitä paitsi sinähän olet
kuitenkin vain asiakas, etkä ole vielä maksanut.”
”Minä en koskaan jätä
maksamatta.” Kultaa sataa Elijahin sormille. Elijah painaa kätensä
kiinni hymy kasvoillaan.
”Hyvä. Tapaamme taas. Ilmoita
minulle ajoissa, millaisia sieluja haluat.”
”Elijah…”
”Lopeta, en pidä siitä, että
sanot nimeni noin.”
”Elijah, oletko sinä koskaan
miettinyt, miksi me demonit haluamme sieluja?”
Olkapäiden kohautus. Elijahille
merkitystä on vain sillä, mitä hän pitelee käsissään. Jossakin
päin maailman raunioita valuutta kelpaa vielä, ja se, kenellä sitä
on, omistaa koko olevaisen todellisuuden. Vain se lämmittää
Elijahia öisin.
”En”, Elijah sanoo. ”Nyt minun
tarvitsee palata töitteni pariin. Sinä et ole ainoa asiakkaani. Ole
hyvä ja poistu.”
”En ole ainoasi, mutta olen paras.”
”Älä riisu sitä kontekstista, ole
niin ystävällinen.”
”En minä ole, mutta poistun vähin
äänin, jos sinä sitä tahdot.”
”Sitä minä tahdon. Ovi on tässä.”
Kulkiessaan Azrael varastaa vielä
yhden nopean suudelman Elijahilta, joka kurtistaa demonille kulmiaan
tämän avatessa oven kuin kuka tahansa vieras. Sietämätöntä.
Azrael poistuu leveästi sahalaitahampaisella suullaan virnistäen,
jättäen Elijahin tuijottamaan peräänsä kuin pahainen lapsi.
Kun Azrael on vetänyt läsnäolonsa
Elijahin nurkista, sielunmyyjä lyhistyy eteisen lipastoa vasten ja
painaa päänsä punaisia housujaan vasten hengittäen raskaasti.
Kellari on täynnä raatoja, Elijah joutuu likaamaan kätensä
kuolemaan. Sydän tykyttää yhä liian lujaa, Azraelin suudelma
tuntuu huulilla. Elijah ei koskaan muista jälkikäteen, miltä
Azrael maistuu. Hän yllättyy joka kerralla uudelleen.
”Helvetin demoni”, Elijah ärähtää
painaen päätään yhä tiukemmin polviinsa. Ajatuskin siitä, että
eläimellinen, vaarallinen olento vain leikittelee hänellä kuten
kenellä tahansa olennolla, on sietämätön. Elijah ei pelkää
henkensä puolesta. Hän ei tekisi töitä demonien kanssa, jos
pelkäisi. Enemmän hän säikähtää sydämensä läpätystä,
jäätyvää katsettaan silloin, kun Azrael käyttäytyy kuin ihminen
ja tulee lähemmäs.
Sietämätöntä. Täysin
sietämätöntä. Aivan kuin Elijah olisi se, joka joutuisi pukemaan
ihmisen naamion ylleen ja kuvittelemaan, että toinen olento aidosti
viehättyisi hänen seurastaan. Miten naurettavaa. Silti hän ei
nosta itseään lattialta ennen kuin raajoihin alkaa sattua ja kuu on
jo rientänyt mustalle taivaalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti