Elämme läpi lumisimman talven pitäen toisiamme kädestä. Yhteiset hetkemme muuttuvat hellemmiksi, katseemme syvenevät. Kukaan muu ei näe sitä, mutta joka kerta, kun varovainen hymy kiipeää hänen huulilleen, tiedän, että se on vain minulle suotu. Mitään ei suunnitella, mitään ei harkita, me paistattelemme päivästä toiseen toistemme lämmössä, ja se riittää.
Harjoittelemme miekkailua ja lähitaistelua kuten siihenkin saakka. Kaikki sujuu odotetusti, kunnes eräänä iltana puuta vuollessani viillän puukolla sormeen. Anareth ei ehdi nähdä mitään, nousen rauhassa ylös. Paniikki sykkii suonissani, minun on löydettävä Laleth ennen kuin mitään ehtii tapahtua. Huomenna meillä on viralliset harjoitukset, joita ottovanhempani seuraavat. Emme tarvitse enää opettajia, olemme tulleet taitaviksi omillamme. Ja vereni on yhä piinaavaan mustaa.
Lähden mitään sanomatta salista, Anareth seuraa minua kuin koira.
”Iorin? Mikä tuli?”
Nielaisen. Vedän syvään henkeä. Pitelen kättäni hihassa.
”Minun täytyy käydä ulkona.”
”Hyvä on. Tulen mukaan. Missä haluat käydä?”
Pysäytän hänet lempeästi. Hänen kulmansa kaartuvat.
”Minun täytyy mennä yksin.”
Anarethin suu aukeaa.
”Ole kiltti. Minä kerron sinulle myöhemmin.”
”Iorin…” Hän lausuu nimeni sellaisella raskaudella, että säpsähdän. ”Liittyykö tämä siihen, miksi lähdit?”
”Liittyy”, löydän itseni kuiskaamassa.
Kertoisinko hänelle todella? Sisimmässäni tiedän vastauksen. En koskaan päästä Anarethia pois. Laleth voi haluta mitä tahansa, mutta rakkaimmastani en luovu, en, vaikka sillä poltettaisi kaikki musta veri maailmasta.
Olen kääntymässä, kun Anareth tarttuu minua ranteesta.
”Rakas”, hän kuiskaa. Hän ei koskaan kutsu minua rakkaakseen, ellemme ole ehdottoman kaksin. ”Pysythän turvassa?”
Räpyttelen kyyneleet silmäkulmistani. Hän, jolle en kerro mitään, joka varmasti kärsii hiljaisuudestani, ei sano mitään, vaan odottaa yhä kärsivällisesti. Nyökkään vastaukseksi. Hän vilkaisee ympärilleen, ei edes vartijoita lähettyvillä. Hän kumartuu painamaan nopean suukon huulilleni.
”Minä turvaan selustasi. Perääsi ei lähdetä. Viivytkö aamuun?”
”Aamuun vain.”
”Sanon, että sinä menit nukkumaan.”
”Selvä.”
Hiljaisuus.
”Lupaathan tulla takaisin? Iorin?”
”Tämä ei ole mitään sellaista. Lupaan.”
Otan hänen kämmenensä ja painan pienen suudelman sille. Hän katsoo minua pitkään, aivan kuin etsisi minusta merkkejä valheesta. Hän on miltei menettänyt minut jo kerran, enkä voi poistaa sitä pelkoa häneltä. Voin luvata vain rakkauteni. Sillä vaikka tekisin mitä, minä rakastan häntä, eikä se muutu, vaikka vereni vääntäisi minut kasaan.
Vedän hupun punaisen tukkani suojaksi ja suuntaan purevan kylmään yöhön. Iondelin eri rakennukset on rakennettu porrastaen, palatsi kaikkein korkeimmalle. Sivuhaaran rakennusten majesteettiset tornit erottuvat alempaa, kuljen tuttua rinnettä alas kuten aina tähänkin saakka. Mutta mikään ei ole enää samoin, sillä olen koskettanut sitä, jota rakastan, kuunnellut hänen tuhinaansa rintaani vasten. En voi enää pitää häntä poissa, leikkiä, että voisin vain juosta metsään ja unohtaa, mikä hän minulle on, unohtaa sen elämän, jonka kaikesta huolimatta sain.
Syyllisyys hakkaa yhä luissani joka ikinen päivä, mutta kun hän hymyilee minulle, kykenen hetkeksi unohtamaan sen. Unohdan olevani valheellinen ja väärä. Kohtaan oman pimeyteni aivan yksin. Joinakin öinä en saa henkeä. Osaan ajoittaa kohtaukseni täydellisesti. Anarethin ei tarvitse todistaa pimeintä tilaani, sitä, jossa revin ranteitani nähdäkseni valheellisen punaisen veren rauhoittuakseni. Hän ei tiedä peloista, joihin herään yöllä ääneti huutaen.
Mutta minulle riittää, että hän on siinä. Kun kuljen Lalethin luo, tiedän tämän olevan ensimmäinen kerta, kun kohtaan hänet käymämme keskustelun jälkeen. Ja sen jälkeen, kun kyllästyin pelkäämään ja suutelin Anarethia. En ole enää sama haltia, enkä tiedä, näkeekö Laleth minut nyt pelkkänä petturina. Hän on kieltänyt minua välittämästä päähaarasta, mutta minä en ole muuta tehnytkään kuin suonut heille lempeitä katseita.
Lalethin tilat ovat alimmassa kerroksessa. Noidat toimivat muiden katseilta piilossa, ja kaikki hyväksyvät sen, sillä ilman noitia esi-isät olisivat meille pelkkiä mykkiä luita. Koska Laleth on paras, häntä ei koskaan häiritä. Siksi minun ei tarvitse joka kerta kulkea hänen mökilleen, muistaa varhaislapsuuteni metsiä.
Laleth on minua vastassa. Vatsaani muljaisee. Tämä tarkoittaa vain yhtä. Hänen magiansa on jo kertonut minun tulevan. Joko esi-isät tai kaikki se muu, jolle hän puhuu yrttiensä ja loitsujensa avulla. Maa on laulanut minut julki.
Minut vedetään sisään kaikessa hiljaisuudessa. Kukaan ei ehdi nähdä, kuinka Laleth sulkee oven ja tumma viittani keinahtaa talviyössä. Riisun lumisia päällysvaatteitani, kun huomaan Lalethin valmistelleen rituaalin jo valmiiksi. Luita ja lehtiä.
Vilkaisen Lalethia, nainen katsoo minuun jo.
”Sinä tanssit veitsenterällä, poika.”
”Minä en –”
”Tiedän jo kaiken.”
Minusta pääsee turhautunut älähdys.
”Hän ei ole yksi meistä”, Laleth sanoo matalammalta kuin yleensä. ”Voit yrittää uskotella itsellesi mitä tahansa, mutta hän ei ole yksi meistä eikä hän tule koskaan olemaankaan.”
Miten kohtuutonta. Minä olen Lalethin leikkikalu, käenpoika, pesiytynyt sinne, missä minusta on eniten tälle naiselle hyötyä. Ja hän pudottaa syliini kylmiä sanoja, koska sallin itseni tuntea, olla vihdoin joku, jolla on omia ajatuksia.
”Hän ei kuole.” Sen minä tulin tänne kertomaan. Kuluneet kuukaudet ovat iskostaneet sen luihini, en suostu enää luopumaan hänestä kerran taivaan löydettyäni.
Laleth huokaisee syvään. Hän ohjaa minut alas makuulleni. Riisun lähes kaikki vaatteeni ja annan Lalethin vetää viillot ranteisiini ja nilkkoihini. Pysyn täysin liikkumattomana.
”Etkö sinä vieläkään ymmärrä? On eri asia haluta kuin voida. Sinä et voi tulla Iondelin Ioriniksi ja hänen rakkaimmakseen.”
Laleth siis tietää senkin.
”Sinä loit minusta Iondelin Iorinin, saanen muistuttaa.”
Viillot on vedetty, tuskin enää tunnen niiden tuomaa kipua lainkaan. Laleth menee kauemmas, pyytää minua sulkemaan silmäni. Pimeässä näen vain Anarethin. Hänet on piirretty syvälle minuun, hän ei lähde, vaikka minusta raastaisi osia.
”Minä en luonut sinua. Minä vannotin sinua olemaan kiintymättä välttämättömiin uhreihin.”
”Laleth… Etkö sinä todella tunne mitään? Kuinka sinä kuvittelit, että kymmenenvuotias pieni haltia voisi kasvaa ensimmäisessä turvallisessa kodissaan kiintymättä kehenkään? Sinä tiesit kyllä, millaisia asioita olin kohdannut ennen Iondelia. Jo se, että uskalsin kiintyä, uskalsin etsiä turvaa, oli minulle paljon.”
”Pysy aloillasi, Iorin, tai se sattuu enemmän.”
”Minähän pysyn! Pysy sinä aiheessa!”
En tahtoisi huutaa Lalethille. Hän ei ole paha. Ymmärrän häntä, vaikka kuinka leikkisin, etten pysty siihen. Hän on nainen, joka on kantanut suunnitelmaansa vuosikausia ja joutunut tappamaan sisarensa. Nainen, joka on joutunut piilottelemaan mustaa vertansa, sukunsa taakkaa.
”Iorin…” Syvä huokaus. ”Yritä nyt ymmärtää. Jotta me pääsemme mustasta verestä, meidän on uhrattava kaikkein korkeimmat.”
En sano mitään. Tästä keskustelusta ei pääse eteenpäin.
”Minä en anna uhrata häntä. En ikinä.”
”Hän ei ole yksi meistä, Iorin. Sinä tulet huomaamaan sen.”
Annan kivun saavuttaa minut. En pystyisi koskaan opettamaan kenellekään, kuinka saan sen joskus pois, katoamaan taustalle. Siihen on vaadittu kymmenen vuotta harjoittelua, itsestään irtoamista ja pelkoa. Ajatteleeko Laleth todella, että en ansaitse turvaa ja rakkautta kaiken sen jälkeen?
Ei. Ei tässä siitä ole kyse. Laleth ei koskaan ajattele sellaista. Hän ei tahdo minulle pahaa, hän on vain päättänyt elää tarkoitteelleen. Se on oikeastaan surullista, kun alan ajatella sitä. Kipu suonissani on sietämätön, veri vaihtaa muotoaan, Laleth pakottaa sen punaiseksi.
Ajattelen, kuinka punaista verta vuotaisi viimeisessä rituaalissa niin paljon, että taivaskin punertuisi. Saatan miltei nähdä, kuinka punainen sade sataa alas, kastelee valkean lumen. Sitäkö Laleth haluaa? Pelko kouraisee miltei yhtä syvältä kuin kipu, kun ajattelen, ettei maailmassa olisi enää ainuttakaan pisaraa mustaa verta. Sitten voisin elää Anarethin rinnalla, suudella häntä mielin määrin, silittää hänen mustia suortuviaan. Mutta sen maailman vuoksi hänet täytyy uhrata, ja se repii koko kehoani palasiksi.
Kun rituaali on ohi, makaan kivilattialla hetken vaatteettomana. Laleth heittää viitan päälleni, hymähdän surumielisenä. Hän antaa minun toeta. Puen ylleni, otan puukon Lalethin pöydältä ja viillän sormeani pienesti. Minua itkettää, kun ulos purskahtaa punaista verta. Siihen tiivistyy kaikki. Seuraavaksi löydän itseni lattialta itkemässä.
”Ei, älä, älä murru nyt…” Laleth tulee vierelleni lattialle. Hän kietoo viitan tiukemmin ympärilleni. Eleessä on jotakin sietämättömän äidillistä. Laleth on aina kunnioittava ja ystävällinen, mutta ei koskaan äidillinen, ja se sattuu minua enemmän kuin rituaalin aiheuttama kipu.
”Iorin, kestä vielä hetki… Lupaan sinulle, että se on sen arvoista. Aivan varmasti on.”
Vedän katkonaisesti henkeä. Tuskin tunnen raajojani. Näen vain lattialle pudonneen punaisen veripisaran. Valheen.
”Älä anna periksi nyt. Sinä olet tapahtumien keskipisteessä. Pääset vielä perille. Pääset ensimmäisten esi-isien luiden luo ja saat ne luottamaan itseesi. Me vuodatamme niille Angvarin korkeimman veren, vannon sen. Älä pelkää. En anna sinun luovuttaa, sisarenpoikani, en anna.”
Ensimmäistä kertaa elämässäni vetäydyn Lalethin syliin, turvaudun häneen kuin lapsi. Ehkä kaiken olisi aina pitänyt mennä näin. Ehkä tämä on se, joka Laleth minulle on.
”En tahdo menettää häntä… en tahdo…” Vaikka en ansaitse häntä. Anareth on Angvarin perillinen, tuleva hallitsija, ja hän ansaitsee parempaa kuin valheen.
”Sshh… shhh.”
Laleth silittää päätäni pitkin, hitain vedoin. Se on lähimpänä suoraa lempeyttä kuin mikään koskaan aiemmin. Hän saa minut hiljenemään, en tunne enää muuta kuin väsyttävää turtumusta koko ruumiissani. Vasta paljon myöhemmin ymmärrän, että kenties niin oli tarkoituskin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti