maanantai 21. lokakuuta 2019

Talvi


Kevään tullen löysin sinut siitä. Kylmenneen, kohmettuneen ruumiisi, talven runteleman. Olit jäänyt siihen minua odottamaan, hengittämään viimaa syvälle keuhkoisi. Kyyneleeni tulivat kysymättä, satoivat poskillesi ja pyyhkivät pois kuuran piirtämät kukkaset ihollasi.

Keväällä minä hymyilen jälleen. Malta siihen saakka.

Kun kosketin kättäsi, kylmyys juoksi iholleni kuin tielle. Säikähdin, peräännyin. Minunko vikani oli, että sinä makasit siinä kuuran suutelemana? Missä sinun henkesi oli, missä se aurinko, jonka taivas lupasi meille lumen tuoksuessa ensi kertaa ilmassa?

Ensilumi on aina merkityksellinen. Katso, kuinka kiteet tanssivat ilmassa.

Vedin syvään henkeä ja painoin otsani omaasi vasten, annoin kehojemme sanoa hyvästit. Ihmiskielessä ei ollut kieltä sille, mitä olin sinulle tehnyt. On helppoa avata silmänsä jälkikäteen, katsoa silmien jo sulkeutuneen. Hengityksesi ei enää höyryäisi ilmassa.

Jos selviän näin kauniista talvesta kevääseen, selviän mistä vain.

Vetäydyin. Vedin syvään henkeä. Jos sisälläni lepatti vielä liekki, se oli hiipumassa eikä kertonut nimeään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti