En kykene nukkumaan talossa, jonne se mies voi kävellä koska tahansa. Kiepun levottomasti ja tuijotan katonrajassa roikkuvia esineitä ja yrttejä, joita Meredir on kerännyt. Meredir itse nukkuu sohvalla kauempana. En kuule hänen hengitystään tänne saakka. Kuunvalo heittää pehmeitä varjoja huoneeseen, tekee muodoista helpommin lähestyttäviä. Kaikki olisi kovin kaunista, jos pelko ei istuisi kanssani ja tekisi hengittämisestä raskasta.
Tuijotan huurtunutta ikkunaa, kunnes siihen alkaa muodostua lähes inhimillisiä muotoja. Kuin haltian korvat. Hätkähdän. Hetken kuvittelen näkeväni omiani, väsyneiden ajatusteni vain juoksevan, mutta sitten erotan tutun siluetin. Pörröinen pää, pitkät korvat ja pieni, terävä nenä. Moren. Kiedon viitan harteilleni ja juoksen pakkaseen.
Moren seisoo ikkunan takana pitkänä ja ryhdikkäänä. Morenin tavassa kantaa itsensä on aina ollut jotakin kireää, aivan kuin jokainen ele pyrkisi säilyttämään arvokkuuden ja voiman. En yritä piiloutua häneltä, sillä tiedän, että hän on täällä etsimässä minua. Osaan pitää puoleni. Kuljemme kuunvalossa aina järvenjäälle saakka. Pysymme aivan hiljaa.
Kun erotan järven reunalla hahmon, jota en kuvitellut näkeväni täällä, pysähdyn niille sijoilleni. Laleth seisoo selkä minuun päin ja katsoo suoraan kuuhun. Vilkaisen Morenia. Miehen kulmat ovat kurtistuneet, hän nyökkää kohti Lalethia.
”Etkö sinä tullut tänne etsimään minua?” kysyn.
”Mene. Hänellä on asiaa.”
Yritän vetää viivat, mutta mielessäni on pelkkää tyhjää. Moren ja Laleth. Moren liittyy mielessäni vain Anarethiin. Aina hänen rinnallaan, kuin varjo, joka ei koskaan irtoa. Hänen henkivartijansa. Ja nyt hän katsoo Lalethiin kuin tuntisi naisen kuten minä.
”En ymmärrä.”
Moren ei sano mitään, nyökkää vain uudelleen kohti järveä.
”Kuinka sinä tunnet Lalethin?”
”Mene nyt vain, ei tässä ole koko yötä aikaa.”
Moren ei ole koskaan pitänyt minusta. Muistan, kuinka hän katsoi minua jo silloin, kun tulin. Olin käenpoika, joku, joka pesiytyi heidän elämäänsä. En voi syyttää Morenia hänen reaktiostaan. Mutta miksi hän on nyt täällä?
Käännän miehelle selkäni ja kävelen järven reunalle. Kuu pehmentää muodot, tekee kaikesta unenomaista. Mutta Laleth on kova ja todellinen, hänen silmänsä yhtä ilottomat kuten tähänkin saakka.
Laleth ei katso suoraan minuun. Hänen ei tarvitse. Näin kauan pysyin häneltä piilossa. Kenet hän mahtaa nähdä minussa nyt? Pojan, joka petti hänet, vai sisarenpojan, joka on yhä hänelle kallis? En osaa asettaa itseäni kuvaan, jossa merkitsisin Lalethille jotakin apuria suurempaa. Sukulaisuutemme on pelkkä nimi. Se ei tarkoita mitään, jos sille ei luoda tarkoitusta.
”Kuu on kaunis tänä yönä.” Lalethin hengitys höyryää kuunvaloa vasten.
”Minä olen pahoillani.” Todella olen. Siinä olen rehellinen.
”Anareth on nyt hallitsija.”
”Ja sinä olit oikeassa hänestä.”
”En ole siitä laisinkaan iloinen. En olisi halunnut sinun ymmärtävän tällaisella tavalla.”
”Etkö sinä ole minulle vihainen?”
”Minun rituaalini epäonnistui. Vika on minun.”
”Mutta minä…”
”Itsesääli ei edistä pyrkimyksiämme. Nyt meidän on mietittävä, kuinka etenemme tästä eteenpäin.”
Hän siis haluaa minut yhä. Vaikka minä olen jo ehtinyt luvata Meredirille. Vaikka olen ajatuksissani jo jättänyt tämän paikan, juossut vuorten taa ja unohtanut. Päästänyt irti. Kun Laleth sanoo haluavansa minut, kahle kiristyy jälleen kaulalleni. En pääse koskaan vapaaksi. Entä, jos puhuja olisikin Anareth? Jos Anareth haluaisi minut, olisiko se kahle, olisinko silloin vapaa lähtemään vai jäämään?
”Kuinka hän on täällä?” kysyn nyökäten Moreniin päin. Valkeatukkainen mies on siirtynyt seisomaan puiden lomaan.
”Moren on meidän puolellamme.”
”Onko hänenkin verensä mustaa?” Hätkähdän taaksepäin.
”Ei. Hänellä on toisenlainen tarina.”
”Kuinka luotat häneen, jos hän ei ole yksi meistä?”
Minä kuvittelin, että Laleth pitää piirissään vain mustaverisiä. Petos hakkaa suonissani. Anareth ei kelvannut, Anarethia ei voi säästää, mutta tämä mies saa seistä kuunvalossa ja kuulla meidän puhuvan. En hallitse reaktiotani, pelko jyskyttää ohimossani.
”Minä olen jo vuosia hajauttanut luottamustani”, Laleth sanoo niin hiljaa, että Moren tuskin kuulee. ”Joukoissamme on muitakin tavallisia kuin hän. Kyse on tilanteista ja silkasta hyödystä.”
”Jos sinulla on kaikki nämä vuodet ollut hänet, mihin sinä tarvitsit minua?”
”Esi-isien luut eivät puhu kuin niille, jotka kuuluvat hallitsijasukuun. Vain päähaara saa niihin yhteyden. Iorin, nämä ovat asioita, joista olen kertonut sinulle, kun olit kymmenen. Tuskin tarvitset kertausta.”
”Entä Anareth? Miksi emme voi…”
”Juurihan totesit sen itsekin.” Laleth nyökkää kohti haavojani. Säpsähdän. Vihaan sitä, kun muut osoittelevat kipuani. ”Hän ei ole yksi meistä.”
”Ei ole hänkään.” Vilkaisen sivusilmällä Morenia.
Laleth ei katso minuun. Hänen ilmeensä on tyypillisen eleetön. Tiedän, mitä hän ajattelee. Kyllähän minä ymmärrän tarkalleen, miksi Anareth ei koskaan voisi olla osa meitä. Anareth ei koskaan hyväksyisi rituaalia. Mieleni toistaa yhä niitä hetkiä, joina hänen silmiensä takana pimeni ja hän iski minua, vaikka häneen sattui. Pelkäävän, hysteerisen haltian toimia. Silti tiedän osan minua kuolleen siinä hetkessä. Se ei palaa enää. Jokin hatara pala välillämme vallinneesta luottamuksesta on ikuisesti mennyttä.
Huokaisen syvään. Vaikeinta ei ole myöntää, että Laleth on oikeassa, vaan että minä olin arvioinut Anarethin niin pahasti väärin. Rakkaimpani pystyi sittenkin satuttamaan minua kaikkein pahimmalla mahdollisella tavalla. Vilkaisen Lalethia, joka katsoo yhä kuuta kuin sisartaan. Valkea valo tekee hänen ihostaan lähes posliinisen.
”En anna sinun käyttää Anarethia nyt, kun minä olen poissa”, kuiskaan yöhön. ”En anna. Ei käy…”
Vaikka ei minun niin pitänyt sanoa. Minun piti vain juosta Anarethin luo ja viedä hänet kauas täältä. Minä en vieläkään osaa ajatella realistisesti.
”Anareth on hallitsija. Hänet saisi helposti ohjailtua herättämään vanhimmat, mutta hän ei ole kuten sinä.”
”Eikö se ole sinulle yksi ja sama, kuka vanhimpiin saa yhteyden? Kun yhteys on kerran saatu ja luut etsitty esiin, sinä voit suorittaa rituaalin.”
”Se ei ole aivan niin yksinkertaista.”
Kaikkien näiden vuosien jälkeen en vieläkään kykene täysin ymmärtämään, miten Laleth rituaalinsa toteuttaa. Minä en keskustele esi-isien kanssa enkä ymmärrä luumagiasta. Väsyttää. Väsyttää niin paljon. Tuntuu, että kaikki ympärilläni tietävät tästä maailmasta niin paljon enemmän. He näkevät suuria kuvioita. Minä näen yhä pelkkiä välähdyksiä menneestä, miehen suuret kädet ja minun pieni kehoni. Mustaa verta ja huutoa.
”Oletko koskaan ajatellut, että kenties minä en todella ymmärrä, mistä tässä kaikessa on kysymys? Sinä tahdot suorittaa kielletyn rituaalin, johon sisältyy niin paljon ehtoja ja sääntöjä, etten voi koskaan ymmärtää kaikkea. Minä olen pelkkä traumatisoitunut lapsi, Laleth, etkä sinä voi olettaa minun muuttuvan koskaan miksikään muuksi.”
”Olemme saaneet uuden välähdyksen esi-isiltä.”
Kurtistan kulmiani.
”Tiedäthän, niitä pieniä ennustuksia, joita vien työkseni Iondelin saleihin.”
Aivan. Jokapäiväistä magiaa. Minua huumaa.
”Vein ennustuksen Anarethille, ja hän kertoi minulle nähneensä sodankaltaisen näkymän. Iondelin salit, hirvittävästi verta ja ruumiita kasoissa.”
”Sitäkö sinä todella tahdot?”
”Minä tahdon vain vapauttaa maailman mustasta verestä.”
Sama mantra joka kerta. Olen alkanut uupua sen kuulemiseen. Mitään ei tapahdu. Kaikesta puuttuu konkretia. Varjoissa eläminen on alkanut muuttaa minua kaltaisekseen. Kuunvalo ei piirrä minua uudelleen, se tekee minusta kovan ja karkean varjon kaiken pehmeän ja kauniin keskelle.
”Koska esi-isät antoivat välähdyksen, se tarkoittaa, että rituaali tulee toteutumaan”, sanoo Moren, joka on astellut vierellemme. Sisintäni kipristelee olla niin lähellä miestä, jota en tunne tässä yhteydessä, joka on ikuisesti minulle Anarethin henkivartija ja ystävä.
Katson miestä pitkään. Hänellä on tumma, sileä iho ja alati tuikkivat keltaiset silmät. Morenissa on aina jotakin kuhisevaa pinnan alla. Hänestä on vaikeaa saada otetta, entistä vaikeampaa nyt, kun hän on tässä, yöttömässä yössä kanssamme.
”Moren… Kauanko sinä olet ollut Lalethin puolella?”
”Jo ennen kuin sinusta tuli Anarethin veli.”
Hätkähdän. Kaikki ne hetket, joita pidän virallisena lapsuutenani, onnellisimpana elämänäni, tämä mies on katsellut minua varjoista. Onko hän tiennyt kaiken aikaa? Siksikö hän on katsonut minua vinoon?
”Tiesitkö sinä, miksi minä olin Iondelissa?”
”En heti, mutta Laleth kertoi minulle kyllä. Pidin sinua silmällä.”
”Kaiken sen aikaa…”
”Lähes.”
Morenin koko olemus torjuu keskustelua. Hän ei tahdo puhua itsestään, näen sen kiristyneistä leukaperistä ja jäykistä liikkeistä.
”Kuinka sinä…”
”Henkilökohtaisista syistä. Olen Lalethille velkaa. Siinä kaikki.”
Vilkaisen sivusilmälläni Lalethia. Punainen nainen ei lisää mitään.
”Moren on ollut minulle oikein hyödyllinen apulainen. Ymmärrän, että tämä tulee sinulle yllätyksenä, Iorin.”
Mitä tuon on tarkoitus auttaa? Miten se parantaa oloani? Heikottaa. Meredir nukkuu tälläkin hetkellä mökissään kuvitellen, että olen siellä hänen kanssaan ja haluan lähteä hänen kanssaan pois. Niin haluankin. Kaikki elämäni ovat alkaneet sekoittua keskenään. Verenmakuinen menneisyys, nainen, joka on tätini ja opastajani, ja nainen, joka olisi voinut olla äitini. Ja nyt vielä mies, joka palvelee sitä, jota rakastan kaikkein eniten. Kaikki sotkeutuu yhdeksi suureksi kaaokseksi. Kuinka minun olisi itse tarkoitus tietää, missä seison, kun kaikki tiet ovat alkaneet muuttua ja kaartua, sekoittua toisiinsa?
”Moren… Miksi sinä olet täällä?”
”Sinun oli korkea aika tietää. Me teemme jatkossa yhteistyötä, sinä ja minä.” Hänen äänensä ei ole lainkaan innostunut. Hän ei edelleenkään voi sietää minua. En voi syyttää häntä siitä, en minäkään sietäisi.
”Mitä te haluatte minulta?” Lapsen ääni. En vieläkään osaa elää tätä elämää. Mitään niistä.
”Sinä, Iorin, et ole vielä sellaisessa tilassa, että voisimme käydä tämän keskustelun”, Laleth sanoo tyynesti.
”Miksi te kaksi sitten olette täällä? Tahdotko vain muistuttaa minua siitä, että olen aina sinun, enkä voi kuvitella eläväni toisenlaista elämää?”
”Haluaisitko sinä? Kerro minulle, millaisen elämän sinä haluat. Ja sen jälkeen voit kertoa, kuinka realistinen tämä sinun kuvitelmasi on.”
Suora isku. Laleth ei ole koskaan aiemmin pyrkinyt suoraan satuttamaan minua näin. Tiedän kyllä, että unelmani ovat yhtä hataria kuin jää, joka petti minut. Kaikki on käynyt minulle kovin sekavaksi. En enää erota unelmia todellisuudesta. Mikä todella on mahdollista minulle, myrkkyveriselle? Mistä kaltaiseni saa unelmoida?
Kun en vastaa mitään, Lalethin äänensävy muuttuu. Hän heltyy. En vieläkään osaa sanoa, tekekö hän sellaista aidosta välityksestä minua kohtaan vai onko hän pelkästään laskelmoiva.
”Minä tahdon muistuttaa sinua siitä, että sinulla on merkitys tässä maailmassa. En ole unohtanut sinua enkä syytä sinua mistään. Tapahtunut on tapahtunut, ja meidän tehtävämme on korjata sen seuraukset parhaalla mahdollisella tavalla.”
En pääse koskaan vapaaksi. Sen hän on tullut minulle kertomaan. Yhtäkkiä kuunvalo on pelkästään lohduton.
”Kokoa itsesi rauhassa. Meredirin mökki on sinulle paras paikka olla juuri nyt. Moren pitää huolta siitä, että viralliset partiot eivät pääse tänne, hän johtaa etsintöjäsi. Saat olla rauhassa. Paranna haavasi ja ajattele asioita.”
Ajattele asioita. Toisin sanoen suunnitelmaa. Mikä merkitys minulla on, jos se on aina jonkun muun takoma? En ole koskaan saanut olla itsekäs. Ainoa asia, jonka olen tässä elämässä halunnut, vihaa minua nyt. Laleth on oikeassa. Minä kuulun tehtävälleni.
”Entä Anareth? Mitä sinä teet hänelle?”
”Hallitsija pidetään toistaiseksi hengissä. Ohjaan ja opastan häntä, pidän hänet lähellä. Hän ei tule epäilemään mitään.”
”Lalethin on tarkoitus päästä mahdollisimman lähelle vanhimpien luita hänen kauttaan”, Moren täsmentää.
”Eikö sen pitänyt olla minun tehtäväni soluttautujana?” Mitä muutakaan merkitystä tähänastisella elämälläni olisi ollut kuin se? Olin Iondelissa vain tuhotakseni kaikki. ”Ja ei, en tahdo selityksiä siitä, mitä rituaali vaatii ja mitä ei onnistuakseen. Minä olen väsynyt siihen, etten ymmärrä. Laleth, kerro minulle, mitä haluat minulta, ja minä tulen ja teen mitä tahdot.”
En sano mitään siitä, mitä lupasin Meredirille. En sano, että minulla olisi voinut olla äiti ja elämä jossakin kaukana. Minun sydämessäni oli vielä tilaa yhdelle unelmalle, ja nyt Laleth on täällä, mustaamassa unelmani, pimentämässä kuunvalon.
Kaikkein pahinta on valheellinen toivo. Kun Laleth voi vielä haluta minut, onko mahdollista, että Anarethkin on yhä jossain ja ajattelee minua? Meredirin kanssa pakenemisen piti vapauttaa minut tällaisista ajatuksista.
”Me löydämme sinulle vielä tehtävää”, Laleth sanoo tyynesti. Sanoihin kätkeytyy piilomerkitys. Hän ei kerro minulle kaikkea. Vieläkään. Minua heitellään yhä ympäriinsä kuin lihapalaa. Koukusta toiseen.
”Niinkö sinä kerrot minulle? Etkö luota minuun?”
”En luota siihen mielentilaan, jossa olet juuri nyt. Annan sinulle aikaa.”
”Onko se käsityksesi armosta?”
”En pidä armon käsitteestä. Annan sinulle vain aikaa, siinä se.”
”Luulin, että meillä ei ole aikaa.”
”Minä odotin kymmenen vuotta, että sinä soluttaudut ja esi-isät hyväksyvät sinut osaksi Iondelia.”
”Ja minä tuhosin sen yhdessä päivässä.”
”Et tuhonnut. Odota nyt vain.”
”Minä vihaan sitä, ettei minulle kerrota mitään.”
”Et ole erityisen vastaanottavaisessa tilassa.”
”Minua raivostuttaa! On raivostuttanut jo pitkään!”
”Sinä huudat aivan kuin ottoveljesi.”
Anareth. Älä puhu minulle Anarethista, kun aiot uhrata hänet. Laleth näkee, mitä ajattelen. Moren on jo siirtynyt sivulle, osoittanut eleillään aikovansa lähteä.
”Kuinka hän voi?” Hento, ohut ääni.
”Et tee sillä tiedolla mitään. Se tekisi sinut vain levottomaksi.”
”Laleth!” Epätoivoa. Vihaan sitä. ”Laleth, ole kiltti ja kerro minulle… Teen mitä vain haluat, mutta kerro minulle, että hän on kunnossa.”
”Hän elää.”
”Tuonko pitäisi riittää minulle?”
Laleth ei sano enempää. Sen siis pitää riittää. Laleth kävelee rauhassa ohitseni Morenin luo, takaisin puiden lomaan. Jään tuijottamaan, kuinka he sanaakaan sanomatta palaavat pimeään eivätkä käänny enää katsomaan. Näin vähän nainen, joka on pelastanut henkeni ja määrittänyt ison osan elämästäni, kunnioittaa minua persoonana.
Jos olin edellisenä päivänä hukassa, nyt olen suorastaan kadonnut itseltäni. En enää tiedä, missä olen ja mitä ajatella. Maailma juoksee eteenpäin, enkä enää näe eteeni. Kyyneleet sumentavat näköni hetkeksi, pyyhin silmiäni ja nostan katseeni taivaalle. Minä ja rikotut unelmani. Silti sisimmässäni lepattaa pieni toive, kuin pieni perhonen, kevyt ja hauras. Laleth voi saada minut takaisin Anarethin luo. Minun täytyy vain luottaa.
Juuri nyt sen pitää riittää. Kertoisin Meredirille aamulla, etten voi tulla hänen mukaansa, vaikka kuinka tahtoisin, vaikka hän on ollut minulle lempeämpi kuin nainen, joka kasvattaa minua teuraaksi. Tai rakkaani, joka iski minut haavoille. Silti minä valitsen heidät, sillä sellaiseen minä olen tottunut, kipuun ja petoksiin. Jatkuvaan varovaisuuteen ja vainoharhaan. Sen maailman minä valitsen lempeyden sijasta.
Ja kun katson kuuta, ainoa toiveeni on, että Anareth on hereillä huoneessaan ja katsoo kanssani samaa kuuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti