Päiviä kuluu silkassa sumussa, en kykene utuni takaa erottamaan todellisia muotoja. Meredir pitää minusta huolta, puhdistaa haavojani, enkä voi olla ajattelematta, ettei minun kannattaisi itkeä omaa kipuani, sillä Anarethille aiheuttamani on kymmeniä kertoja pahempaa. Mutta kun ajattelen sitä, minua itkettää entisestään, ja siinä minä taas itken, toisen nähden. Jossakin vaiheessa minusta on tullut haltia, joka kykenee siihen. Lasken sen edistykseksi, vaikka häpeä kaihertaakin ruumistani.
”Io, oletko sinä kunnossa?” Meredir kysyy, vaikka tietää vastauksen. Hän on alkanut kutsua minua Ioksi. Rakastan sitä, joten en pyydä häntä lopettamaan tai ilmaise inhoavani lempinimeä. Siitäkin huolimatta, että pelkkä io tarkoittaa verta. Ehkä se sopii minulle.
”Minä satutin häntä”, onnistun henkäisemään.
”Voi, Io…” Meredirissä on jälleen jotain syvän äidillistä. Sellaiset piirteet ovat puskeneet ulos hänestä viimeaikoina. Hän yrittää peitellä niitä, enkä tarkoin osaa arvata, mistä syystä, mutta hän tulee lähemmäs ja silittää kättäni ja annan hänen tehdä sen. Sen lähemmäs hän ei tule, ja arvostan sitäkin. Olen oppinut pitämään tästä naisesta hyvin paljon. Hän on turvallinen. Ja hän kantaa kanssani samoja haavoja.
”Hän iski sinuun sellaisia haavoja, että minun vanhat parantajankätenikin joutuivat töihin. Sinä et varsinaisesti käskenyt häntä tekemään niin. Syy ei ole sinun, Io.”
”Mutta se oli minun vertani.”
”Aivan, niin oli, mutta sinä et voinut tietää.”
”Minä valehtelin haltioille, jotka rakastivat minua ja pitivät minua osana perhettä. Valehtelin heille, muutin vertani, jotta kuuluisin heidän joukkoonsa. Hän varmasti vihaa minua juuri nyt.”
Meredir huokaa syvään. Hänen kasvoillaan on sellainen ilme, joka monilla on silloin, kun ei voi kieltää toisen sanoja. Meredirin säkenöivän vihreät silmät pysyvät kovina. Nainen voi olla empaattinen ja läsnä, mutta hänessä on alituisesti varautunut nuotti, pieni särö, joka estää häntä täysin heittäytymästä. Se on saanut minut miettimään, mahtaako minussakin olla sellainen, vai peitinkö pelkoni Anarethilta viimeiseen saakka.
”Kyllä. Olet oikeassa, hän saattaa vihata sinua juuri nyt.”
Nielaisen. Arvostan Meredirin rehellisyyttä, mutta totuus pistelee silti.
”Sinun pitää muistaa, ettei sekään lopulta ole henkilökohtaista. Hän on hallitsijasuvun päähaaraa, tuleva hallitsija, tietenkin hän on oppinut vihaamaan mustaverisiä vailla perusteita.”
”Minä olen oppinut aina vihaamaan pelkkää verta, mutta kun näin, kuinka hän katsoi minua…” Uusi itkun aalto. En ole koskaan nähnyt sellaista vihaa kenenkään kasvoilla, ja se oli kaikki kohdistettu minulle.
Hetken pysyttelemme hiljaisuudessa. Se on hyvä. Turvallinen ja rikkoutumaton. Sitten Meredir nousee ylös, sitoo hiuksensa pitkälle palmikolle ja kaikkoaa hetkeksi mökin toiselle puolelle. Hän palaa takaisin täyden olkalaukun kanssa. Tuijotan häntä itkuisin silmin.
”Minulla on suunnitelma.”
Kurtistan kulmiani.
”On ollut jo hyvän aikaa.” Hän taputtaa laukkua. ”Minä aion palata Gaerin alueelle.”
Suuni loksahtaa auki.
”Meredir… Gaer on jo…”
”Gaerin alueelle, poikaseni. Tahdon nähdä sen vielä kerran.”
”Aiotko sinä kuolla?”
”Aivan päin vastoin! Minä aion elää.”
Meredir ei istuudu takaisin alas. Nousen istumaan, Meredir pudistelee päätään, mutta nousen siitä huolimatta. Vatsaani vihlaisee, annan kivun tulla. Samalla tavoin se menisi poiskin.
”Minä tapan Rianin.” Kaikki väri on kaikonnut Meredirin kasvoilta. Pisamat näyttävät kellertäviltä. ”Tapan hänet ja pakenen.”
”Meredir…”
”Hän on minun kahleeni tähän elämään, jota en tahdo elää. Joka ei ole minun elettävissäni. En ole erityisen taitava noita, olen hyvä vain parantamisessa, eikä tämä puoli Angvarista tule koskaan arvostamaan sitä taitoa. Sitä paitsi…”
Jotakin syvälle haudattua käväisee naisen kasvoilla.
”Rian ei koskaan antanut minun harjoittaa ammattiani täällä.”
”Miksi?”
”Se antaisi minulle liikaa valtaa. Itsenäisyyttä. Hän halusi murskata minut.” Meredir vetää henkeä. ”Io… Minulla on paljon pahoja asioita omatunnollani. Todella pahoja. Olen miettinyt, kuinka kertoa sinulle niistä.”
Pahoja asioita? Takaumat tulevat humahtaen, juoksevat kehoni läpi. Puristan käteni nyrkkiin, mutta tärinä kestää silti hetken. Tämä on ensimmäinen kerta, kun joku näkee sen. Ajatukset kuolevat hetkessä, mutta vavahdukseni ovat voimakkaita, hengitykseni raskasta. Meredir ei kommentoi. Hän tietää kyllä.
Tuijotan Merediriä pitkään. Hän vetää jälleen tuolin alleen.
”Haluaisin puolustella itseäni, mutta en aio tehdä niin.”
Ymmärrän häntä. Minäkään en tekisi niin.
”Mutta sinä tiedät kyllä, millaisia asioita se mies saa uskomaan itsestään.” Meredir huokaa, puhaltaa punertavan suortuvan otsaltaan. ”Oletko koskaan miettinyt, miksi me kaksi emme ole tavanneet aiemmin?”
”Olen. Koko ajan.”
”Rian ei antanut.”
Vien käden suulleni. Oksettaa.
”Kun sinä tulit kuvioihin, Rian eristi minut tänne. Se mökki, jossa sinä kasvoit… jos et vielä tiennyt, se on hänen riistamökkinsä. Hän palastelee mustaverisiä siellä. Se on työpaikka. Hän asuu siellä suurimman osan ajasta, mutta silti se on pelkkä mestauspaikka. Hän ei halunnut sinun asuvan täällä. Hän ei tahtonut, että tapaamme. Hän olisi tappanut minut, jos olisin tullut lähellekään sinua.”
Juuri tällainen se mies on. Hän pelaa pelejä omaksi edukseen. Minua vavisuttaa. Millainen se osa elämästäni olisi ollut, jos olisin saanut kasvaa Meredir lähelläni? Tämä ihana, lämmin nainen, joka katsoo minua vailla odotuksia. Sen se mies minulta kielsi ja tiesi, mitä teki.
”Laleth kertoi minulle taustoistani”, huokaan. Kipristelen Lalethin nimen kohdalla. Siinä toinen haltia, jota en kykene vielä ajattelemaan. Olen pettänyt kaikki. ”Meredir. Kerro minulle, mitä tapahtui, kun se mies sai minut. Miksi hän halusi minut? Hän vihasi minua. Syvästi.”
”Oletko varma, että pystyt kuulemaan siitä vielä?”
Nielaisen. Muistelen edellisiä päiviä, omaa vertani kuplimassa Anarethin silmässä. Nyökkään.
”Olen.”
”Hyvä on. Aion olla rehellinen. Rian on pistänyt minut näkemään asioita. Pahoja asioita. Olen myös tehnyt niitä. Rian ei… hän ei ole sellainen saalistaja, jona häntä pidetään.”
Muistelen, mitä hänestä on sanottu kodissani. Entisessä kodissani. Häntä on kehuttu ja ylistetty. Ei pahaa sanaa poikittain. Hän oli niin hyvä tappamaan kaltaisiani.
”Hän on pitkän aikaa ajatellut vain omaa etuaan. Rahaa ja hyvinvointia. Tiedätkö, paljonko ruumiinosista maksetaan pimeillä markkinoilla?”
”Anteeksi mitä?”
”Tiedätkö?”
”E… En tiedä.”
Pimeillä markkinoilla? Tätä en odottanut. Se mies saattaa olla sadisti, mutta tätä en osannut häneen yhdistää. Vaikka pitäisihän sen olla itsestäänselvää. Hän ei koskaan tavoitellut muuta kuin menestystä ja omaa mukavuuttaan.
”Rian on kunnioitettu Iondelissa, mutta vain, koska hänen sivubisneksistään ei tiedetä. Hän myy ruumiinosia pimeillä markkinoilla. Ja joskus… joskus hän myy myös mustaa verta. Siitä maksetaan tietyissä piireissä todella paljon.”
Mustaa verta? Alan jälleen täristä.
”Io… Kestätkö varmasti?”
”Kestän!” huudan tarkoitettua kovemmin.
”Hän käyttää tilannetta häikäilemättömästi hyväkseen. Hän, jonka pitäisi polttaa mustaa verta ja jota kiitetään siitä, myy sitä eteenpäin.”
”Millaisiin tarkoituksiin?”
Säpsähdän, kun verkkokalvoilleni iskeytyy jälleen kuva Anarethin silmästä. Musta veri kupli hänen kasvoillaan kuin happo. Meredir pysyy rauhallisena. Keskityn siihen. Tämä on vaikeaa hänellekin, hän on vain tullut minua taitavammaksi piilottamaan sen. Tai sitten minä olin typerä, kun en antanut maailman kovettaa minua vaan kuvittelin, että minulla olisi toivoa.
”Kenelläkään ei ole tarkkaa tietoa. Pimeä bisnes on pimeää bisnestä. Kyllä sinä Iondelin saleissa varmasti kuulit kaikenlaista sairasta siitä, mihin haltiat ja epähaltiat ovat keksineet käyttää myrkyllistä verta vuosisatojen varrella.” Meredir puuskahtaa ja ristii kätensä.
”Toki…”
”Joten sitä Rian teki. Tekee edelleen. Moraaleilla ei ole hänelle merkitystä, kunhan hän saa rahaa.”
Nyökkään. Sen miehen kuva ei silti pelkisty mielessäni. Minun on vaikeaa kuvitella häntä hyvänolontavoittelijana, miehenä, joka tahtoi vain taata elantonsa. Sellaista ei osaa ajatella, kun joku hankaa vasten lattiaa, jonka tikut painuvat lihan alle.
”Minä olen ollut enemmän ja vähemmän osana kaupantekoa. Olen pilkkonut ruumiita ja säilönyt mustaa verta. Olen nylkenyt ja…” Meredir värähtää.
”Sinun ei tarvitse kertoa”, sanon sakealla äänellä, joka ei ole omani.
”Minun täytyy. Itseni vuoksi.”
Ymmärrän. Nyökkään hiljaa.
”Ja sitten on tietenkin se puoli, josta tiedämme tasan minä ja Rian. Hän käyttää jokaisen tilaisuuden saada rahaa hyödykseen, joten joskus…” Meredir joutuu vetämään henkeä. ”Joskus, jos joku korkea-arvoinen raukka eksyy tänne, Rian tekee, mitä täytyy. Muistan, kuinka kerran tänne eksyi kaksi tummaa haltiapoikaa, aivan lapsia vielä, mutta töissä Iondelin palatsissa. Veljeksiä.”
Kuulostaa aivan Morenilta, Anarethin henkivartijalta. Mutta ei Morenilla ole veljeä.
”Rian päätti pitää heidät, jotta voisi kiristää heistä rahaa. Hän tiesi heidät nuorelle perijälle tärkeiksi. Sillä tavoin hän toimii.”
Tällaisesta tapahtumasta minä en tiedä mitään. Jos kyseessä on ollut Moren, sen on täytynyt tapahtua ennen minun menoani Iondeliin. Olenko ollut täällä, kylmässä metsässä, kun se mies on kiduttanut muitakin poikia? Enkä ole tiennyt siitä mitään. Vapisen hallitsemattomasti.
”Sellaista tapahtui useamminkin. Korkeahaltioita, sivuhaaran nuorimmaisia, palveluskuntaa, jolta kysellä kiperiä kysymyksiä… Sitä tapahtuu jatkuvasti. Rian ei kaihda keinoja. Hän tahtoo vain, kuinka hän sen aina sanoo, ’osansa’. Se on hänestä oikein.”
En kykene sanomaan mitään.
”Ja sitten… sinä. Sinä olet aivan oma luku tässä tarinassa.”
Ei. En tahdo olla mitään erityistä miehelle, joka ei piittaa kenenkään hengestä, ei lapsien, ei nuorten, ei kenenkään. Oksennus maistuu suussani, pakotan itseni pitämään kiinni itsestäni, nyt ei ole varaa hajota käsiin.
”Laleth kertoi sinulle jo, kuinka päädyit metsään vauvana?”
Nyökkään. Meredir on siis tiennyt kaiken aikaa.
”Olen pahoillani, en voinut kertoa sinulle. Sen täytyi olla Laleth.”
”Ei se mitään. Olen samaa mieltä.”
En tahdo ajatella Lalethia.
”No, Rian löysi sinut. Hän näki vain punaisen tukan ja ajatteli, että kuulut sivuhaaraan. Niinhän sinä kuuluitkin, mutta koska kuvio oli sotkuinen, Rian ei tiennyt, ketä lähteä kovistelemaan välikäsien kautta.”
Näen tilanteen. Hurja, suuri mies mustine takkuisine hiuksineen ja pehmeänruskeine silmineen. Otsa kurtussa ja pieni vauva kädessä. Vapisen jo niin paljon, että joudun tarttumaan itseeni.
”Hänen ajatuksensa oli kiristää hallitsijasuvulta rahaa sinun avullasi. Hän ei kuitenkaan saanut selvitettyä, kuinka sinä olit oikein päätynyt metsään. Hän etsi skandaalia löytämättä jälkeäkään sellaisesta. Laleth oli peitellyt jälkensä taitavasti.”
Laleth on aina taitava. Mutta missä minä olisin nyt, jos hän ei olisi ollut? Kenties todellinen iondelilainen, joku, josta olisi maksettu lunnaita ja joka olisi palannut kotiinsa. Itkettää. Tekee mieli huutaa, kunnes kurkusta ei ole mitään jäljellä.
”Sitten hän huomasi sinun veresi. Sen jälkeen mikään ei mennyt kuten suunniteltuna.”
Tietenkin. Kaikki alkaa ja loppuu aina mustaan vereen.
”Ja Rian, hän… Hänessä liikahti jotakin.”
Ei. Ei ei ei.
”Et varmasti tiedä tästä, mutta hän olisi aina halunnut lapsen. Enemmän kuin mitään muuta. Ennen kuin hänestä tuli epähaltia, hän tahtoi sitä kaikkein eniten. Mutta sitten…”
Sitten musta veri pilasi hänet. Riisti häneltä pitkän elämän ja mahdollisuuden saada koskaan lapsia. Tiedän kyllä.
”Joten siinä sinä olit, puolustuskyvytön vauva. Edustit kahta asiaa – mahdollisuutta omaan poikaan sekä syytä siihen, miksi hänellä ei koskaan voisi olla omaa poikaa.”
Minusta pääsee ääni, jota en tunnista omakseni. Se lähtee jostakin syvältä, vuosien takaa, haudatuista peloista ja toiveista ja jostakin niin kipeästä, etten tahdo sitä enää. Haluan sen pois, kauas minusta. Tärinäni ei lakkaa, Meredir ei uskalla tulla lähemmäs.
”Joten hän piti sinut. Omista sairaista syistänsä hän piti sinua hengissä kaikki ne vuodet aivan kuin olisit todella hänen lapsensa. Hän kasvatti ja koulutti sinua. Ja…”
”Ja kidutti.” Niin. Pahoinpiteli. Jätti sellaisia arpia, joita kukaan isä ei haluaisi jättää poikaansa. ”Hän siis rankaisi minua siitä, mikä olen. Mustaverinen.”
Niin se siis meni. Minuun kulminoitui kaikki. Minua ei voinut katsoa muistamatta, mitä oli menettänyt. Ajatteleekohan Anareth minusta nyt samalla tavalla? Olenko hänelle joku, joka vei häneltä kaiken, mitä hän koskaan halusi?
”Minä en edes tiennyt sinun olemassaolostasi heti aluksi”, Meredir tunnustaa. ”Rian kertoi minulle vasta myöhemmin ja vannotti, että jos tapaisin sinut, pääsisin hengestäni. Hänen täytyi tietää, että olisin halunnut auttaa sinua.”
”Sinä olisit voinut olla… jos hän ei olisi…”
”Olisin voinut olla sinulle kuin äiti.”
Nieleskelen itkua, joka kutittelee sisälläni. Nyökkäilen hiljaa, jotta minun ei tarvitsisi sanoa mitään.
”Tuntuu hirvittävältä sanoa tämä kaiken päätteeksi, mutta Rian ei ollut ainoa, joka olisi halunnut oman lapsen.”
Kyyneleet valuvat hiljaa poskilleni.
”Mutta hän ei antanut meidän kohdata. Ja pelko…” Meredir värähtää. ”Sinä tiedät kyllä. Pelko on väkevä.”
”Olen niin vihainen.”
Surullinen ja vihainen. Kuinka yksi mies on voinut aiheuttaa niin paljon kipua? Nousen vaivalloisesti istumaan, pyyhin kyyneliä poskiltani.
”Kiitos, Meredir. Kiitos, kun kerroit.”
”Sinun täytyy levätä vielä.”
”Olin itse asiassa ajatellut, jos voisin käydä hieman kävelemässä.”
”Oletko varma?”
Nyökkään. Minun on saatava liikkua. Nähdä puiden takana välkkyvä aurinko.
Meredir päästää minut hetkeksi ulos. Puen lämpimästi ylleni, kävelen puiden lomassa ja ajattelen, kuinka minut kasvatettiin pelkäksi rangaistukseksi. Se mies ei edes halunnut minua. Hän halusi vain nähdä, kuinka minuun sattuu. Hän teki minusta vahvan, mutta hän jätti minuun läpitunkevan, hengittämättömän pelon, joka tuntuu joskus määrittävän kaiken minusta.
Lunta putoilee pehmein tömähdyksin alas oksilta. Aurinko kimmeltää ilmassa, saa lumikiteet näyttämään pieniltä kristalleilta. Vedän kirpeää pakkasilmaa sisälleni, yritän löytää kotia hetkestä.
Sitten. Askel. Toinenkin. Painun lumikinoksen alle, vedän viitan hiusteni suojaksi. Raskaita askelia. En erota tulijaa, mutta askeleet ovat tutut, muisto niiden äänestä on selkärangassani. Kehoani kouristelee, vedän syvään henkeä, jotta en huutaisi tai alkaisi hyperventiloida. Se on hän. Hän on täällä. Meredir on kaikesta huolimatta hänen vaimonsa.
”Tervetuloa kotiin”, kuulen Meredirin täysin tasaisen äänen. Tätä naista parempaa näyttelijää en tunne. Hän vetää vertoja Lalethille, joka kantaa maailman kokoista taakkaa harteillaan.
Mörähdys. Itken, mutta en pidä ääntäkään, annan kohtauksen tulla. Puren kättäni, jotta en vahingossakaan huutaisi.
”Nyt puhaltaa Angvarissa uudet tuulet. Siitä penskasta tulee hallitsija.”
Silmäni suurenevat. Pidätän hengitystä. Musta ääni jatkaa.
”Niin, niin. Hallitsijat ovat kuolleet. Molemmat.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti