Luku 9: Paljas
”Ajatella, että tällainen on vielä
säilynyt.”
Jan kuljettaa sormiaan puisen
rippituolin kyljissä.
”Kuinka näitä ennen käytettiin?
Koppiin mentiin sisälle – pappi toiseen, syntinen toiseen ja pahat
teot tunnustettiin nimettömästi?”
Adam Janin vierellä nyökkää
kärsivällisesti.
”Me täällä isoveljesi kirkossa
emme suosi anonyymia synnintunnustusta enää”, Adam sanoo
pehmeästi, ”mutta olemme säilyttäneet tämän muistona niistä
ajoista, jolloin puhuimme vielä kristillisestä kirkkoperheestä
emmekä yhdestä suuresta kirkosta.”
Hymy kipuaa Janin huulille, hän
kuuntelisi Adamin puhetta tuntikausia. Kenties siksi hän seisookin
pelkäämänsä veljen kirkon seinien suojassa eikä ole paikkaamassa
Astraliljan haavoja Frejan kirkossa.
”Haluaisitko sinä puhua minulle
jostakin? Siksikö olet täällä? Voit ajatella, etten kuuntele
ihmisten synnintunnustuksia työkseni ja teen tämän palveluksena
ystävälle”, Adam sanoo avaten toisen kopin oven. ”Voimme tehdä
tämän myös aivan perinteisesti, jos tahdot.”
”Minä… minun on hieman hankalaa
puhua näistä asioista.”
Adam avaa toisen kopin oven ja
istuutuu sisälle. Näköyhteys ulos on heikko, Jan nielee pelkonsa
ja astuutuu sisään vasemmanpuoleiseen koppiin.
”Hyvä on. Jos sinä tätä vaadit.”
Jan erottaa Adamin nauravan. Miten
kirkas nauru.
”Ei, Jan, minä en vaadi mitään.
Jos sinä itse tahdot avata minulle sydämesi, sinä saat sen tehdä.
Muuten voimme jatkaa päiväämme kuin mitään ei olisikaan.”
”Minä tahdon kertoa. En ole koskaan
avannut syntejäni kenellekään muulle kuin sisarelleni ja eräälle,
jota rakastan.”
Adam vaikenee, antaa Janille tilaa
koota ajatuksensa.
Mitä Jan todella voisi kertoa
miehelle, joka työskentelee hänen veljelleen? Jos Isak saa tietää,
tämä polttaa maailman poroksi silkasta vihasta pikkuveljeään
kohtaan. Freja on vannottanut Janille, että Isak ei saa koskaan
tietää veljensä olevan puoliksi demoni. Kertoisiko Adam? Eikö
tämä kaikki perustu juuri siihen, että ripittäytyminen pysyy
täysin nimettömänä?
Jan ei tunne Adamia. Ei oikeastaan.
Tummatukkainen, lempeäilmeinen nuori mies on työskennelyt hänen
veljelleen jo useita vuosia, toiminut valonlähteenä ankeassa
kirkossa. Mutta mitä Jan ylipäätään tietää miehestä
itsestään?
Nielaisu. Toinen. Sanat ovat syvällä
sisällä, piilotettuina. Jan tietää, ettei kyse ole Adamista eikä
tilanteesta. Kaikessa on aina kyse hänestä itsestään, siitä,
kuinka pitkälle hän uskaltaa taipua pelostaan.
”Minä en tiedä, mistä
aloittaisin”, Jan sopertaa. ”En ole tottunut tällaiseen.”
”Ota aikasi. Meillä ei ole kiire
minnekään tässä valmiissa maailmassa.”
Valmiissa. Miten erikoinen
sanavalinta.
”Minä en usko, että tämä maailma
on valmis. Minusta tämä on paha, mätänevä maailma, jota ei
yhdenkään enkelin laulu pelasta.”
”Uskotko sinä, että enkeleitä on
yhä olemassa?”
Jan pudistaa päätään ja ymmärtää
vasta sitten, ettei Adam näe sitä.
Rykäisy. Uusi yritys.
”Eivätkö ensimmäiset demonitkin
ole vain langenneita enkeleitä?”
”Uskot siis, että ainoat
olemassaolevat enkelit ovat aamutähden kanssa langenneita,
vääristyneitä kuvia Jumalan luomuksista?”
”Niin kai.” Nielaus. Jan tuntee
suunsa kuivuvan. ”Profetiassahan puhutaan enkelten kuolemasta,
punaisen taivaan taistelusta, jossa Lucifer katkeruuksissaan tuhosi
ihmisiä suojelleet enkelit.”
”Mitä sinä ajattelet profetiasta?”
”Profetiasta? Niin…”
Jan painaa päänsä alas, haroo
kiharoitaan sormillaan. Profetia. Tosiaan. Syy, miksi kaikki tapahtuu
niin kuin tapahtuu. Ensin pelkkä teoria, sitten suunnattomalla
määrällä tekstejä ja ihmeitä perusteltu profetia, jonka Jumala
on piilottanut ihmisten löydettäväksi. Jonka ihmiset löysivät.
Jota Astralilja kantaa päivittäin.
”Minä uskon, että punaisen taivaan
taistelu on todella joskus käyty. Että paholainen on tuhonnut
kaikki Jumalaa ja ihmistä suojelleet enkelit, koska he estivät
hänen suunnitelmansa. Uskon, että on olemassa profetia viimeisestä
jäljelle jääneestä enkelistä.”
”Entä uskotko sinä, että
ensimmäinen ja toinen demoninen aalto ovat lähtöisin
paholaisesta?”
”Täytyyhän niiden olla.”
Janin on mahdotonta kuvitella, minne
Adamin kysymykset häntä johdattavat. Mies tekee vain työtään.
Aivan kuin hänenkin pitäisi. Mikä hänen panoksensa tähän
kaikkeen on? Freja ja Isak jakavat vastuun keskenään. Hän kulkee
heidän välillään ja ihmettelee kaikkea kuin pieni poika, joka on
vielä liian lyhyt nähdäkseen kunnolla selkien taa.
”En mieti profetiaa kovinkaan usein,
en enää”, Jan tunnustaa. ”Minusta se on puhtaasti uskon asia.
Sitä käytetään Faustien kirkoissa, koska ihmiset rakastavat sitä,
se antaa heille toivoa, mutta minä en laske koko tulevaisuuttani sen
varaan, laulaako yksi enkeli meille tien taivaaseen.”
”Kyse ei ole taivaasta, vaan
maanpäälliseltä helvetiltä pelastumisesta. Onko tämä maailma
sinulle pahempi kuin helvetti? Haluaisitko sinä, että profetia
olisi totta?”
Hiljaisuus. Jokin tykyttää
takaraivossa, Jan ei tiedä, onko ääni kellon, kiristyvän ajan vai
hänen alitajuntansa. Jan ravistaa päätään, haroo jälleen
kiharoitaan. Minkä hän itselleen mahtaa. Ei hän tiedä lopulta
vastausta mihinkään.
”Ei tässä taida olla minun
haluamisellani juurikaan merkitystä.”
”Tässä nimenomaan on, sillä me
puhumme nyt sinusta.”
”En ole tottunut puhumaan itsestäni,
kun maailmassa on niin paljon suurempiakin murheita.”
”Mutta minä puhun nyt yksinomaan
sinulle.”
”Minä en…”
”Sinä opit kyllä, askel
kerrallaan.” Tauko. Jan kuulee vaimean huokaisun. ”Tahtoisitko
sinä, että edes yksi todellinen enkeli voisi vielä ilmestyä
meille, pelastaa meidät tältä maailmalta?”
”En usko siihen, että on olemassa
mitään toista maailmaa.”
”Et siis koe, että mitään on
tehtävissä?”
Parahdus. Jan ei enää kykene
hallitsemaan ruumistaan, kädet vapisevat hullun lailla, takaraivo
kiljuu ja huutaa kielillä, joita Jan ei osaa puhua.
”Minä en tiedä. Minä en tiedä
juuri mitään. Minua vain pelottaa, miten koko profetia kaatuu
Astraliljan harteille. Minua pelottaa hänen puolestaan, mutta vielä
enemmän minua pelottaa se, kuinka elämäni on alkanut pyöriä vain
itseni ympärillä. Minun pitäisi olla Astraliljan tukena juuri nyt.
Rakastan häntä. Luoja tietää, että sekin lienee synti monen
mielestä.”
Jan vetää syvään henkeä, hän ei
kykene räpyttämään silmiään tai pysäyttämään käsiensä
vapinaa. Kontrollin menettäminen on lähempänä kuin aikoihin,
vaikka Jan on aiemminkin kohdannut itsensä läheltä, tullut tutuksi
sisäisen poltteensa kanssa. Tämä on erilaista. Tässä ei ole
mitään demonista. Jan ei osaa olla ihminenkään.
”Mutta tässä minä olen,
ajattelemassa itseäni enkä suinkaan sisareni kirkolla Astraliljan
tukena”, Jan sopertaa.
”Se on inhimillistä ja tarkoittaa
vain, ettet ole kohdannut itseäsi kunnolla. Sinulla on taistelu
käytävänäsi.”
”Kuinka sinä…?”
”Kuinka tiedän?” Kevyt naurahdus,
kuin kevättuuli. ”Minä olen paljon tekemisissä erilaisten
ihmisten kanssa. Olen oppinut tuntemaan heidät. Olen oppinut
tuntemaan sinut.”
Kädet tärisevät, Jan tuijottaa
niiden valkeaa pintaa maadoittaen itsensä hetkeen. Ne ovat hänen
kätensä. Hänen ruumiinsa, hänen suunnattoman itsekäs elämänsä.
Henki kulkee yhä.
”Minä en kuulu minnekään. Se
minun ongelmani on. Sitä minä en uskalla kenellekään myöntää.”
Ääni kaikuu Janin päässä, kiertelee ulkona ja sisällä, tulee
kaikkialle kysymättä lupaa. Nyt se on sanottu.
”Ajatteletko, että sinun tulisi
ehdottomasti kuulua jonnekin?”
”Kaikilla on paikkansa. Ennen toista
aaltoa sisareni kuului luostarille ja veljeni kirkolle. Nyt, kaiken
muututtua, he kumpikin kuuluvat jäljelle jääneelle maailmalle,
omalle uskolleen. Jokainen palanen heidän kirkossaan on löytänyt
paikkansa maailmasta.”
Hiljaisuus. Hetken Jan ajattelee,
ettei Adam edes ole toisessa kopissa, että hän on vain kuvitellut
ystävällisen olennon lähelleen ja vuodattanut sydämensä
itselleen. Sitten Jan kuulee vaimean huokaisun, josta on mahdotonta
erottaa pettymystä tai väsymystä.
”Tähän maailmaan saattaa olla
hyvin vaikeaa sopeutua, Jan. Monille meistä.”
”Minä tiedän, että on olemassa
sellaisia, jotka ottaisivat minut koska tahansa luokseen. Sellaisia,
joiden luo todella kuuluisin.”
”Mikä pidättelee sinua heidän
luotaan?”
”Minä itse. Pelkoni. En voisi.
Joutuisin jättämään kaiken taakseni.”
Azraelin leimuavat punasilmät
pyörivät yhä Janin verkkokalvoilla. Hän ei ole ehtinyt unohtaa,
miltä demonin läsnäolo tuntuu. Pistely raajoissa, polte sisällä.
Siivet ja sarvet hänessä. Kontrolloimaton, tuntematon voima.
”Miksi tahdot sellaisten luo, joita
pelkäät?”
”Pelkään enemmän itseäni. Minä
olen kuten he.”
”Sinä siis pelkäät heitäkin.
Miksi?”
”Minä en tahdo olla paha. Mutta
minä olin sitä jo syntymässäni, pahuus istuu veressäni ja
polttaa minut elävältä, jos annan sen tehdä niin.”
”Sinä et näytä sellaiselta
mieheltä, joka kulkee pahuus harteillaan.”
”Sisälläni. Se sykkii
minussa.”
Adam pitää tauon, Janin sydän ehtii
jättää lyönnin välistä.
”Mitä minun pitäisi tehdä?” Jan
kuiskaa väliin, ääni väristen kuin hento liekki. ”Minä en
tiedä, minne minä menisin. Rakkauteni käskee minun mennä
Astraliljan luo, mutta pelkään liikaa tuhoavani hänen valonsa. Hän
on kirkkainta, mitä tässä maailmassa on. Hän on aina ymmärtänyt
minua, mutta pelkään itseäni liikaa.”
”Sinä annat pelkosi rajoittaa
liiaksi. Etkö voisi samalla rakastaa enkelityttöä ja mennä niiden
luo, keiden pariin veresi sinua vetää? Veri on vettä sakeampaa.”
Valkeat kädet vapisevat yhä. Jan
kuulee hengityksensä risteilevän raskaana ja vaikeana kopin seiniä
vasten.
”Se asettaisi hänet vaaraan. Minun
tulisi tehdä valinta heidän välillään.”
”Sinä olet jo tehnyt valintasi.”
”Anteeksi?” Tikitystä. Jan kuulee
jälleen tikitystä, se heiluu pään sisällä. Jan painaa kädet
korvilleen, aika ei ole vielä, ei vielä, hänen on selvittävä.
”Se, että pystyt asettamaan veresi
ja rakkautesi vaakakuppiin, tarkoittaa, että olet jo valinnut.
Tiettyjä asioita ei harkita, ne tiedetään.”
Adamin pehmeät sanat uppoavat Janin
rintaan, vaimentavat tikityksen päässä. Aika on mennyt jo. Adam on
oikeassa, Jan on jo valinnut. Hiljaisuudessa Jan avaa kopin oven,
astuu ulos rippituolista. Adamin silmät ovat tummat ja ymmärrys
lepää niissä vakaana ja selkeänä. Jan nyökkää kiitokseksi.
Sanoja ei tarvita.
Suonissa ei enää syki, päässä ei
tykytä, kun Jan kulkee ulos raa’an, paljaan taivaan alle. Pilvet
eivät peitä kantta, mutta aurinko on poissa. Harmaus yltää maahan
saakka. Jan kulkee pää kohollaan. Hän tietää, minne polku hänet
kuljettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti