Kevään tullen
löysin sinut siitä. Kylmenneen, kohmettuneen ruumiisi, talven
runteleman. Olit jäänyt siihen minua odottamaan, hengittämään
viimaa syvälle keuhkoisi. Kyyneleeni tulivat kysymättä, satoivat
poskillesi ja pyyhkivät pois kuuran piirtämät kukkaset ihollasi.
Keväällä minä
hymyilen jälleen. Malta siihen saakka.
Kun
kosketin kättäsi, kylmyys juoksi iholleni kuin tielle. Säikähdin,
peräännyin. Minunko vikani oli, että sinä makasit siinä kuuran
suutelemana? Missä sinun henkesi oli, missä se aurinko, jonka
taivas lupasi meille lumen tuoksuessa ensi kertaa ilmassa?
Ensilumi on aina
merkityksellinen. Katso, kuinka kiteet tanssivat ilmassa.
Vedin
syvään henkeä ja painoin otsani omaasi vasten, annoin kehojemme
sanoa hyvästit. Ihmiskielessä ei ollut kieltä sille, mitä olin
sinulle tehnyt. On helppoa avata silmänsä jälkikäteen, katsoa
silmien jo sulkeutuneen. Hengityksesi ei enää höyryäisi ilmassa.
Jos selviän näin
kauniista talvesta kevääseen, selviän mistä vain.
Vetäydyin.
Vedin syvään henkeä. Jos sisälläni lepatti vielä liekki, se oli
hiipumassa eikä kertonut nimeään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti