Luola

Taivas on tyyntynyt syvän siniseksi, aurinko on pelkkä aavistus tähtiä hehkuvan yötaivaan takana. Parvekkeelta näkee suoraan merelle. Pysähdyn hetkeksi, kurotan käteni kohti pistettä, jossa taivas ja meri sekoittuvat, horisontti häviää.

Parvekkeen ovi avautuu, mies valkeassa pitsikaavussa saapuu luokseni ja katsoo kuin ei täysin tunnistaisi piirteitäni. Kuunvalossa hän on kalpeampi kuin tähdet. Hymyilen hänelle, kuljetan käteni hänen niskaansa ja sivelen hellästi. Pehmeä hymähdys pakenee hänen huuliltaan.

”Siitä on jo hetki…”

”Minä tahtoisin näyttää sinulle jotakin.”

Otan häntä kädestä, miestä, jonka olen valinnut omakseni tässä maailmassa. Kuningasta, joka ei ole nähnyt viittäkymmentä vuottakaan, mutta jonka keho on hylännyt hänet jo kauan sitten. Silmät verestävät, suonet kuultavat ihon läpi kuin iho olisi pelkkä harso. Silitän miestä hellästi niskasta ja painan kunnioittavan suukon hänen otsalleen.

Kohotan kulmiäni kysyäkseni, jaksaisiko hän seurata minua omilla jaloillaan, vai ottaisinko hänet kannettavakseni. On hetkiä, joissa jännitys rätisee niin, etten saata kysyä suoraan, sillä tiedän, että häpeä utuisissa silmissä saattaa kääntyä suuttumukseksi ja suruksi. Minä en kykene näkemään häntä sellaisena, pelkkänä haalistumana itsestään. Sairaus ei ole se, kuka hän on, mutta minä annan hänelle tilaa, suon hänelle surun ja kivun, sillä ne eivät kuulu minulle.

Vastaukseksi hän kiipeää parvekkeen laidan yli. Virnistän ja seuraan häntä. Linna on tarkoin vartioitu, mutta ei niin tarkoin, ettei kuningas rakastajineen voisi paeta vähin äänin indingonsiniseen yöhön. Rannalle päästyämme nauramme toistemme hiuksiin. Otan häntä kädestä, tahtoisin juosta, mutta vielä enemmän tahdon olla tässä hänen kanssaan, odottaa, että hän saa askeleensa otetuksi. Tähdet loistavat jo niin kirkkaina, että meri hukkuu niihin.

Kuljetan kuninkaani rantakallioiden taa pienelle luolalle. Hänen silmänsä suurenevat, hän ei ole koskaan havainnut pientä halkeamaa kallioiden takana.

”Tristan… Onko se…”

”Tule. Haluan sinun näkevän tämän.”

Hän selviää kiveltä toiselle, kunnes näen siristyvistä silmistä ja haparoivista otteista, että häneen sattuu. Hellävaroen nousen ylemmäs, nostan hänet syliini ja kuljetan alas. Emme sano siitä mitään, hän saa pitää pelkonsa. Minua pitemmäksi ja harteikkaammaksi mieheksi hän on kevyt, kannan hänet kuten olen ennen häntä kantanut neitoja rannikolla. Hän kietoo käteensä harteilleni, painaa päänsä tukkaani, ja siitä tiedän, että hän luottaa.

Luolassa on hivenen vettä, lasken kuninkaan sylistäni ja asetan hänet kivelle lähelle luolan suuaukkoa. Kahlaan hänen vierelleen, käännän hänen päänsä kohti suuaukkoa. Täältä katsoen meri ja taivas ovat yhtä, pelkkää suurta tähtikartastoa. Hän haukkoo henkeään ja katsoo minua kuin ei voisi ymmärtää, mitä todistaa omin silmin. Vien suun sormelleni. Paras on vielä näkemättä.

Kun tulikärpäset kerääntyvät luolan kattoon, koko maailma on yhtä tähtitaivasta. Minun kuninkaani ei pysty pitämään reaktiotaan piilossa, hän vie kädet suulleen ja katsoo, kuinka todellisuus kimmeltää hänen edessään tuhansien valojen voimalla. Maailma on hetken niin kaunis, että emme voi kuin hiljentyä sen edessä.

”Tämä… tämä on upeaa.” Näen hänen kasvoiltaan, kuinka kiitollisuus ja hämmennys sekoittuvat keskenään yhdeksi suureksi, vieraaksi tunteeksi. Meri voi olla kaunis. Rakastava. Hurja ja luja, mutta niin rakas, niin mieletön. Tahdon hänen näkevän sen. Tahdon hänen vihdoin ymmärtävän, että meri on muutakin kuin pelkoa ja raivoa. Tällaisena minä sen näen. Täynnä pieniä valoja, jotka johtavat aina kotiin, missä se milloinkin on.

”Kiitos”, hän sanoo ja hymyilee minulle varoen.

Hymyilen takaisin ja painan pääni hetkeksi hänen olalleen. Tähdet ja tulikärpäset tuikkivat, kaiken sen kauneus on mykistävää. Rinnassani leiskuu kiitollisuus tästä pienestä hetkestä, näistä tuhansista valoista, jotka loistavat meille kaikkeuden kannelta.