Luku 14: Rikinkatkuinen paratiisi
Ruumiin jalat ovat vääntyneet
luonnottomaan kulmaan, kuoleman kankeus on vääristänyt ne
epäinhimillisiksi. Elijah kiskoo toisesta päästä, hartioista on
helpompaa saada raato liikkumaan. Sentään paloja ei vielä irtoa,
keho ei ole ehtinyt hapertumaan. Täysin keskittyneenä työhönsä
Elijah ei havaitse saapujaa viereiseltä kujalta.
”Mitä tuollainen rikas pentu täällä
tekee?”
Elijah säpsähtää, mutta ei päästä
irti ruumiista. Hän on miltei siellä, minne kaikki raadot lopulta
päätyvät.
”Hävitän ruumista, kuten saatat
ehkä havaita.”
”Helvetti, mitkä kuteet.
Korkokengät ja pitsipaita? Oletko sinä lapsi ihan tosissasi?”
Tulija on vanhempi mies, Elijah
erottaa kiihkon äänestä. Joku toivonsa menettänyt, joka ei ole
katsellut tarpeeksi Astraliljan kuvaa ja valtion propagandaa
ruudulta. Elijah vain naurahtaa.
”Menetkö hittoon siitä
häiritsemästä, minulla on aikataulu.”
”Mistä kaltaisesi penska on saanut
noin hienoja hepeniä?”
Elijah nyökkää ruumiiseen päin.
”Yllättyisit”, hän hymähtää.
Mies tulee lähemmäs, Elijah päästää
irti ruumiista ja kohtaa kuumeiset silmät, epäröivät eleet.
Miehessä on jotakin sairasta, vaarallista. Elijah on tottunut
tällaisiin kohtaamisiin. Laki ei ulotu näille alueille. Vain oma
käsi voi suojella siellä, minne mikään jumaluuskaan ei näe.
”Minua sitten oksettaa tuollaiset
pyrkyrit”, mies sihahtaa sylkäisten maahan, ”viemässä rahaa
kunniallisilta kansalaisilta!”
”Ansaittu kaikki, ystäväiseni”,
Elijah sanoo hymyillen. ”Jatkakaamme elämäämme, minulla on
muitakin raatoja kiskottavanani.”
”Haudoilleko sinä sitä olet
viemässä?”
Elijah alkaa nauraa. Hersyvä,
katkeamaton nauru täyttää kujan.
”Haudoiksiko sinä sitä paikkaa
kutsut? Tulisit mukaan, olisit hyödyksi etkä vain seisoisi siinä.
Ota sinä kiinni jaloista, minä vien hartioista.”
”Helvetin nulikka”, mies sihahtaa.
”Me tavalliset kansalaiset yritämme elättää itsemme kankailla
ja lääkkeillä, ja täällä sinä vain… vain…” Sylki roiskuu
miehen suusta, tämä on liian kiinni tunteissaan saadakseen
lausettaan viimeisteltyä.
Kankailla ja lääkkeillä. Elijah
katsoo miestä tarkemmin, erottaa punertavat läiskät kaulalla ja
riskeillä käsivarsilla. Vai niin. Vai siitä tässä olikin kyse.
”Minä olen keksinyt paremman tavan
hankkia rahaa siellä, missä sillä on vielä arvoa. Harmittaako se
sinua? Etkö sinä saanutkaan pelastettua perhettäsi joltakin
merkityksettömältä kulkutaudilta?”
”Valtiotasolla keskitytään vain
keskusalueiden entisöintiin ja siihen siivekkääseen kakaraan!
Täällä joutuu tekemään itsestään narrin pysyäkseen helvetti
sentään elossa. Katso näitä jälkiä, minä en ole ollut terve
kuukausiin!”
Ääni kohoaa korkeuksiin, Elijah
ymmärtää osuneensa oikeaan. Näitä ihmisiä tapaa päivittäin,
jos sattuu kulkemaan tietyillä alueilla. Kun Elijah on jälleen
tarttumassa ruumista harteista, mies tulee lähemmäs toinen käsi
selän takana. Elijah pitää katseensa miehessä. Veitsi polttelee
takataskussa.
”Sinun vaatteistasi joku maksaisi
lääkkeen hinnan”, mies sihisee. ”Korujakin vielä. Tasan eivät
mene lahjat tässä maailmassa, Jumalaa ei kiinnosta tarpeeksi
oikaista näin suurta sotkua ja vääryyttä.”
Katkeruus tihkuu äänestä. Isku on
hidas, tuntemattoman sairauden hidastama. Joko se vaikuttaa
lihaksistossa asti? Elijah varoo koskemasta mieheen, kun hän
riuhtaisee pienen veitsensä taskustaan ja upottaa teräksen
rintakehään. Mies ei ehdi reagoida. Ruumis tömähtää maahan.
Elijah katsoo hetken sairauden
kuvioimaa ihoa ja resuisia vaatteita. Mies yritti parhaansa. Hänen
sielustaan ei yksikään demoni maksaisi mitään, olisi turhaa edes
raahata miestä kellariin. Mädän haju pilaisi muun kauppatavaran.
Elijah tarttuu kuljettamaansa ruumiiseen ja jättää kimppuunsa
hyökänneen miehen verilammikkoineen kujalle.
Maapallon jäännösten
kaakkoisosissa, hieman ennen tuhottua itäistä reuna-aluetta on
paikka, jonne aalloissa kuolleet on tuotu. Hautajaiset eivät maksa
enää mitään, täällä kaikki kehot saavat mädäntyä yhdessä.
Maasta sinä olet tullut, maaksi sinä olet tuleva. Elijah työntää
ruumiin osaksi kuoleman hajuista ihmiskuoppaa. Eivät ihmiset mene
taivaaseen kuolemansa jälkeen. Heidät tuodaan tänne.
Elijah on aikeissa kääntyä, kun
kylmä tunne hulmahtaa hänen kehonsa läpi ja miltei pudottaa hänet
polvilleen. Tunne on tuttu, kokonaisvaltainen, mutta hän ei saata
muistaa, missä hän on sen kohdannut. Hetken Elijah vain hapuilee
ilmaa kuin se olisi muodostanut verkon hänen ympärilleen.
”Sinä olet rohkea mies, Elijah
Mikael Evermore.”
Hätkähdys. Pimeydellä on ääni, se
kiertelee häntä kaikkialta asettuen lopulta häneen. Ääni puhuu
hänen sisällään, alitajunnassaan. Ja se tietää hänen nimensä.
”Toinen nimesi kuuluu enkelille, ja
täällä sinä vain kuljetat ruumiita yleiselle kaatopaikalle.”
”Se on pikemminkin raatopaikka
täkäläisille. Valtiokin kiikuttaa suurimpien tuhojen uhrit
tänne. Nimettömiähän he ovat joka tapauksessa.”
”Sinä todella olet rohkea. Tiedätkö
sinä, kuka minä olen?”
Elijah on aikeissa sanoa, ettei
hänellä ole aavistustakaan. Sitten hän muistaa, kenen seurassa on
edellisen kerran tuntenut kylmän aallon kehossaan.
”Sinä olet demoni”, Elijah sanoo
tyynesti.
”Voitko olla aivan varma?”
Elijah avaa suunsa ja sulkee sen saman
tien. Tällä alueella on aina hämärää, mutta nyt kaikki se tumma
on tiivistynyt paksuksi pimeydeksi, joka kiertelee häntä. Elijah
vetää syvään henkeä.
”Ei pelata pelejä”, Elijah sanoo
vailla aiempaa nenäkkyyttä äänessään. ”Sano, mitä tahdot.
Jos haluat sieluja, kuvaile, millaisina heidät tahdot.”
”Sinä oletkin melkoinen psykologi,
analysoit ihmisiä pienin perustein asiakkaittesi toiveitten mukaan.
Demonit eivät ole tehneet vielä valituksia, eiväthän?”
”Oi, eivät lainkaan. En toimita
heille sekundaa. Joskus jämät saa myytyä ihmisille. Yllättyisit,
kuinka moni haluaa ostaa ruumiinosia vielä nykypäivänä.”
”Olet irvikuva tästä maailmasta,
Elijah.”
”Saan kuulla sitä varsin monelta
demonilta”, Elijah tokaisee ajatellen Azraelin sanoja. Azrael. Nyt
on väärä hetki ajatella Azraelia.
”Myyt sieluja ja ruumiita
kunnioittamatta mitään elävää ja olevaa. Uskotko Jumalaan,
Elijah?”
”Jos Jumala on olemassa, en usko,
että häntä kiinnostaa tekemiseni tippaakaan. Tämä osa maailmasta
on minun leikkikenttäni. Minulla ei ole mitään valittamista
maailman tilanteesta.”
”Hyvä on. Sinä myyt sieluja.
Tiedätkö, miksi demonit haluavat niitä?”
Azrael esitti tismalleen saman
kysymyksen. Elijah pysähtyy. Mihin ääni häntä haluaa johdattaa?
”Minua ei rehellisesti sanottuna
kiinnosta. Jos syy on halu ymmärtää ihmistä, selvä se, tehköön
miten haluavat. Jos he voivat kiinnittää sielut helvetin seinille
ja ihailla niitä tauluina, aivan vapaasti, kunhan minä saan
rahani.”
”Raha on siis ainoa seikka, joka
sinua kiinnostaa tässä maailmassa?”
”Niin minä olen tähän mennessä
todennut.”
Elijah ei emmi vastauksessaan, mutta
huomaa Azraelin kuvan piirtyvän verkkokalvoilleen varkain, täysin
lupaa kysymättä. Kylmä aalto saavuttaa hänet jälleen. Hän
ymmärtää vihdoin, kenen kanssa puhuu.
”Hetkinen”, Elijah hengähtää,
”oletko sinä… sinä…”
Nauru kuin raastinpaperi. Elijahin
sydäntä vihloo.
”Sinun kannattaisi miettiä
tarkalleen, mitä sanot seuraavaksi.”
”Minä tunnen sinut.”
”Niin moni väittää.”
”Tästä minä en erehdy. Sinä
tahdot puhua Azraelista, etkö tahdokin? Puhutaan. Avaa minulle, mitä
olen tehnyt väärin kuolemanenkelisi kanssa.”
”Ei Azrael kuulu minulle.”
On Elijahin vuoro nauraa.
”Eikö? Miksi sinä sitten tahdot
puhua minulle? Eivätkö he kaikki ole sinun lelujasi?”
”Pahoin pelkään, että koko
maailma on. Se ei kuitenkaan liity tähän mitenkään.”
”Uskomatonta. Itse maailman pahuus
saapuu luokseni pitämään minulle luennon siitä, että tapailen
hänen pientä alamaistaan.”
”Azrael on sattumoisin varsin suuri
tekijä kaiken sen suhteen, mitä maailmassa on viime vuosikymmeninä
tapahtunut.”
”Ja minäkö olen jollakin tapaa
horjuttanut tätä asetelmaa?”
”Niinkin sen voisi ilmaista.”
”Pistä pojalle kotiintuloajat sen
sijaan, että keskeytät työntekoni saarnallasi. En minä ole
Azraelin tekemisistä vastuussa.”
Uusi huurteisen kylmä aalto juoksee
Elijahin läpi, mies joutuu käyttämään kaiken tahdonvoimansa
pysyäkseen pystyssä. Vaivalloinen ynähdys pakenee hänen
huuliltaan, kipu taittaa hänet kaksin kerroin. Hetken ajan hän
pystyy vain nauramaan katkonaisesti, kun hänen lihaksistonsa tuntuu
jäätyvän paikoilleen.
”Mikä viehtymys teillä kaikilla on
kylmyyteen?” Elijah kähisee kieltäytyen yhä tippumasta maahan.
Kipu ei saa hänestä otetta, ei täällä, ei tällä tavalla.
”Siellä, mihin meidät sysättiin,
maan alla, on varsin kuumat oltavat.”
”Uskomatonta, että sinä oikeasti
vastasit minulle. Se oli retorinen kysymys”, Elijah naurahtaa.
Suonissa sykkii, lihakset nykivät,
mutta kylmyys vetäytyy hiljalleen pois. Elijah vetää syvään
henkeä ja oikaisee selkänsä. Pimeys on yhä läsnä, se ei ole
saanut haluamaansa. Elijah on valmis leikkiin. Mikään kiire
maailmassa ei kosketa häntä enää koskaan, jos tämä pimeys
saavuttaa hänet. Hänen on puhuttava itsensä irti.
”Puhutaanpa rehellisesti”, Elijah
huokaisee. ”Mielestäsi minä häiritsen Azraelia, niinkö? Mitä
haluat minun tekevän sen suhteen – kuolevan?”
”Minä käskin Azraelin tappaa
sinut.”
”Tappaa minut? Missä hän viipyy,
luulisi, ettei hän olisi jahkaillut sen kanssa.”
”Hän tuli sinun luoksesi ja
tunnusti inhimilliset tunteensa.”
”… ai. Vai niin.”
Omituinen kiihko Azraelin silmissä,
kaikki se epäröinti. Kaikkein tummin ja hirvittävin oli käskenyt
hankkiutua eroon Elijahista, mutta Azrael olikin tullut hänen
luokseen ja vaatinut häntä itselleen. Miten Azrael uskalsi sen
jälkeen, mitä oli tehnyt idän alueilla?
Yhtäkkiä Elijah ymmärtää, miksi
ääni on tullut hänen luokseen.
”Kontrolli Azraelista ei ole enää
sinulla. Hän on minun pauloissani ja räjäyttelee alueita vain,
koska ei ymmärrä tunteitaan minua kohtaan. Vai niin. Vai niin…”
Elijah madaltaa ääntään ja istuutuu alas vapaasta tahdostaan.
Vääntyneet raajat tervehtivät häntä ruumiskuopan puolelta.
”Etkä sinä voi edes tappaa minua,
koska silloin Azrael riistäytyisi lopullisesti käsistäsi. Se taas
puolestaan ei voi tapahtua, koska ihmiskunta kokisi voittaneensa, jos
Azraelille tapahtuisi jotakin. Eihän vallanpitäjiä nyt sovi
päästää iloitsemaan tässä vaiheessa.”
”Noin nuoreksi ihmisen lapseksi sinä
olet varsin älykäs. Jokin osa minusta kykenee ymmärtämään,
miksi Azrael valitsi sinut.”
”En tiedä, oliko tarkoituksesi
solvata ikääni ja rotuani vai kehua minua, mutta kiitän joka
tapauksessa.”
”Luonteessasi tosin on parantamisen
varaa.”
Kaikki on lopulta helppoa. Ristiessään
jalkansa Elijah tietää, ettei ääni ole tullut pelkästään
saarnaamaan hänelle siitä, mitä hän tekee Azraelin kanssa. Tämä
ei ole sellainen ääni. Kun pimeys puhuu, sitä kuunnellaan.
”Mitä sinä tarkalleen ottaen
haluat minulta? Anna minulle ehtosi.”
”Sinä todella olet älykäs.”
”En sainoisi kokemusta suoranaiseksi
älyksi.”
”Kokemukset kasvattavat.”
Elijah vain kohauttaa harteitaan.
”Mitä sinä haluat minulta? Et voi
tappaa minua, mutta voit varmasti teetättää minulla jotakin, jonka
kykenisit tekemään itsekin, mutta jonka teettämisestä minulla
nautit suunnattomasti.”
”Otat kaiken ilon irti siitä, etten
voi polttaa sinua elävältä siihen paikkaan. Hyvä, jatka samaan
malliin. Minä sitten halveksin ihmisiä.”
”Olen ymmärtänyt, että tämä
kaikki”, Elijah sanoo osoittaen ympärilleen, ”johtuu täsmälleen
siitä.”
Ei vastausta. Päällimmäiset ruumiit
ovat vielä tuoreita. Joku muukin on käynyt hautakuopalla. Moni käy
siellä ties missä tarkoituksissa, se ei ole Elijahille uutta. Mitä
enemmän västikään kuolleita tuijottaa, sitä elävämmäksi
tuntee itsensä. Elijahille se on aina ollut niin päin – muut
kuolevat, hän rakentaa linnansa luiden päälle. Moni muu kokee
olevansa itsekin kuollut. Tavallaan Elijah kadehtii sellaisia
ihmisiä. He eivät pystyisi istumaan katselemassa ruumiita puhumassa
samalla äänelle, joka hallitsee kaikkea, jos niin haluaa.
”Kärsivällisyys ei varsinaisesti
ole valttini”, Elijah huokaisee tuijotettuaan mätäneviä käsiä
riittävän kauan. ”Kerro vaatimuksesi, jotta pääsen jatkamaan
töitäni.”
Naurua, edelleen yhtä raastavaa.
Elijah ryhtyy sitomaan hiuksiaan kiinni.
”Tapa minulle arkkienkeli.”
Elijah säpsähtää. Tuoreilla
ruumiilla on vielä silmät päässään. Elijah uppoutuu
tuijottamaan niiden kalvomaista pintaa. Arkkienkeli. Astralilja.
Ihminen, kuten kuka tahansa ruumiskasassakin. Pelkkiä käytettävissä
olevia sieluja. Silti Elijah tuntee kauhun kiirivän jokaiseen
raajaansa jähmettäen ne paikalleen. Ei Astraliljaa. Ei viatonta ja
aitoa tyttöä raajat vääntyneinä ja silmät mitään
heijastamattomina ruumiskasan päällä.
”Miksi? Ymmärräthän, että minä
olen tässä pelissä etulyöntiasemassa, eikä minun tarvitse
tehdä mitään, ellen minä lopulta niin tahdo?”
”Sinä tiedät, kenelle sinä puhut.
Väitätkö todella olevasi minua korkeammalla?”
”En. Tiedän vain, että minulla on
kaikki edut tässä tilanteessa. Miksi minun pitäisi tappaa
Astralilja? Olen melko varma, että sinulla on jo suunnitelma tytön
suhteen. Miksi minun pitäisi osalistua siihen millään tavalla?”
Ääni ei sano mitään, manala pysyy
hiljaa. Elijah tuijottaa kuolleiden silmiin etsien vastauksia. Yhtä
tyhjiä kuin hänkin. Sitten ajatus lävistää hänet, kurtistaa
kulmat, pakottaa kädet nyrkkiin.
”Tai sitten tässä ei ole kyse
suunnitelmistasi tai minusta lainkaan. Pyritkö sinä vaikuttamaan
Azraeliin tämän kautta?”
”Käytä aivojasi, kun sinulla
kerran älyä on. Katso, kuinka pitkälle seuraukset ulottuvat, jos
todella tapat Astraliljan tässä vaiheessa.”
”Maailma olisi kaaoksessa. Mutta
miksi minä? Olen varma, että sinulla on jo tuhansia silmiä Isakin
ja Frejan kirkoissa. Sellaisia, jotka voisivat tehdä sen paljon
paremmin. Fausteista nuorin on puoliksi demoni.”
”Tietenkin on. Minun suunnitelmani
on tarkoin punnittu. Ehkä olen kirkoissa itsekin, kuka sitä
oikeasti tietää.”
”Miksi minun kaikista ihmisistä
pitää tappaa Astralilja? Jos tahdot tytön hengiltä, etkö voi
käyttää jotakuta siihen paremmin soveltuvaa ja kiduttaa minua
jotenkin muuten?”
Ensimmäistä kertaa Elijah toivoo,
että pimeydellä olisi kasvot. Se ei kuitenkaan suostu
aineellistumaan hänen edessään, joten hän katsoo vuoroin
kuolleista silmistä toisiin, jotta ei kadota hetkeä käsistään.
Pimeys ympärillä on liian tiheä. Se hengittää hänen niskaansa.
”Sinä et ole riittävän
inhimillinen, jotta sinua voisi kiristää millään tavallisella.
Minä voin kuitenkin luvata sinulle paikan maailmassa, jonne vain
harva pääsee, kun tämä kaikki on ohi.”
”En usko paratiisiin.”
”Ei paratiisia ole enää
olemassakaan. On vain tämä maailma, ihmisen suvun asuttama. Pian
kaikki sortuu omaan painoonsa. Sen jälkeen sinulla ei ole enää
maailmaa, jossa leikkiä.”
”Luuletko, että haluan sitä? Minä
rakastan sitä, millainen tämä maailma on.” Elijah potkaisee yhtä
ruumista kuin todistaakseen väitteensä.
”Jos tapat Astraliljan, saat paikan
siitä maailmasta, joka on oleva teidän ihmisten jälkeen. Jos et,
kuten sanoit, joku muu hoitaa homman puolestasi. Silloin minä en
anna sinulle pienintäkään armoa. Sinä rakastat rahaa ja
rikkauksia – voin taata sinulle kaikki elämän mukavuudet, jos
tapat yhden enkelitytön puolestani.”
Elijah nostaa ruumiinsa ylös. Ehkä
ihmiset ovat oikeassa ja kuolleita tarpeeksi kauan tuijottamalla
tulee itsekin kuolleeksi. Ehkä ääni on oikeassa – hän ei ole
riittävän ihhimillinen ollakseen hallittavissa. Elijah vetää
syvään henkeä.
”Tällä tavoin olet siis päättänyt
rankaista minua lelusi kanssa pelehtimisestä. Hyvä on. Minä
suostun. Vain siksi, että tiedostan tilanteen olevan itselleni
hyödyllisin sillä tavoin.” Elijah kääntää selkänsä
ruumiskuopalle. ”Anna minulle aikaraja, jotta minun on helpompi
ajoittaa suunnitelmani. Te demonit rakastatte antaa sellaisia.”
”Minä en vieläkään suostu
käyttämään sitä nimeä itsestäni. Olen suurempi. Ikuisempi.”
”Se ei ollut pääpointtini.”
”En anna sinulle aikarajaa. Sinä
vuodatat valheellisen enkelin veren, mykistät laulun iäksi sitten,
kun omatuntosi niin sallii.”
Naurahdus. Ääni siis tietää, että
kaikista ihmisistä juuri Astralilja on Elijahille se, jonka ääntä
hän mieluiten kuuntelee. Elijahin vähä kiinnostus ihmisiin
rajoittuu tytön sanoihin ja alati hymyilevään olemukseen. Mutta
Astralilja ei ole pelastettavissa eikä yksikään hymy ole
Elijahille niin pyhä, etteikö sitä voisi sotkea ruusunpunaan.
”Minä jään odottamaan”, ääni
kaikuu Elijahin rintalastaa vasten. Elijah nyökkää hiljaa ja
kävelee pois ruumiskuopalta ennen kuin muut kävijät liittyisivät
hänen seuraansa. Ääni ei enää jatka, sen läheisyys poistuu
Elijahista, hän ei enää tunne sitä sisällään. Pimeys kerääntyy
kasoiksi katujen nurkkiin, lakkaa kiertämästä häntä.
Pimeän olennot eivät valehtele. He
eivät kerro kaikkea, mutta Elijahin ei tarvitse tietää, mitä
hänen teollaan halutaan aiheuttaa. Hänen tulee vain toimia. Vasta
ruostuneella junaradalla Elijah ymmärtää, mitä on todella
tapahtunut. Nauru pakenee hänestä hysteerisenä ja
kontrolloimattomana.
Yö on tullut tervehtimään häntä
henkilökohtaisesti, koska yksi sen olennoista rakastui häneen. Viis
Azraelista, Elijah ajattelee naurun ryöpytessä yli reunojensa. Niin
kauan, kun hänelle on luvattu paikka maailmassa, hän voi tehdä
mitä tahansa. Yhden demonin rakkaus on avannut hänelle oven
hiljaiseen, rikinkatkuiseen paratiisiin. Hymy kulkee hänen
huulillaan vielä pitkään, kunnes sen hiivuttua ei ole enää muuta
kuin raskas ymmärrys siitä, että paratiisin ovi aukeaa vain veren
tahrimilla käsillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti