Jalkani kuljettavat minua ensimmäisenä suuntaan, jonka vannoin jättäväni iäksi taakse. Kohti sankkaa kuusimetsää, sen lumesta raskaina riippuvia oksia. Mökkiä sen uumenissa, aivan järven rannalla, järven, jonka jää petti sittenkin.
Opin vasta Iondelissa, että tälle alueelle ei ole virallista nimeä. Se kuuluu Iondelin piiriin, mutta sille ei ole omaa nimeään, kuten monille Iondelin sivuosille. Se tekee kaiken entistä vaikeammaksi käsitellä. Olen kasvanut alueella, joka ei tarkoita mitään, jota ei ole erikseen merkitty karttaan. Muistot voivat yhtä hyvin olla vain päässäni, omaa keksintöäni, koska kukaan ei ole nimeämässä niitä.
Järvenjää seisoo kanssani äänettömänä. Tiedän, että se vain uinuu, vaikka täällä ei ole enää elämää. Olen lähes kaksi kertaa sen ikäinen kuin silloin, kun miltei hukuin täällä. Silti haistan yhä oman, mustan vereni ja muistan, miltä tuntuu vetää jäistä vettä keuhkoihinsa.
Olen aikeissa astua jäälle, kun näen hänet. Tummanvihreään pukeutuneen naisen järven toisella puolella. Nainen pitelee jotakin käsissään, mutta jättää sen alas ja lähtee kävelemään luokseni jäätä pitkin. Jäätä peittää paksu lumikerros, ja tiedän, että jos jää kestää lumen, se kestää myös siroluisen naisen. Silti minun tekee pahaa katsoa. Koko kehoani pistelee.
Kun nainen tulee lähemmäs, erotan, että hänellä on rusehtavanpunaiset hiukset, miltei kuin oravan turkki. Ei samalla tavalla punaiset kuin minulla. Verenpuna liittää minut hallitsijasukuun. Naisella on rivakat askeleet ja tottunut ote. Lähempää näen, että hänen kasvonsa ovat kauttaaltaan pisamaiset ja silmänsä häikäisevän vihreät. Ne muistuttavat kevätnurmea, jollaista ei näe vuorten tällä puolella kuin harvoin.
”Ei voi olla”, nainen sanoo paljon matalammalla äänellä kuin kuvittelin. ”Esi-isien nimissä, ei ole todellista, ei voi olla…”
Hän jatkaa sen toistelua. Vasta nyt ymmärrän, ettei hän ole haltia. Hänen korvansa eivät ole suipot, ne ovat surkastuneet. Minua kauhistuttaa. Tällä alueella asuu siis muitakin epähaltioita kuin se mies. Miksi minä tulin tänne? Eivätkö jalkani todella keksineet mitään muuta paikkaa, jonne paeta? Älä valehtele. Tuijotan järvenjäätä naisen takana. Et sinä tänne pakoon tullut.
Nainen tulee lähemmäs, mutta ei kosketa. Hän tuijottaa minua niin kiinteästi, että tunnen miltei halua juosta pois. Mutta hänen olemuksessaan ei ole mitään vaikeaa. Hän ei herätä minussa pelkoa. Pidän tällaisista henkilöistä. Jos Anareth olisi täällä, hän sanoisi jotakin rahvaanomaisuudesta, mutta minua ei sellainen kiinnosta, minähän olen lopulta vain nimettömän alueen kasvatti.
”Punapää? Sinäkö se olet?”
En tiedä, millainen ääni suustani pääsee, sillä nainen perääntyy merkittävästi taaksepäin ja nostaa kätensä ylös. Tunnen, kuinka tunto pakenee raajoistani. Minua ei ole kutsuttu tuolla nimellä sitten sen miehen. Kuvittelin naisen tunnistavan minut Iondelin Ioriniksi, perijän veljeksi. Mutta hän liittääkin minut aikaan, jonka haluan unohtaa, mutta joka ei unohda minua, joka vetää minua vuosi vuodelta likemmäs itseään.
”Minä… minä en…”
”Iorin. Sehän sinun nimesi nyt on?”
Nyökkään. Laleth antoi sen nimen minulle. Sitä ennen olin pelkkä punapää, eikä kenenkään pitänyt koskaan tietää. Ei kenenkään muun kuin sen miehen.
”Sinä olet pukeutunut niin hienosti, voi taivas… Kuule. Meidän täytyy puhua. Tule mukaani.”
”Kuka sinä olet?”
Naisen vihreät silmät suurenevat. Hetken hän tuijottaa maahan edessämme eikä sano mitään.
”Minä olen nainen, joka vihaa samaa miestä kuin sinäkin. Riittääkö se?”
Punapää. Yhtäkkiä minä ymmärrän. Kuka tämä nainen on, jos hän tuntee sen miehen niin läheisesti, että osaa kutsua minua punapääksi? Nainen, jota en takuulla ole koskaan tavannut. Hetkessä kadun kaikkea. Miksi jätin Iondelin? Voisin olla nyt harjoittelemassa miekkailua Anarethin kanssa, keskustelemassa kirjallisuudesta ottovanhempieni kanssa.
Huomaan seuraavani naista järven reunaa pitkin. Hän tuntuu heti tietävän, etten tahdo astua jäälle suoraan enää koskaan. Sekin huolettaa minua. Että tässä maailmassa on epähaltia, joka tietää minusta niin paljon. Kaikki nämä vuodet olen opetellut uutta elämää tietämättä, että täällä on yhä joku, joka osaa kertoa vanhan nimeni.
”Kuule. Mikä sinun nimesi on?” kysyn vasta, kun nainen kuljettaa minua metsässä. Osaan jokaisen puun ja kulman ulkoa hyvin pitkälle, mutta kun käännymme vasemmalle, lähemmäs suuntaa, jossa Iondelin kaupunki on, huomaan yllättyväni kivistä ja puista, joita en ole koskaan kohdannut.
”Minunko?” Aivan kuin täällä olisi meidän kanssamme muitakin. Nainen kääntyy vilkaisemaan minua vain nopeasti ja hymähtää. ”Olen Meredir.”
Nyökkään, vaikka hän ei sitä suoraan näekään. Selvä. Nyt minulla on nimi naiselle, joka tietää vanhan nimeni.
Meredir vie minut puiselle mökille, jota en ole nähnyt koskaan. Se ei ole mökki järven rannalla, se, jonka kuvittelin joskus merkitsevän koko todellisuutta. Se ei ole myöskään sama kallionsyrjään rakennettu asumus, josta heräsin Lalethin pelastamana. Tämä on paljon suurempi ja karumpi, ja siinä on kaksi eri ovea.
Meredir sivuuttaa suuremman oven ja kuljettaa minut sisään toisesta. Hirsirakenteisiin on jäänyt pistävä tuoksu, niiden haju muistuttaa minua hetkistä, joina yskin itseäni ulos aivan toisen mökin lattialla ja tunsin olevani enemmän eläin kuin haltia.
Sisällä tuoksuvat yrtit ja mausteet. Pieni sänky on sijattu ja pöytätasot täynnä erilaisia yrttejä ja rohdoksia. En tiedä, kuinka Meredir on saanut ne säilöttyä näin täydellisesti. Mistä asti hänen on täytynyt ne hakea? Angvarin ikitalven keskellä kasvaa harvoin mitään.
Nainen istuttaa minut pienelle jakkaralle ja vetää alleen oman. Huomaan istuvani kiusallisen reunalla, aivan kuin pelkäisin naisen koska tahansa iskevän minua jollakin.
”No niin. Tämä on pienoinen shokki varmasti itse kullekin.”
”Kuka sinä oikein olet, Meredir?” kysyn, ja raajojani pistelee jo valmiiksi.
Meredir nostaa katseensa. Naisen vihreät silmät ovat täydellisen kylmät. En ole koskaan nähnyt vihreitä silmiä, joista puuttuisi lämpö ja lempeys.
”Vihaamamme miehen vaimo.”
Löydän itseni ulkoa kakomasta ennen kuin ehdin ajatella selkeästi. Koko kehoni kouristelee. Annan ylen puun takana, vapisen ja vedän syvään henkeä. Vaimo. Kaiken tämän ajan sillä miehellä oli joku, jonka luo palata, joku, jota koskettaa hellästi sen jälkeen, kun hän oli irrottanut minusta osia.
Meredir seisoo parvekkeella. En erota hänen katseestaan sääliä. Hyvä. Tämän kanssa voin vielä elää. Meredir ei sano mitään, odottaa vain, että saan itseni koottua. Kun palaan hänen kanssaan sisälle, hän lykkää kuuman yrttiliemen eteeni.
”Juo. Se helpottaa oloasi. Fyysisesti, siis.”
Kumoan juoman ajattelematta, mitä siinä on. Käteni ja hartiani vapisevat hienoisesti, mutta kykenen jo katsomaan Merediriä silmiin. Pidän hänen tavastaan olla lähelläni. Hän ei arvota minua millään tavalla, katsoo vain ja odottaa, että sanon jotakin. Tuntuu, etten ole hänelle mitään velkaa. Minulla ei ole sellaista tunnetta edes Anarethin kanssa. Siksi nojaan pöytään ja avaan suuni.
”En olisi koskaan uskonut, että… että…” En pysty viimeistelemään lausettani, mutta Meredir saa sanoistani kiinni.
”Ei hätää. Minä en olisi puolestani koskaan uskonut todella tapaavani sinua, Iorin.” Hänen otsansa rypistyy. ”Haluatko, että kutsun sinua Ioriniksi?”
Nyökkään voimakkaasti. Se on ensimmäinen kunnollinen nimi, joka minulle on annettu. Olkoonkin, että se on Lalethin antama ja siten liittää minut ikuisesti punaiseen naiseen, se on minulle kallis ja tärkeä. Rakastan kuulla nimeni Anarethin huulilta. Voi, Anareth.
Meredir on kovin vähäeleinen. Hän on ristinyt kädet pöydälle ja nojaa minuun päin. Läheltä katsottuna on mahdotonta sanoa hänen ikäänsä. Ei ryppyjä tai muita ikääntymisen merkkejä. Silti tiedän, että epähaltiat elävät puolet lyhyemmän ajan kuin haltiat. Meredirin täytyy olla alle kaksisataavuotias. Sellaiset olennot saavat minut tuntemaan itseni pelkäksi henkäykseksi maailman tuulissa. Olen vaivainen ajatus, vasta tähän maailmaan ajateltu.
”Mistähän tässä pitäisi aloittaa?” kysyn onnistuen jo hymähtämään.
”Sinä tulit tänne kuolemaan, etkö tullutkin?” Meredir kysyy niin suoraan, että hätkähdän. Tämä nainen ei sanojaan säästele. Rehellinen kaikessa, mitä tekee. En kykene hetkeen muuta kuin tuijottamaan häntä.
”En ole varma”, huokaisen. Ajattelen jäätä ja sen kutsua. Pelkoa ja halua samanaikaisesti. Olisi niin paljon helpompaa vain kuolla pois, en saata kieltää sitä.
”Joskus minusta tuntuu, etten koskaan todella pääse eroon kaikesta siitä, joka sattui.”
”Sille on sanakin – sinä olet traumatisoitunut.”
”Ehkä niin, mutta… Mutta on niin paljon muutakin.”
Ajattelen Lalethia. Todellista syytäni lähteä Iondelista.
”Minä tunnen Lalethin ja hänen suunnitelmansa, jos sinä sitä mietit”, Meredir sanoo hymähtäen. ”Siksikö sinä lähdit?”
Miten tarkkanäköinen hän onkaan. Mitä muutakaan voisin sen miehen vaimolta odottaa.
”Olen pelkkä valehtelija. En enää… En ole varma, kestänkö sitä. Ajattelin, että…” Mitä minä todella ajattelin? En mitään. Menin paniikkin ja juoksin pois. Ilman syytä, ilman selitystä, täysin tyhjän päällä.
”Olin ihan hirvittävän itsekäs”, hengähdän, kun ajattelen, mitä Iondelissa tapahtuu nyt. Heidän on täytynyt jo havaita lähtöni. Mitä ottovanhempani mahtavatkaan ajatella? He ovat kasvattaneet minut, antaneet minulle aseman hallitsijoiden poikana. Olen saanut ruokaa ja vaatetta ja lämpimän sängyn, jossa nukkua, ja näin minä maksan heille takaisin. Käteni tärisevät jälleen. Entä Anareth? En saa ajatella Anarethia.
”Sinä pelkäsit, eikä pelko kysy lupaa. Pelko on aina itsekästä.”
”Miksi sinä menit naimisiin sellaisen miehen kanssa?”
Meredir on hiljaa. Sen keskustelun aika ei selvästikään ole vielä.
”Haluat mennä takaisin. Mikset mene?”
”He eivät… Minä tulen pettämään heidät. Ihan heidät kaikki.”
”Onko sinun pakko kuunnella Lalethia?”
”Hetkinen. Tiedätkö sinä, mitä Laleth aikoo?”
Meredir nousee pöydästä. Hän palaa kulman takaa sylissään kasa luita. Ne kolahtavat pöydän puupintaa vasten kuin mitkä tahansa esineet, kuin ruokakulhot tai miekat, jotkin paljon arkisemmat, vähemmän pyhät esineet.
”Minä olen noita”, Meredir sanoo, ja vasta nyt ymmärrän, miksi hän näyttää alati niin tyyneltä. Hänen äänessään on tiettyä ylpeyttä, joka pitää hänen selkänsä suorassa. Itseoppinut ja voimakas. Tietenkin. Tämä on hänen maailmansa, se, jonne hän pakenee todellisuutta siltä mieheltä.
”Oletko sinäkin osa Lalethin suunnitelmaa?”
Ensimmäistä kertaa Meredir naurahtaa.
”En todellakaan. Minä en usko Lalethin onnistuvan.”
”Ai. Oho.”
Tässä se vihdoin on. Ensimmäinen elävä olento minun lisäkseni, joka tietää, mitä Laleth aikoo. Ensimmäinen mahdollisuuteni keskustella asioista, jotka painavat minua lysyyn joka päivä. Meredir näkee sen minusta. Kaikki sanomattomat sanat, syvällä sisällä kaihertavat pelot. Minä kuohun yli, tahdon vain puhua loputtomiin, kertoa kaiken, koska olen niin yksin, niin loputtoman yksin kaiken sen kanssa, josta en saa kertoa kenellekään.
Verenvaihto. Musta veri. Menneisyyteni. Se mies. Laleth ja hänen suunnitelmansa.
Meredir tulee lähemmäs, katsoo minuun hellyydellä, joka on minulle vieras. Hänen kulmansa kaartuvat ja suunsa puristuu pelkäksi viivaksi. Minua itkettää. Tämä nainen voisi antaa minulle kaiken. Hän on ensimmäinen, jonka edessä minun kaikki elämäni saavat näkyä. Ja silti suuni pysyy kiinni, en saa sanaa suustani, sillä jos päästäisin yhden ulos, ne tulisivat kaikki, enkä tiedä, kuka olisin sen jälkeen, kun olisin puhunut.
”Ei hätää. Yksi asia kerrallaan. Meillä ei ole kiirettä. Se mies ei pääse tänne, olet turvassa. Turvassa, Iorin, kuuletko minua?”
Ja silloin minä annan itselleni luvan itkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti