Aurinko on alkanut lämmittää pitkän talven jälkeen. Katson ikkunasta, kuinka vesipisarat putoilevat katolta kiveykselle. Hanget ovat vielä korkeat, mutta aurinko ei ole enää kylmä ja etäinen, se tulee päivä päivältä lähemmäs ja antaa kinoksille repaleiset reunat.
Julius ei tule kotiin vielä tunteihin. Minulla on vapaapäivä. Loputtomia tunteja vain itselleni. Se on nykyään niin harvinaista, että miltei hymyilyttää. Tuijotan arpeutuneita käsiäni, punaisia rystysiä ja repeytyneitä kynsinauhoja. Työnteko on jättänyt jälkensä, mutta sitä kovemmin olen puskenut eteenpäin. Ottanut iloa jokaisesta hiljaisesta hetkestä, jonka saan viettää rauhassa sohvalla maaten.
Olen lukenut kirjoja. Käynyt kaupungilla. Kävellyt rikotulla ruumiillani, nauttinut siitä, että se toimii, vaikka olin tuhota sen. Eilen toin Juliukselle tulppaaneita torilta. Keltaisia. En muista koskaan aiemmin tuoneeni keltaista talooni. Olikin jo korkea aika.
Päivät ovat olleet minulle lempeitä, yöt niiden kaikuja. Yhä mustia, mutta eivät samalla tavalla kuten ennen. Joskus Julius haluaa mennä siskonsa luokse, ja silloin päästän hänet. Emme vieläkään osaa nukkua eri kattojen alla, mutta tiedän harjoittelun tuottavan vielä joskus tulosta. En osaa ajatella itseäni riippuvaisena. Olen ollut niin riekaleina, että olen tarvinnut jonkun pitämään paloja kasassa. En aio enää syyttää itseäni jokaisesta hengenvedosta.
Joskus Julius sanoo minulle, että minä nauran eri tavalla kuin ennen. Se saa minut hymyilemään. Minun on hankalaa muistaa aikaa, jolloin en vielä osannut nauraa omana itsenäni, jolloin pelkäsin onnellisuuden särkevän minut kappaleiksi. Miten erilaisena se nyt sykkiikään sisälläni. Aurinko. Miljoona aurinkoa.
Hetken mielijohteesta vetäisen paidan ylleni ja juoksen ulos. Pakkanen iskee vasten kasvoja, mutta aurinko halkoo taivaan läpi kuin se tulisi tervehtimään vain minua. Otan sen hymysuin vastaan, ojennan käteni ja annan sen sataa harteilleni kuin lumisateen. Hengitän aurinkoa sisääni. Tänään on hyvä päivä. Olen päättänyt niin.
Kun Julius tulee illalla kotiin, makaan sohvalla kahden viltin ja kaakaokupin kanssa. Rakkaani tuijottaa minua pitkään kulmiensa alta.
”Muru, onko tuo kaakaota?”
”On, otatko sinäkin?”
Hän räpyttelee silmiään. Olen aikeissa nousta ylös, kun hän painaa minut alas ja suukottaa hellästi poskelle.
”Ei tarvitse nousta, olet niin pehmoisesti siinä. Minä haen itse. Otatko jotakin muutakin?”
”Tuo keksejä. Tein niitä aamupäivällä.”
”Teit? Murunen, oletko kunnossa?”
”Olen.” Hymy leviää kasvoilleni. Vedän toisen viltin hartioilleni niin, että minusta näkyy vain pää. Juliusta alkaa naurattaa. Hän tulee lähemmäs, pörröttää päätäni ja jää hetkeksi vain katselemaan minua. Hän lähtee keittiöön pudistellen hymyillen päätään.
Hetken päästä olemme molemmat vilttien alla keksien ja kaakaokuppien kanssa. Kerron Juliukselle päivästäni hänen silitellessään pakkasen kylmettämiä käsiäni. Nautin auringosta niin kovin, että unohdin suojautua kylmältä. Julius moittii minua lempeästi ja suutelee rystysiäni. Sitten hän kertoo työpäivästään, nauraa asiakkaitaan ja vetää minut tiukemmin itseään vasten.
”Sinun varpaasi jäävät ilman vilttiä”, huomautan.
”Olenko minä jotenkin liian iso tähän hommaan?”
Alan nauraa.
”Miehen kuuluu olla iso…”
”Ole hiljaa… Senkin prinsessa…”
”Sinun prinsessasi.” Suukotan häntä nopeasti. Hän jää katsomaan minuun sellaisella hellyydellä, että miltei pakahdun. Niin paljon aurinkoja. Tämä on kaunis ja hyvä päivä.
”Kultaseni…” Tuttu äänensävy. Nyt-puhutaan-tunteista-ääni. Hymähdän jo valmiiksi. ”Sinä olet edistynyt aivan hirveästi. Tiesitkö, että puoli vuotta sitten et olisi voinut olla kokonaista päivää yksin?”
Nyökkään. En ole ehtinyt vielä unohtaa.
”Olen sinusta tosi ylpeä ihan joka päivä.”
”Minäkin sinusta.” Pidän tauon. Vedän syvään henkeä. ”Ja itsestäni.”
”Rakas…”
”Olen ollut jo pitkään. Minulla on mukavaa myös omassa päässäni. Kauniita ajatuksia. Tykkään katsella, mitä mielessäni kulkee.”
Julius vie käden suulleen. Näen, että hän taistelee kyyneliä vastaan. Hän ottaa kasvoni käsiinsä ja hymyilee. Hymy tarttuu, hetken me vain hymyilemme toisillemme. Me molemmat tiedämme, mitä on täytynyt mennä läpi, jotta voimme olla nyt tässä, kaakaon ja itse tekemieni keksien äärellä.
Lopulta Julius ottaa minut syliinsä, silittää kaikkea minussa kuin kallisarvoista aarretta. Teen saman hänelle, me olemme tasavertaiset, tärkeät ja arvokkaat.
”Rakastan sinua.” Sivelen hänen poskeaan. ”Ja joskus vielä itseäni.” Kenties pikemmin kuin uskonkaan. Ajattelen aamuista aurinkoa ja kevään tuntua ilmassa. Tänään minulla on toiveikas olo, ja se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti