Aamut Meredirin kanssa eivät ole ennallaan Lalethin ja Morenin käynnin jälkeen. Kykenen yhä puhumaan hänelle, nauttimaan hänen ruoistaan ja seurastaan, mutta taustalla hakkaa ajatus odottavasta katseesta Lalethin punaisissa silmissä. Joinakin hetkinä minut lävistää tietoisuus siitä, ettei nainen tiedä itsekään, mitä tällä hetkellä tekee. Minä epäonnistuin, en saanut yhteyttä vanhimpiin vaan paljastuin. Tuhosin vuosien rakennelman yhdessä hetkessä. Laleth voi sanoa, ettei se ollut minun vikani, mutta minä en lakkaa tuntemasta syyllisyyttä siitä ainoasta asiasta, jossa minun piti onnistua.
Meredir tuntuu jo tietävän Lalethin vierailusta. Hän ei sano mitään, mutta hän ei enää mainitse pakomatkaansa tai omia suunnitelmiaan. Hän on hellä ja lämmin sillä tavalla, jolla osaa, mutta ei kohtele minua kuin tulevaa matkakumppaniaan. Hän hymyilee minulle niin kuin hymyillään sellaiselle, jota ei enää koskaan nähdä.
Se mies ei osu tiellemme enää. Hän pysyy työmökillään, siellä, missä olin monta kertaa vuotaa kuiviin. Levottomuus ei poistu sisältäni, mutta voin olla rauhassa Meredirin puolella mökkiä. Nainen suhtautuu minuun kuin karhuemo poikaseensa. Jos meidän väliimme pääsisi joku epätoivottu, Meredir ei epäilisi iskeä.
Kun olen syönyt Meredirin valmistaman illallisen, tajuan, että haavoihini ei enää satu. Se on viimeinen merkki. Minä voisin lähteä kohtaamaan vastuuni, ottamaan vastaan sen elämän, joka minun pitikin elää.
”Meredir…”
”Minä tiedän jo, poikanen. Tiedän jo.”
En tiedä, kuinka lohduttomalta ilmeeni näyttää, sillä Meredir tulee lähelle, painaa pääni rintaansa vasten ja silittää avonaisia hiuksiani. Hän on niin lähellä, että katumus sykkii syvältä sisältäni. Tämän naisen minä jättäisin yksin. Olen kenties Meredirin ainoa mahdollisuus johonkuhun sellaiseen, joka olisi voinut merkitä hänelle avonaista taivasta, lempeää tuulta ja liplattavaa puroa. Ja minä tempaisen itseni pois hänen luotaan.
Juuri nyt me olemme tässä, minä hänen sylissään, hänen kätensä minun ympärilläni.
”Anna minulle anteeksi…” Olen koko ikäni pyydellyt anteeksi. Jatkan pyytelyä, vaikka tiedän, ettei Meredir ajattele minun olevan hänelle velkaa. ”En voi lähteä kanssasi, vaikka tahtoisin. En vain voi…”
”Tiedän se, Io rakas, minä tiedän…” Pitkiä, lempeitä vetoja suortuvillani. Aivan kuin hän kampaisi tukkaani sormillaan. Onnistun hymyilemään, ele on niin lämmin vailla odotuksia ja vaatimuksia. ”Kerro minulle, kumpi sinut vie luotani, pelko vai rakkaus?”
”Minä en… En aivan ymmärrä, mitä tarkoitat.”
”Kuka sinun sydämesi vetää takaisin?”
Vaikka kyllähän minä ymmärrän, mistä Meredir puhuu.
”Laleth tuli luokseni. Hän tarvitsee minua.”
”Pelko siis”, Meredir hymähtää. ”Se tekee minut hieman surulliseksi.”
En voi sanoa mitään, mikä muuttaisi tilannetta meidän osaltamme. Meredir ei ole äitini enkä minä hänen poikansa, eikä suonissani juokseva musta veri anna minun kuvitella mitään muuta.
”En tiedä muuta tapaa elää kuin tämä, olen pahoillani”, kuiskaan. ”Laleth tarvitsee minua.”
”Laleth on sinua kohtaan erittäin epäreilu.”
”Ehkä niin, mutta en tiedä mistään muusta.”
Meredir siristää silmiään. Tietenkin minä tiedän. Anareth on rakastanut minua suurella lempeydellä. Ja Meredir, hän on ollut muutamien päivien ajan lämpimämpi kuin moni ennen häntä. Eikä hänellä ole mitään syytä, ei todella, vaikka tiedänhän minä, että jokin osa hänestä näkee minussa pojan, jota hän ei koskaan saanut. Mutta Meredir ei ole tunteilija. Jos hän projisoi minuun tunteitaan, hän tekee sen piilossa jopa itseltään.
”En tahtoisi jättää sinua yksin… sen miehen kanssa. Voinko auttaa jotenkin?”
Meredirin huulet mutristuvat.
”No, olen kyllä miettinyt sitä. Murhaa.”
”Jos on jotain, jota voin tehdä auttaakseni sinua pakenemaan, teen sen.”
”Ymmärsinkö oikein – aiot antaa Lalethin toteuttaa rituaalin?”
”Aion. Aion myös pelastaa Anarethin hengen, mutta en ole ehtinyt vielä ajatella sitä. Olen varma molemmista. Anarethista ja Lalethista.”
”Vaikeaa, poikaseni, mutta minä toivotan sinulle onnea.” Meredir vetää syvään henkeä. ”Koska arvasin, että tässä käy näin, minä ehdin ajatella Riania. Kun rituaali toteutetaan, minä tahdon Rianin sinne. Verukkeella millä hyvänsä.”
Silmäni suurenevat. Se kävisi kammottavalla tavalla järkeen. Laleth tahtoo mahdollisimman paljon väkeä paikalle, jotta verta saadaan vuodatettua haluttu määrä. Se mies mahtuisi mukaan, tietenkin mahtuisi.
”Me voisimme vain järjestää juhlat”, sanon hiljaa ja alan nauraa, kun ymmärrän, miltä se kuulostaa. Suuret juhlat minkä tahansa kunniaksi. Uuden hallitsijan, uuden kauden, sama se, kylmässä elävä kansa rakastaa juhlia. Mikä tapa viettää viimeistä päivää. Nauretaan ja lauletaan vielä, kun veri ei peitä maata.
”Kyllä sellaisiin aina voisi yhden menestyneen saalistajan kutsua.”
Meredir nyökkää. Hänen kasvoiltaan ei voi lukea iloa. Hän ei tahdo tätä sen enempää kuin minäkään. Ei minun lähtöäni, ei murhaa, ei rituaalia. Mutta kaikki tässä on jo suurempaa kuin me olemme koskaan voineet olla.
”Io, kerro minulle yksi asia.” Meredirin ääni madaltuu entisestään. ”Näemmekö me toisiamme enää koskaan?”
Nielaisen. En voi sanoa mitään.
”Kerro minulle suoraan – aiotko sinä kuolla?”
Vedän syvään henkeä.
”Aion.”
”Voinko mitenkään estää sinua?”
Hymyileminen sattuu. Hymyilen silti.
”Epäilenpä, että et.”
”Siinä tapauksessa voit kysyä apuani. Minä näen, mitä olet suunnitellut.”
”Kuinka sinä…? Ei noituuden siten pitäisi toimia. Et kai sinä minun ajatuksiani…”
Meredirin ilme kertoo minulle kaiken. Tämä nainen näkee minuun, koska on nähnyt paljon, elänyt läpi monenlaisien elämien. Ei tarvita magiaa siihen, että erottaa kuolemanhalun. Huokaisen syvään. Istun alas vielä hetkeksi, haron hiuksiani, vaikkei se mitään auta.
”Miten sinä aiot kuolla? Osana rituaalia? Onko sinulla riittävästi tietämystä siitä, miten sellainen toimii? Kuule, Io, jos ryhdyt toimimaan omin päin, sinun tulee tietää, mitä olet tekemässä.”
”En tiedä, mutta minä keksin kyllä keinon. Jos minä uhraudun, Anarethin ei tarvitse kuolla.”
”Luumagia ei toimi noin.”
”Lalethin rituaali ei ole luumagiaa. Se on kiellettyä magiaa.”
”Periaate on sama.”
”Minä korvaan Anarethin.”
”Rituaalin ideana on uhrata luille mahdollisimman paljon verta. Se ei ole esi-isiltä pyytämistä, se on esi-isien taivuttamista. Veri saa ne sekaisin. Laleth voi silloin tehdä mitä haluaa. Luiden ulkopuolinen magia perustuu veriuhrauksiin ja manipulaatioon. Sinun musta veresi ei auta, poikanen. Jos aiot uhrautua, tee se oikeaoppisesti.”
”Etkö aio estellä minua?”
”Johan sinä sanoit, että olet päätöksesi tehnyt. Minun kiintymykseni sinua kohtaan ei ole tärkeämpää kuin oikeutesi päättää omasta elämästäsi. Usko minua, minä tiedän mistä puhun. Kun joku aikoo kuolla, siihen on turha mennä väliin.”
Jostakin syystä arvostan Meredirin raakaa rehellisyyttä enemmän kuin sitä, että hän olisi alkanut itkemään ja rukoillut minua jäämään. Jos hän olisi kuvitellut pelastavansa minut viemällä minut pois täältä, missä velvollisuudet huutavat perääni, en välittäisi hänestä kuten nyt välitän. Tällaisena Meredir on nainen, jota kunnioitan.
”Mitä tärkeämpi veriuhri, sitä paremmin Laleth onnistuu esi-isiä taivuttamaan. Anareth on korkein mahdollinen uhri nyt, kun hänen vanhempansa ovat jo menehtyneet. Laleth tarvitsee hänen henkensä”, Meredir kertoo.
”Eikö ole mitään keinoa huijata esi-isä luulemaan, että olemme uhranneet hänet, vaikka uhraisimme minut? Sitä paitsi, enkö minäkin ole nyt päähaaraa, Iondelin Iorin? Eikö minun vereni ole riittävän vahvaa?”
”Iorin, sinä olet mustaverinen.”
Huokaisen. Epätoivoista. Minun verelläni ei synnytetä muuta kuin tuhoa. Helppoahan tämä olisi, jos minua voisi käyttää.
”Älä ryhdy riehumaan, ettet anna henkeäsi turhaan. Minä saatan tietää jotakin, josta voi olla sinulle apua, mutta muista, etten ole rituaalien mestari. Olen ennen kaikkea parantaja, ja olen törmännyt kaikenlaiseen parantaessani.”
Kohotan päätäni. En voi uskoa, että olemme todella tässä, keskustelemassa siitä, kuinka minä voisin uhrata itseni parhaiten. Onneksi kukaan ei näe meitä nyt. Moni minut tunteva tai tuntenut voisi kuvitella minun luovuttaneen. Päin vastoin. Minä tahdon vain auttaa niitä, jotka ovat näytelleet isoa roolia elämässäni. Minulla ei ole muuta annettavaa kuin tämä kevyt, repaleinen henkeni.
”Joskus mustaveriset haltiat olivat niin epätoivoisia aiheuttamastaan tuskasta, että uhrasivat itse itsensä. He polttivat itse verensä rituaalin avulla.”
Nyökkään. Tiedän, että mustaveriset ovat tehneet paljon itsemurhia estääkseen saalistajia saamasta heitä. On helpompi kuolla oman käden kautta kuin nurkkaan ajettuna.
”Aiotko sinä jotakin sellaista?”
”Totta puhuen minä en tiedä. Meredir, minä olen hukassa. Tahdon vain auttaa Lalethia toteuttamaan rituaalin, jotta me kaikki voisimme elää parempaa elämää. Mutta minä en aio antaa hänen viedä Anarethia, en ikinä, Anareth on parasta, mitä tässä maailmassa on.”
”Etkö sinä voisi viedä Anarethia pois? Laleth ei ole järjetön tai julma, ei hän teitä vuorten taa jahtaisi. Hän on älykäs ja rationaalinen nainen, hän keksisi jotakin muuta. Laleth on ennen kaikkea kärsivällinen.”
”Silloin Lalethin rituaali ei välttämättä onnistuisi. Ja jos se epäonnistuu, hän tuhoutuu. Hän ei voi enää ikinä yrittää uudelleen, ja Angvar joutuu kitumaan veren kanssa vielä ties kuinka monta vuotta.”
Huokaisen syvään. Miten olenkin tällaisessa tilanteessa elämässäni. Minua revitään kahtaalle, eikä minussa ole riittävästi jokaiselle ottajalle. Olen yhä pelkkä sätkynukke. Enkä minä ole koskaan elämässäni saanut olla itsekäs.
”Kerro minulle suoraan, onko mitään keinoa uhrautua niin, että pelastaisin Anarethin?”
Joskus haluan kirota tunteeni. Sen, että minun piti rakastua siihen ainoaan, johon en olisi koskaan saanut kohdistaa lämpimiä ajatuksiani ja toiveitani. Miten itsekästä on yhä toivoa elämää vuorten takana, vailla vastuuta ja velvollisuuksia. Tiedän, että syvällä sisimmässään Anareth toivoo yhä samaa. Mutta sitten pettäisimme kaikki ne, jotka ovat koskaan uskoneet meihin.
”Minä en rehellisesti sanottuna tiedä. Ymmärrän pääpiirteittäin, kuinka mustan veren uhrausrituaali toimii. Se on yhä luumagiaa, joskin vaikeaa sellaista. Sinä olet varmasti nähnyt, miten epähaltiat polttavat mustaa verta.”
Nyökkään. Värähdän muistaessani, kuinka se mies roikotti ruumiita niin kauan, että ne valuivat kuiviin. Sitten veri säilöttiin ja poltettiin luiden päällä oikeaoppisesti. Kauan haltiat yrittivät polttaa mustaa verta, mutta se aiheutti lisää infektioita ja murhetta. Epähaltioiden tultua kaikesta tuli helpompaa. Minä olen nähnyt nuorelle iälleni nähden aivan riittävän monta tyhjäsilmäistä mustaveristä, jotka roikkuvat koukusta kuin riistakimpaleet.
”Sen pystyy tekemään myös itse. Tavallinen polttaminen ei tietenkään onnistu, mukana pitää olla verta ja luumagiaa.”
”Vaikeaa”, huokaisen. ”En tiedä magiasta tarpeeksi yrittääkseni.”
”Mitä muita vaihtoehtoja sinulla on kuin itsesi uhraaminen? Kaikella kunnioituksella, Iorin, mutta sinä pystyt parempaankin. En silti ole estelemässä sinua, jos päädyt äärimmäiseen ratkaisuun. Minä jos kuka tiedän, ettei elämäsi ole ollut helppoa.”
”Meredir…” Ajatukseni harhautuvat. ”Haavat selässäsi. Ne syvimmät. Minulla on samanlaiset. Tekikö hän… tekikö…” Sanat kuolevat kurkkuuni.
Jälleen välillämme vallitsee syvä ymmärrys. Hetken olemme hiljaa sen edessä.
”Koukuilla.”
Nyökkään.
”Samoin.”
”Se oli hänen tapansa merkitä minut omakseen.”
”Samoin…”
”Io pieni. Minä todella toivon, että sinä olisit voinut olla minun poikani.”
”Kuvittele hetken, että olen. Että olen aina ollut.”
”Silloin joudun antamaan sinut pois, oman lapseni…”
Meredirin silmissä kiiltää. Kuvittelin, että hän on nainen, josta kyyneleet ovat loppuneet. Hänen elämänkokemuksellaan sitä ei enää löydä asioita, joille osaa itkeä. Mutta nyt näen, kuinka yksittäinen kyynel juoksee hänen pisamaiselle poskelleen. Halaan häntä tiukasti, imen hänen tuoksuaan ja kuvittelen kauniita kuvia. Sellaisia, joissa harjoitusteni ja kivun välissä hän tekee minulle keittoa ja unohdan, että olen poika, joka on pelkkä lelu. Ajatuksia, joissa hän peittelee minut uneen, suukottaa poskelle ja sanoo, että huomenna sattuu vähän vähemmän. Kaunis illuusio. Niin kaunis, että voisin miltei uskoa sen todeksi. Ehkä jonkin toisen taivaan alla se on totta, ehkä jossain ajatuksessa me olemme totta ja aina lähekkäin.
”Kiitos, Meredir”, kuiskaan naisen oravanpunaisiin hiuksiin. ”Kiitos kaikesta.”
”Nämä eivät ole hyvästit. Minä en harrasta sellaisia.”
”Kiitos siitäkin.”
”Jos tarvitset apuani mihin tahansa, tiedät, mistä minut löytää.”
”Minä järjestän sinut pois täältä. Vapauteen. Ansaitset oman elämän.”
”Luotan sinuun. Sinuun jos johonkuhun minä luotan. Olen kiitollinen, että maailma salli polkujemme risteytyä sittenkin.”
”Niin minäkin.”
”Päädyt mihin tahansa, tiedä, että tuen sinua. Annan mukaasi rituaaleista kertovia kirjoja, mutta muista, että todellinen kokemus tulee aina käytännössä. Pelaa aikaa ja tarkkaile. Älä tee mitään hätiköityä. Panikoivan päätös ei koskaan kestä.”
Ajattelen lapsuuteni järvenjäätä, joka petti. Tällä kertaa mikään ei pettäisi. Tällä kertaa minä olen se, joka kestää loppuun saakka. Sivelen hetken Meredirin poskea, hymyilen ja painan nopean suukon hänen otsalleen. Nainen, joka olisi voinut olla äitini.
Meredir antaa mukaani kirjoja. Rinnassani lepattaa pieni, varovainen valo, kun kävelen ulos hänen mökistään. Sisimmässäni tiedän, että päädyn mihin tahansa, en enää koskaan palaa tänne, keitontuoksuiseen pirttiin. En kestä koskettaa Merediriä enää, sillä jos teen sen, en pysty lähtemään, jään tänne hänen kanssaan ja pakenen. Eikä minua ole tarkoitettu pakenemaan. Minä palan loppuun saakka kirkkainta tulta.
Katson Merediriä pitkään. Hän katsoo minua. Sanomattomat sanat jäävät välillemme, niitä ei tarvitse lausua ääneen. Kun käännyn, tiedän meidän molempien itkevän. Kyyneleet ovat väliaikaisia, annan niiden tulla. En ole niille mitään velkaa. Tämän surun suren mielelläni kokonaan, alusta loppuun. Tämän menetetyn elämän, mahdollisuuden olla joku muu edes hetken.
Metsässä sinertää, aurinko on kerännyt säteensä ja juossut vuorten taa. Pieni kaistale oranssinpunaista valoa hehkuu puiden takaa, värjää osan taivaasta helakan vaaleanpunaiseksi. Miten kaunis taivas hyvästeille, jotka eivät ole hyvästit vaan kiitoslaulu.
Sankimman metsäkaistaleen takana erotan tutun hahmon. Pitkän naisen punaisessa hupussa.
”Olen odottanut sinua”, Laleth sanoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti