Viimeinen laulu: luku 29

Luku 29: Laulun aika

Ruumiit ovat levittyneet pitkin katuja, taivaan hehku värjää ne punaansa. Satunnaisia autoja on syttynyt palamaan, Astralilja näkee oman kuvansa säpäleinä joka toisella suurella ruudulla. Niin kauan rakennelma pysyi käsissä. Vain hänen menettämisensä tarvittiin sen horjuttamiseen.

Joshua kulkee Astraliljan vierellä pitäen hänestä kiinni. Yksin Astralilja ei pääsisi pitkälle. Joshuan ihmissilmän katse on kirkastunut, mutta olemus on yhä varautunut. Jos Astralilja pystyisi, hän kysyisi kaikki ne kysymykset, joita ei koskaan ehtinyt kysyä.

”Näytä sinä tietä”, Joshua sanoo heidän kääntyessään yhä syrjäisemmälle alueelle. Maan halkeamat ovat paikoitellen suunnattomia. Astralilja huomaa Joshuan säpsähtelevän halkeamien kohdalla, hän kohottaa kulmiaan kysyäkseen.

”Minä epäonnistuin tehtävässäni. En saanut etsittyä Urielia, koska minun… koska…”

Pojan katsominen särkee Astraliljaa. He kiertävät suuren railon ja jatkavat hylätylle alueelle. Kunpa kurkku toimisi. Kunpa Astraliljan keho olisi jotakin muuta kuin kipua, niin hän kertoisi Joshualle, että tämä riittää, että tämä tekee tarpeeksi.

”Minun veljeni.”

Kipu Joshuan äänessä saa Astraliljassa aikaan kylmiä väreitä.

”Hän sulki minut maan alle, koska puhuin sinulle.”

Astraliljan ilme on lohduton.

”Ei, älä huoli, se ei ollut ensimmäinen kerta.” Pieni tauko, Joshua nielaisee, kääntää päänsä. ”Nyt Johan on itse maan alla.” Joshua nyökkää varovasti yhtä railoa päin.

Astralilja puristaa tiukasti Joshuan pientä kättä. Kaikki vuodet hän kantoi epäilyä sydämessään. Nyt on liian myöhäistä tehdä mitään. Selviytyminen jää Joshuan omalle vastuulle.

Urielin kallio erottuu tummana keskellä sumuista maisemaa. Astralilja osoittaa vapaalla kädellään sitä kohti, Joshua kääntää suunnan.

”Tuonne siis?”

Astralilja nyökkää.

”Tuletko sinäkin sisälle?”

Uusi nyökkäys.

”En tiedä, onko se hyvä idea. Olet pahasti loukkaantunut, et olisi saanut tulla edes tänne saakka.”

Astralilja on yhä täysin tajuissaan. Hänen katseensa kertoo Joshualle, ettei hän luovuta ennen kuin hän on nähnyt savun ja tulen väistyvän, pimeän keräävän itsensä maailman yltä. He molemmat ovat katsoneet paholaista silmiin, kuulleet tämän nauravan ihmisille alttarilta.

Käsi kädessä Astralilja ja Joshua astelevat luolan pimeyteen, kulkevat hapuillen seiniä pitkin. Astraliljan paljaat jalat osaavat reitin ulkoa. Hän ei tarvitse koko toimintakykyään selvitäkseen, hänen sydämensä johdattaa häntä. Kun taivaallinen valo vihdoin näkyy, Astralilja päästää irti Joshuan kädestä ja astelee kohti enkeliä.

Joshua jää sivuun katsomaan, kuinka kaksi haavojen peittämää olentoa kietoutuu toisiaan vasten kuin sisarukset, vanhat ystävät. Astralilja katsoo Urielia pitkään. Enkelin kasvot ovat kuluneet ja väsyneet, silti taivaalliset. Astralilja vetäytyy kosketuksesta ja nyökkää Joshuaan päin. Tytön silmät kiiltävät kyynelistä, kun hän ei kykene sanomaan mitään.

Joshua on aikeissa kumartaa, kun Uriel nostaa kätensä ylös. Astralilja pudistaa myös päätään.

”Sinun ei tarvitse painaa päätäsi edessäni, ihminen. Minä kiitän sinua siitä, että toit tyttösen takaisin luokseni. Näen, että maailma on kohdellut häntä pahoin.”

Astralilja katsoo Joshuan kipuilua voimatta tehdä sille mitään. Poika ei saa sanoja suustaan, kyyneleet valuvat poskille ilman lupaa.

”Minä…” Joshua sopertaa.

”Sydämesi on painava kantaa”, Uriel sanoo, ”mutta sinun kuuluu olla nyt täällä. Sinnikkyytesi on riittänyt pitkälle. Et taipunut laululle. Olet viimeinen demonisilmäinen, joka ei ole taipunut. Sinun vuoksesi olen pysynyt täällä, odottanut demonien laulua valmiiksi. Mutta sinä et murru, ethän?”

Joshua pudistaa päätään.

”Valitsit oikean ihmisen, johon luottaa, tyttöseni”, Uriel sanoo silittäen Astraliljan päätä.

Astralilja onnistuu hymyilemään. Hän on luottanut Joshuaan alusta asti.

”Sinun äänesi kuuluu vieläkin, tyttö pieni. Katso, kuinka kukat sikiävät maasta ja toivo nousee uudelleen sen voimasta.”

Astralilja kykenee vain tuijottamaan Urielia, jonka sanat ovat pehmeät kuin pilvenreuna ilta-auringossa.

”Minä tahdon sanoa sinulle vielä muutaman sanan, ennen kuin on aika mennä.”

Astralilja nyökkää ja kohottaa kasvonsa kohti valoa.

”Tämä ei ole lopullista”, Uriel sanoo hiljaa. ”Vaikka lauluni ylittäisi demonien laulun, se ei riitä pitämään maailmaa ikuisesti ehjänä. Tämä on sitä, mitä te kutsutte ajan pelaamiseksi.”

Astralilja nyökkää uudelleen. Sisimmässään hän on aina tiennyt sen.

”Kiitos mukanasi tuoman pojan maailmaa ei kohtaa täydellinen tuho. Hän tarvitsee lauluunsa jokaisen demonin mahdin, ja tämä poika on vastustanut omaansa viimeiseen saakka.”

Uriel painaa otsansa Astraliljan omaa vasten. Hetki kristalloituu, Urielin lämpö valuu Astraliljaan ja täyttää hänet jollakin käsittämättömällä, suurella. Hän pysyy lähellä, antaa enkelin valaa häneen voimaa vielä viimeisen kerran.

”Tyttöparkani”, Uriel sanoo haikeasti vetäytyessään kauemmas, ”maailma on ollut sinulle julma. Muistatko, mitä kerroin sinulle rakkaudesta?”

Kyynel kimaltaa Astraliljan silmäkulmassa, mutta tilanne on liian suuri, liian pyhä kyynelille tulla.

”Kaikesta huolimatta minä olen ylpeä sinusta. Kiltti sydämesi on kantanut loppuun saakka.”

Uriel suo Astraliljalle hymyn, syvän ja merkityksellisen. Sitten enkelin katse siirtyy luolan varjoissa kyhjöttävään Joshuaan.

”Sinä, poikani, ansaitset myös kiitoksen. Tämä maailma ei sitä koskaan sinulle suo, se on tunnettu julmuudestaan. Mutta taivas on kiitollinen, ja minä tahtoisin sinun tuntevan sen siunauksena rinnassasi lopun elämäsi ajan.”

Astralilja näkee Joshuan vapisevan, miltei vajoavan polvilleen. Pojankaan kyyneleet eivät tule, hetki on ihmiselle liikaa kestettäväksi. Ikuiset haavat kehollaankin Uriel on ihmisen aistelle liian pyhä, liian kaukana siitä, mikä mielletään todeksi.

”Tulkaa, lapseni”, Uriel lausuu, ”on viimeisen laulun aika.”