Hän palaa takaisin, mutta ei enää katso minua silmiin. En tiedä, kuinka piilottaa kasvava pelkoni häneltä, kuinka olla kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Aamu valkenee tavanomaisena, mutta hän pysyy soveliaan etäisyyden päässä jopa silloin, kun salissa ei ole ketään kanssamme. Vain pienet tummat renkaat hänen silmiensä alla kertovat hänen valvoneen koko yön.
”Iorin.” Hän ei reagoi. ”Iorin.”
Silmienräpäytys.
”Niin?”
”Satuttaako joku sinua?”
Hän kääntyy minuun päin. Suu on auki, kulmat koholla. Sitten hän alkaa nauraa. Kivuliasta, katkonaista naurua, ei hänen tavanomaista aurinkoista luritustaan. Punarinnan laulua. Tämä on kivun aaria, enkä minä kestä kuunnella. Menen lähemmäs, yritän koskea, mutta hän sävähtää. Nauru lakkaa leikaten.
”Ei satuta”, Iorin sanoo vahvasti. Hän kohottaa leukaansa kuin vakuuttaakseen minut. Kuin äänettömästä sopimuksesta olen aina ollut hiljaa siitä, mitä näen, olen aina nähnyt. Iorin on täynnä haavoja. Jo lapsena huomasin, että hänen selkänsä iho on röpelöistä ja kumpuilevaa. Niin syvillä arvilla, että ihon kudos on muuttunut. Näin sen jo silloin, ja näen sen nyt, kun olemme aikuisia ja koskemme toisiamme eri tavalla. Hän haluaa aina rakastella pimeässä, ja vaikka pidän kovin hänen näkemisestään, kunnioitan häntä.
Kuinka voisin uskoa häntä nyt, kun hänen kehonsa kertoo jotakin muuta? Joku on satuttanut häntä, mutta satuttaako joku edelleen? En ole koskaan sanonut mitään. Tämä on ensimmäinen kerta. Minä kunnioitan häntä, mutta ihmissuhteemme on jo liian pitkällä, jotta voisin pysyä ikuisesti vaiti.
”Anareth, kiltti, minä kyllä kerron sinulle vielä kaiken”, Iorin sanoo miltei itkuisella äänellä, ”uskotko minua? Uskothan?”
Huokaisen syvään.
”Enpä tiedä. Enpä tosiaan tiedä. Kuule, minun täytyy saada vähän aikaa sulatella kaikkea tätä.”
Iorin nieleskelee.
”Eihän poissaoloani huomattu?”
”Sekö sinua huolestuttaa?”
”Anareth! Vastaa minulle!” Paniikki hänen äänessään nousee.
”Ei huomattu.” Joudun ottamaan mahonkisesta pöydästä tukea, jotta en lysähtäisi maahan. Minua väsyttää kaikkien elämiemme vuosien edestä. ”Ei huomattu, jos se on todella ainoa asia, jota sinä suostut ajattelemaan.”
Minä rikon hänet. Jokainen kysymys ja poikkiteloin asetettu sana saa hänet vääntyilemään. Jos vain tietäisin, mikä häntä hajottaa, tuhoaisin sen. Vai minäkö se olen? Minäkö yksin aiheutan hänelle niin paljon tuskaa?
”Olen pahoillani”, hän sanoo surkealla äänellä.
Haluaisin sanoa, ettei hänen tarvitse olla. Että hyväksyn kyllä kaiken. Mutta kuluneet hiljaiset vuodet ovat alkaneet painaa rinnassani. Minä kaipaan vastauksia, enkä enää tiedä, kuinka kauan kestän ilman niitä. Hänen katoamisensa jälkeen olen tullut joka päivä tietoisemmaksi siitä, että hänellä on toinen elämä, sellainen, josta en ole nähnyt palastakaan. Katoamiseensa saakka hän piilotti sen täydellisesti. Mutta nyt, kun vihdoin ymmärrän sen, en voi olla näkemättä petosta hänen jokaisessa eleessään. Joskus tuntuu, että kaikki hänessä tahtoo vain kaikin keinoin piilottaa minulta kokonaisen maailman. Se pelottaa minua, sillä samalla, kun tietoisuuteni kasvaa, rakkaus polttaa ruumistani. Liekit ovat käyneet niin kuumiksi, että minun tekisi mieli huutaa, karjua päin hänen naamaansa, että rakastan häntä ja haluan hänet, että hänen ei tarvitse enää piilotella, koska olen tässä. Tässä tässä tässä.
Hänen katseensa väistää jälleen.
”Iorin…” Lausun nimen kuin mantran. Samalla äänenpainolla puhutaan esi-isien luille, kun niiltä anotaan onnea.
”Anna minulle anteeksi…” Hän vetää syvään henkeä. ”Rakastan sinua.” Pelkkä kuiskaus.
Tavallisesti antaisin tämän mennä. Sivuuttaisin sen. Tuntisin suurta helpotusta, koska kaikesta huolimatta hän rakastaa minua. Sen pitäisi riittää minulle. Tuijotan kalpeita käsiäni ja ajattelen, että ehkä olen sittenkin pelkkä kiittämätön lapsi, joka ei osaa arvostaa asemaansa. Olen perijä, koko Angvarin tuleva hallitsija. Tietenkään minulle ei riitä mikään. Niin se menee. Ei hänen rakkautensa, ei tuleva asemani. Kaikkea sitä minä väistän, tahdon vain version, johon olen kiintynyt, jota itse jahtaan. Minä tahdon Iorinin totuuden enemmin kuin hänen kehonsa, se ei ole muuttunut mihinkään. Kannan hätiköintini seurauksia joka päivä, kun katson, kuinka hän sulkeutuu entistä syvemmälle kuoreensa.
”Ei. Ei se näin mene”, minä huomaan sanovani. Kiittämätön lapsi. ”Et pääse joka kerta pakoon sanomalla noin.”
”Tiedän sen. Anteeksi.”
Anteeksipyytely on jo refleksinomaista, sen olen oppinut. Hän alkaa tehdä sitä joka kerta, kun panikoi. Kunpa voisinkin nyt painautua häntä vasten ja sanoa, että kaikki helpottaa. Mutta enhän minä edes tiedä, mikä häntä repii riekaleiksi.
Tilanne katkeaa, kun vanhempani saapuvat saliin. Me molemmat oikaisemme ryhtimme ja kumarramme. On kuin mitään ei olisi koskaan sattunutkaan. Tämän me osaamme. Korkea asema synnyttää taitavia valehtelijoita. Näyttelen joka päivä useita eri rooleja. Harjoituksemme sisäpihalla on valmisteltu, me menemme valmistautumaan.
Iorin vaihtaa vaatteensa nopeasti, pukee suojukset sellaisella kiireellä, että epäilen hänen jälleen piilottelevan jotakin. En jaksa välittää, pukeudun itse nopeasti ja poistun sisäpihalle ennen häntä. En edes vilkaise häneen. Tilanne saa jäädä leijumaan välillemme, me osaamme kyllä näytellä hovin edessä.
Harjoituksiamme on tällä kertaa katsomassa myös muutama sivuhaaraan kuuluva. Satunnaisia punahiuksisia haltiamiehiä vaimoineen. En tiedä yhdenkään nimeä. Ei merkitystä. Näen vain Iorinin, joka on kovettanut itsensä täysin. Harjoittelemme normaalisti, hän on yhä kymmeniä kertoja parempi kuin minä, hänen taidoissaan näkyvät ne kymmenen vuotta, joista minä en tiedä mitään. Mikä onkaan saanut hänestä niin taitavan, on myös raadellut hänen selkänsä arpikudokseksi. Ajattelen sitä. Isken lujempaa.
Valehtelija. Rakas. Silti valehtelija. En voi ymmärtää sitä. Kuinka hän saattaa valehdella sille, jota rakataa eniten? Ei rakkaus ole sellaista. Tai kenties minä todella olen pelkkä hemmoteltu lapsi. Suututtaa. Lunta sataa kovemmin, minä isken sitäkin lujempaa. Hän on taitava väistämään, mutta minä olen oppinut hänen liikeratansa, osaan jo ennakoida hänen tulevia liikkeitään. Näen, että käymämme keskustelu väsyttää häntä. Tahdon iskeä kovempaa, tahdon näyttää vanhemmilleni, että minustakin on johonkin. Iorinin suojaus pettää, osun häntä käteen, viillän ihon auki. Kangas repeytyy, verta tippuu lumelle. Mustia pisaroita.
Mustia –
Vetäydyn. Vedän henkeä. En tiedä, mitä teen. Mustaa. Mustaa mustaa mustaa. Iorinin kasvot ovat täynnä kauhua, syvää pelkoa, sellaista, jota en ole koskaan nähnyt hänen ilmeissään. Hänen kasvonsa ovat paljastetut. Kaikki naamiot on riisuttu, hän on vihdoin edessäni sellaisena kuin hän on. Mustaverisenä. Minä en tiedä, mitä teen, kun menen lähemmäs ja isken häntä uudelleen. Hän ei enää puolustaudu. Hän vain tuijottaa minua, kun isken häntä ensin käteen, sitten rintaan. En enää katso.
”Valehtelija! Valehtelija…”
”Sen piti olla punaista… Sen piti toimia…”
”Valehtelija! Mustaverinen!”
Isken ja isken. En kuule enkä näe. Kaikki lapsuuteni tarinat pyörivät luomieni takana. Kaikki kirjoihin hiilellä piirretyt kuvat siitä, millaista jälkeä musta veri tekee, kun se osuu haltian ihoon. Ajattelen kohtaamiani Riania ja Merediriä, epähaltioita, mustan veren tuotoksia. Vihaan tätä. Valehtelija. Kuinka hän saattoi? Hän ei ole minun rakkaani. Hän ei ole se, jonka kanssa vietin lapsuuteni kirkkaat iltapäivät. Hän ei ole auringonjahtaajani, hän on pelkkä valehtelija.
”Anareth! Älä, se sattuu, ole kiltti ja lopeta!” Iorin huutaa.
Minäkin huudan, mutta en sanoja, pelkkää petettyä, kakovaa huutoa, joka on kuplinut sisälläni jo vuosia. Isken ja isken, mustaa verta roiskuu kaikkialle. Iholleni. Tunnen sen sihisevän ja polttavan, mutta vihani palaa korkeammalla liekillä. Vasta, kun pisarat roiskuvat kasvoilleni, ymmärrän, ettei Iorin puhu itsestään. Ei häneen satu, vaan minuun. Silmäni syttyy liekkeihin. Näen kaiken ja en mitään. Sattuu. Polttaa. Koko maailma palaa edessäni.
En pysty tekemään mitään. Näen hataria muotoja, haltiat tulevat luokseni. Ja Iorin, hän menee pois. Hänen punaiset suortuvansa keinuvat kuulasta talvipäivää vasten, näen vilahduksen punaisesta. Valhetta. Valhetta kaikki. Se on viimeinen asia, jonka näen ennen kuin tajunnassani pimenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti