Minä vain pelaan aikaa. Sitä tämä on. Leikkiä. Kun löydän itseni Iondelista takkatulen äärestä, kuulen ensimmäisenä, kuinka vastuuton tekoni on, kuinka minua vartioitaisiin jatkossa tarkemmin. Kuuntelen, olen lapsi jälleen. Joku, jolla ei ole oikeutta omaan ääneensä. Kaikki sanat valuvat sormieni lävitse, sillä ajattelen vain Lalethia, joka auttoi minut tähän maailmaan ja jätti minut sen miehen armoille, kunnes olin valmis käytettäväksi. Lihapala. Pelkkä koukkuun ripustettu lihapala. Sillä tavoin saalistajat tekevät mustaveristen ruumiille, ripustavat koukkuihin.
Minulle tarjoillaan ruokaa, minun poskiani käännellään, käsiäni pidellään, aivan kuin he yrittäisivät etsiä ihostani merkkejä kivusta. Eivät he sellaisiin paikkoihin pääse, josta minun kipuni näkyy. Olen aivan kunnossa. Pieni matkani ei haavoittanut mitään, mikä näkyisi päälle päin.
Vasta päivän kääntyessä syvänsiniseksi illaksi minä ymmärrän, että jotain puuttuu. Olen turtunut ja väsynyt, mutta ymmärrän väsymykseni kalvon läpi, että hän ei ole täällä. Koti ei ole koti ilman häntä. Nousen ylös, katson tummaa salia ja ottovanhempiani. Miksi kukaan ei ole sanonut minulle mitään?
Kysyn. He vilkaisevat toisiaan. Ottoäitini nousee ylös, tulee luokseni ja vie käden olalleni. Hän rakastaa tehdä niin. Se on hänelle helpoin tapa mennä lähelle.
”Kultaseni…” Huokaus. Hän ei juuri käytä hellittelynimiä. Hänen on täytynyt olla hirvittävän huolissaan. Enkä minä osaa edes kutsua häntä äidiksi. En varsinkaan nyt, kun tiedän, että oma äitini on kuollut siskonsa käsiin omasta tahdostaan.
”Hän lähti etsimään sinua.”
Tunnelma olisi erilainen, jos hänelle olisi käynyt jotakin. Eikö olisikin? En silti voi olla säpsähtämättä. Anareth ei ole koskaan poistunut Iondelista. Ja nytkö hän on jossain kaukana minun vuokseni? Ilmeeni täytyy olla kauhistunut, sillä ottoäitini vetää minut varovaiseen halaukseen. Hän ei tee sitäkään usein. Hänen kosketuksensa ei ole hellä, pelkästään hento ja varovainen tavalla, joka ei sovi äidille.
”Onhan hän tulossa takaisin?”
”Hän on Morenin kanssa. Hänellä ei ole mitään hätää.”
Ja silti minä tiedän, että on. Moren on korostetun taitava kaikessa, mihin ryhtyy, sitä en epäile. Mutta Anareth on sisimmässään herkkä ja pehmeä, hän ei osaa elää maailmalla. Hän ei ole käynyt lähimetsiä kauempana, ja minä olen aina ollut hänen kanssaan, opastanut hellästi, kuinka kästitellään aseita ja ammutaan lintu alas taivaalta.
Hänen äitinsä näkee hermostukseni ja istuttaa minut kaikessa rauhassa takaisin alas. Takkatuli hehkuu, huoleni ei laske, mutta tuli saa minut ajattelemaan muuta. Lalethia ja Merediriä, kahta erilaista noitaa, jotka tapasin poistuessani. Jos kertoisin kummastakaan ottovanhemmilleni, he eivät enää katsoisi minuun yhtä ystävällisin silmin. Jos he tietäisivät, mitä minulle on tehty, millaisia asioita olen rukoillut, kun päätäni on painettu omiin eritteisiini, en olisi heille enää poika. Sellaisina hetkinä en rukoillut esi-isiä enkä haltioita, vaan pelkästään kuolemaa, loppua kaikelle.
Tai jos kertoisin, että olen täällä vain, jotta he voisivat kuolla. Jotta Laleth saa heidät uhrattua, kun se päivä koittaa. Minä olen täällä vain peitetehtävissä. En saata kertoa heille mitään, saatan vain katsella, kuinka liekit nuolevat puuta takassa.
Kun jossakin kolahtaa, hyppään pystyyn aivan kuin kehoni tietäisi jo pelkästä merkityksettömästä äänestä, että se on hän, hän on saapunut, palannut takaisin luokseni. Vaikka minähän tässä palasin, valitsin elää petturin elämäni itsekkäästi loppuun, sillä hän on täällä, ja minä rakastan häntä, eikä sen tunteen edessä voi muuta kuin polvistua ja itkeä.
Hänen hiuksissaan on lunta. Hänen, vaikka hän on aina se, joka sanoo siitä minulle. Silmät ovat sinisemmät kuin koskaan, tumma viitta putoaa lattialle. Hän katsoo minua kuin jotakuta, jonka on jo kertaalleen kuvitellut menettävänsä. Emme säntää toisiamme päin, kosketamme hiljaa, varoen. Hänen kätensä lepää poskellani, se on kylmä, ja minun tekisi mieli lämmittää häntä kaikkialta, pidellä rintaani vasten ja silittää.
Seuraa liuta kysymyksiä, jotka repivät meidät toistemme kimpusta. Missä muu partio on? Mitä, sinä tulit yksin? Saarna, jota erotan hänen kuuntelevan vain puoliksi. Hän ei näe muuta kuin minut. Tyyni, hymytön ilme, kuten aina. Silti siniset silmät kiiltävät. Vasta, kun hänen vanhempansa ovat saarnanneet hänelle aivan kuten minullekin vain hetki sitten, riuhdon hänet mukaani. Tiedän, että kylpy odottaa meitä aina, kun tähdet ovat tässä asennossa yötaivaalla. Hänen vanhempansa tuijottavat meitä, kun kiskon hänet hymyillen matkaani.
”Kuunteletteko te pojat meitä laisinkaan?”
”Me joudumme lähettämään uuden partion Morenin perään!”
”Vastuutonta…”
Niin. Vastuutonta ja epärationaalista. Sanoja, joita me kumpikaan emme edusta, ja tiedämme sen. Kun pääsemme käytävälle, alamme juosta, juoksemme kilpaa kellarikerroksiin kuten lapsina, vaikka voisimme kompastua ja kaatua. Alakerrassa meitä odottaa höyryävä padallinen vettä. Sitä ei ole vielä ehditty sekoittaa kylmempään. Teen työn itse ja lukitsen oven kiinni. Kukaan ei pääse tänne nyt, olemme aivan kaksin.
”Lähdit sitten pois.”
”Lähdit sitten etsimään minua.”
Huokaan syvään ja riisun remmit ja aseet lattialle. Siitä on hetki, kun olen viimeksi antanut jonkun nähdä itseni alastomana. Tietenkin olemme pesseet toisiamme lapsesta saakka, mutta se on erilaista nyt, kun seisomme aikuisuuden kynnyksellä ja katselemme toisiamme kuten vaimot ja miehet katselevat.
”Etkö aio kertoa minulle, miksi teit sen?”
”Ei minulla ole mitään kerrottavaa.”
”Olet sitten joskus aivan sietämätön. Hirveä.”
”Ja sinä itsepäinen.” Nielaus. ”Se ei ollut kehu, Anareth, älä näytä tuolta.”
”Miltä minun sitten pitäisi näyttää?”
”Ei tuolta.”
Riisun päällysvaatteet ja paitani, olen ensimmäistä kertaa aikoihin vailla suojaa hänen edessään. Tiedän, ettei hän kysy selkäni ja käsivarsieni haavoista, mutta hän katsoo niitä silti joka kerta.
”Oletpa sinä pieni nykyään…”
”Olen aina ollut.”
Riisuessaan hän katselee minua sivusilmällään. Vedän tuolin alleni ja annan hänen kaataa vettä päälleni, pestä menneet päivät iholtani. Hän pesee hellästi, sitten kovemmin, sillä meidät on kasvatettu veljiksi, eivätkä veljet säästele voimaa keskenään. Vasta, kun hänen kätensä osuu korvalleni, tunnen, miten hän värähtää. Hän siirtää hiuksiani, silittää niskaani ja vetäytyy. Käännyn häneen päin, erotan punan hänen kasvoiltaan. Raotetut huulet. Punertavat, suipot korvat. Kaunis. Ihana.
Haluan, että hän antaa periksi. Nyt tiedän, että hän on aina ollut siinä, ajatellut samoja ajatuksia, joita kannan mukanani kaikkialla. Ne loistavat hänen kasvoiltaan kuin syyllisyys, vaikka minä en näe meissä mitään väärää, mitään pahaa. Käännyn ympäri ja hän värähtää.
”Et ole vielä valmis”, kuiskaan, ”pese minut kaikkialta.”
Hän kääntää päätään kuin lyötynä.
”Älä… Älä tee minulle näin…”
Otan hänen kätensä omaani, suukotan kylmiä sormia. Hän puree hammasta, sulkee silmänsä. Mutta kehoaan hän ei voi peittää, näen, että hän haluaa minua yhtä paljon kuin minä häntä. Menen rohkeasti lähemmäs, kallistan päätäni. Hänen kulmansa kaartuvat, ilme on lähes epätoivoinen.
”Iorin…”
Kurotan näykkäisemään hänen korvaansa. Hän ei enää säpsähdä tai pakene. Silmämme kohtaavat toisensa, raju punastus peittää hänen kasvojaan. Hänen kätensä on hänen huulillaan, siirrän sen lempeästi pois ja menen lähemmäs, kunnes tunnen, kuinka hän painautuu huuliani vasten, suukottaa varovasti, miltei arasti. Kuljetan käteni hänen niskaansa, vedän hänet minua vasten ja annan hänelle luvan suudella minua kovemmin. Emme sano suudelmien lomassa mitään, ei ole mitään sanottavaa silloin, kun kehomme keskustelevat. Kaikki kestää vain pienen hetken. Sitten me pesemme toisemme loppuun ja kävelemme sanaakaan sanomatta takaisin saliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti