Jokainen sekunti tiedostan olevani samassa rakennuksessa rakkaimpani kanssa. Makaan karhuntaljalla sivellen sen karheanpehmeää pintaa ja tuijotan, kuinka rätisevä tuli tanssii takassa. Olen Iondelin tornissa, ensimmäisessä kodissani. Ja silti minuun sattuu, silti olen yhtä vanki kuin tähänkin saakka. Laleth on eristänyt minut riimuilla torniin, kukaan ei osaa epäillä minun olevan täällä. Kansanpetturi Iorin on siellä, missä hänen vähiten oletetaan olevan. Vaikka huutaisin, minua ei kuultaisi.
Näin Laleth reagoi vihaani. Aitoihin tunteisiin, jotka vihdoin päästin valloilleen. Hän vangitsi minut sanaakaan sanomatta tänne, pois tieltään. Tiedän juhlavalmistelujen jo alkaneen. Seuraavana aamuna kansa saapuisi tänne vain uhrattavaksi. Tuijotan ikkunasta, kuinka haltiat kantavat ruokaa ja juomaa sisälle palatsiin.
Muistan tämän tunteen jostakin kaukaa. Sen, kun istun kykenemättä tekemään mitään. Olen irti niin itsestäni kuin maailmasta ympärilläni. Välitilassa, kaiken ulkopuolella. Tänne se mieskin minut aikanaan sysäsi teoillaan, paikkaan, jossa en ole mitään. Kaikki kipu teki minusta turran. Nyt kipu on toisenlaista. Mahtaakohan se mies olla tulossa nyt tänne, omaan kuolemaansa? Toivon sitä. Meredirin tähden, en itseni. Minä en tarvitse siltä mieheltä enää mitään, en edes hänen henkeään. Kaikkein vähiten tahdon hänen enää koskaan näkevän minua.
”Iorin.” Lalethin ääni. Säpsähdän. Nainen seisoo pyöreässä tornihuoneessa kanssani. Hän itse on ainut, joka kykenee rikkomaan magian piirtämät rajat.
Huuleni vääntyvät irveen kuin nurkkaan ajetulla eläimellä.
”Mitä sinä vielä tahdot minusta?”
”Iorin.”
”Älä toistele nimeäni, se ei saa minua luottamaan sinuun uudelleen. Sinä veit Anarethin muistin.”
”Anareth aavistaa, että hänen muististaan puuttuu paloja. Jonkin on täytynyt palauttaa osan muistoista.”
”Sinun magiasi on epäluotettavaa.”
”Kaikki magia on epäluotettavaa, koska olemme sen armoilla.”
”Entä minä? Mitä ajattelit tehdä hengelleni?”
”Sinä olet yhä sisarenpoikani, Iorin, ja osa suunnitelmaa.
Sisarenpoika. Tosiaan. Seikka, jonka unohdan, sillä Lalethin punaisissa silmissä ei ole koskaan hiventäkään sitä lämpöä, joka sukulaisilla yleensä on toisilleen. Laleth kallistaa päätään, kenties odottaa reaktiotani. Sitä ei tule. Silitän yhä lattialla karhuntaljaa enkä nouse ylös.
”Iorin. Minulla on sinulle tehtävä, jos otat sen vielä vastaan.”
Nieleskelen. Suussa maistuu sappi, mutta nyökkään sen merkiksi, että hän voisi vapaasti esittää minulle tehtävänsä. Se ei vielä velvoita minua mihinkään.
”Yhteys vanhimpiin on jo saatu.”
Koko elämäni kieppuu luomieni takana. Tämä tekee sen kaiken tyhjäksi. Vuodet valuvat sormieni välistä, tuuli kuljettaa ne vuorten taa.
”Siihen sinua ei enää tarvita.”
En ole mitään. En ole ikinä ollutkaan.
”Mutta veriuhraus on silti tehtävä. Sinä tiedät kyllä, kuinka se tehdään, olet kasvanut asemaasi. Olen kouluttanut sinua nämä vuodet.”
En ole mitään, mutta yhden asian minä tiedän. Minun rakkaani ei kuole niin kauan, kun veri virtaa suonissani.
”Tietenkin.” Nyökkäys. Toinen. ”Minä teen sen.”
Minä tapan kaikki. Ihmiset, jotka ovat palvelleet minua, kohdelleet minua kuninkaallisena. Uhraan heidän verensä esi-isien edessä. Ja pelastan kaikki. Pelastan Anarethinkin. Nyökkään uudelleen. Minusta ei tullut sitä, joksi minut kasvatettiin, mutta lunastan paikkani tässä maailmassa, vuodatan kaiken sen veren, jonka vuodattajaksi synnyin.
Laleth on vienyt minulta elämäntehtäväni, tehnyt tyhjäksi sen, jonka vuoksi olen kärsinyt ja pelännyt itseäni. En ole enää se, joka saa yhteyden esi-isiin, vaikka olen viettänyt täällä kaikki vuoteni vain sen vuoksi. Puren hammasta. Laleth näkee, mitä ajattelen. Hänen silmänsä siristyvät aavistuksen. Muistelen keskustelua, jonka kävimme joskus Anarethin kanssa. Laleth on haltia, jonka kasvoilta ei näe mitään, ellei tämä itse niin halua.
”Tiedän, että tämä tekee sinut katkeraksi. Aluksi päävastuu verenvuodatuksesta oli Morenilla.”
Pelkkä miehen nimen kuuleminenkin saa kehoni nykimään.
”Hän ei kuitenkaan ole näyttäytynyt. Hänet on todettu epäluotettavaksi. Sitä paitsi hänellä ei ole juuri ymmärrystä veriuhrauksista.”
Kehooni vain sattuu. Olen lähempänä luovuttamista kuin koskaan. Sormeni puristuvat taljalle. Jaksa vielä hetki.
”No? Onko sinulla minulle muuta? Sinäkö luotat, että minä osaan tehdä kaiken kuten täytyy?”
”Minä olen siellä myös.”
”Entä kaikki muu? Ajankohta, ihmiset, muuttujat? Mitä tahansa voi tapahtua.”
Laleth nyökkää tyynesti. Hänellä ei koskaan ole minulle sanoja silloin, kun niitä kipeimmiten tarvitsisin.
”Me selviämme kyllä.” Laleth kumartuu luokseni, ottaa kasvoni käsiinsä. Säpsähdän kylmiä sormia poskillani. Laleth on tuskin koskaan ollut näin lähellä minua. ”Minä uskon sinuun, Iorin.”
Ensimmäistä kertaa koskaan Lalethin äänessä on lähes upottavaa pehmeyttä. Siihen voisi hukuttautua, antaa sen viedä syvemmälle. Jos olisin nuorempi ja hauraampi, voisin kuvitella sen olevan turvallinen. Nyt tiedän, ettei ääni ole minulle tarkoitettu. Siinä on vuosia sitten haudattua surua. Tiedän, että kun Laleth katsoo minuun, hän katsoo todellisuudessa siskoonsa, äitiini, jota en koskaan saanut tavata.
Sitten Laleth menee. Riimut pysyvät, en vieläkään pääse pois. Lalethin täytyy tietää, että jos voisin lähteä, ottaisin Anarethin mukaani ja pakenisin. Nyt jään vain tuijottamaan suljettua ovea. Sormeni ovat puristuneet nyrkkiin, rystyset loistavat täysin valkoisina. Vielä hetki. Muutama tunti ennen kaaosta.
*
En ole nukkunut hetkeäkään, kun aikani koittaa. Sisimpäni täyttää levoton, voimakas tunne, josta tiedän, että riimut ovat poissa. Vedän hupun päähäni ja juoksen portaat alas. Kuvittelin astuvani keskelle juhlarientoja, viinintuoksuisia käytäviä, mutta veren haju iskeytyy vasten kasvojani heti portaiden alapäässä.
Tuttuja kasvoja. Eläviä ja kuolleita. Osa retkottaa raajat vääntyneinä lattialla. Osalla on miekka kädessä, punaiset pisarat putoilevat käytävälle. Lalethin apulaisia, jotka ovat pysytelleet piilossa kaiken tämän ajan. Verimessu on jo aloitettu. Adrenaliini kiehuu suonissani, pakottaudun eteenpäin, vaikka kuolleiden raajat ja tyhjät katseet laukaisevat minussa tuhansia muistoja ja ajatusratoja. Pelkoa siltä ajalta, jolloin ainoat haltiat, joiden kanssa vaihdoin sanoja, olivat kaikki kuolleita. Pelko on pelkkä jäänne. Sysään sen pois. Todellinen koetos on vasta edessä.
En näe Lalethia tai Anarethia missään. Päässäni jyskyttää. Sali on verinen näyttämö, kuolleita on jo enemmän kuin eläviä. Kukaan ei ole päässyt pakenemaan, kaaos on rajattu tietyille alueille. Vedän miekan tupesta ja tiedän, että kun kerran alan tappamaan, en osaa enää lopettaa. Tämän minä osaan. Tähän minut on koulutettu. En kenties täytä sitä tehtävää, johon Laleth minut alun alkaen asetti, mutta tätä minä olen tehnyt ensimmäiset kymmenen vuotta elämästäni. Hyökännyt ja väistellyt.
Isku. Toinen. Kolmas. Muistan, kuinka lapsena Anareth ihmetteli, miten olen niin hyvä taistelemaan. Minä olisin halunnut näyttää hänelle kaikki haavani ja sanoa, etteivät ne tulleet tyhjästä. En koskaan ehtinyt kertoa hänelle kaikkea. Tiedän hänen olevan minulle yhä vihainen siitä, että olen pitänyt kaiken itselläni. Ja tulen pitämäänkin. Isken ja isken, tapan näemättä suuntaa. Koko maailma on hiljaa. Haltioiden huudot ja ähkäisyt jäävät taa, aseiden kalke unohtuu taustalle. Jos joku tunnistaa minut, en tiedä sitä, sillä kaikki hiljenee minun iskiessäni muita alas.
Pelkkä taistelija. Se minusta jää jäljelle, kun kaikki muu otetaan pois. Tapan ja tapan, vaikka tiedän, että itse uhraus on vielä tehtävä. Hiljaisuus on täydellisen hiljaista. Nautin siitä, ettei mikään pidä ääntä.
Sitten. Näkökenttäni vasemmassa laidassa. Suuri mies, paljon minua suurempi. Musta puku, karskit kasvot ja likainen, roikkuva tukka. Hänen katseensa pysähtyy. Hiljaisuus rätisee. Kaikki muu jää taa. Kehoni jäätyy, en enää tunne sitä, en tiedä missä olen. Näen vain hänet, ja tiedän, että voisin olla yhä kymmenenvuotias ja odottaa, että hän vie minut järvenjäälle harjoittelemaan.
Katsotaan, kestääkö jää tänäänkin. Taistele, punapää, älä lopeta ennen kuin annan luvan.
Mies katsoo suoraan minuun, tunnistaa. Hänen katseensa tyhjenee, ilmeestä ei voi päätellä mitään. Täysi tyhjyys. Sitten miekka iskeytyy hänen rintansa läpi, näen, kuinka verta purskahtaa hänen leualleen. Hänen huulensa muodostavat yhden sanan. Punapää. Sitten raskas ruumis rojahtaa lattialle.
Äänet palaavat yksi kerrallaan. Miekkojen kalina. Tömähdyksiä. Huutoja. Kurluttavia, kituvia ääniä. Verinen kakofonia. En näe muuta kuin miehen maassa. Kuollut ja poissa. Satoja mustaverisiä saalistanut mies. Kiitetty ja pidetty. Minun kiduttajani. Luojani. Hän on poissa.
”Iorin.”
En aluksi reagoi. En ole Iorin, en ole kukaan, olen kiinni muistossa, joka vielä polttelee rinnassani.
”Iorin.”
Minun nimeni. Minun todellinen nimeni. Verenkukka. Sykkivä ja punainen. Käännyn kohti ääntä, ja erotan maailman kauneimmat kasvot, joita kehystävät silkkiset mustat hiukset. Anareth katsoo minuun ainoalla silmällään ja kurottaa kättään. Muisto sisälläni käpertyy pieneksi ja räsähtää rikki. Annan sen pois. Se ei ole minun enää. Minä tahdon lähteä omana itsenäni. Iondelin Iorinina.
Väistelen ihmisiä, miekkailen tieni hänen luokseen. Rakkaimpani. Sinisen silmän katseesta näen, että Anareth muistaa jälleen kaiken. Minun näkemiseni antaa muistot hänelle takaisin, tiedän sen, kun kosketan häntä, painaudun suutelemaan kaikkien katsellessa. Sillä ei ole enää mitään merkitystä. Nämä ovat viimeiset hetkeni. Käytän ne palaen täydellä liekillä.
”Anna anteeksi… Laleth, hän… Ja Moren…” Anareth änkyttää.
Pudistan päätäni. Vien käteni rauhoittelevasti hänen poskelleen.
”Tiedän. Rakas, minä tiedän jo. Ei hätää. Tämä päättyy nyt.”
”Iorin?” Äänessä on silkkaa pakokauhua.
”Vanhimmat, Anareth – ovatko he läsnä?”
”Etkö sinä tunne sitä?”
Pysähdyn hetkeksi. Herkistän sydämeni, katson koko salia. Olen kasvanut tässä tilassa, mutta en tunnista sitä samaksi kuin kauan sitten. Veri on muuttanut sen. Sen miehen läsnäolo on ollut täällä, myrkyttänyt tilaa. Tämä kaikki on uhrattavissa. Tunnen hienoisen väreilyn ilmassa, aivan kuin kaikki ajat, menneet ja tulevat, katsoisivat minua juuri nyt.
”Tunnen”, minä sanon Anarethille.
”Laleth… Hän aikoo…” Nyt hän muistaa. Hän tietää, mitä Laleth aikoo hänelle tehdä. Korkein uhri. Hallitsija itse. Katson Anarethia lempeästi, sivelen hänen leukaperiään. Maailman kaunein olento. Taivaallinen. Hetken villi toive täyttää sydämeni. Voisin vielä perääntyä. Jättää Lalethin omilleen ja paeta rakkaimpani kanssa. Miten kaunis ajatus. Miten ihana. Sallin sen lämmittää rintaani vielä viimeisen kerran ennen kuin annan sen pois.
Minä osaan elää vain yhdellä tavalla. Antamalla itseni muille. Tämä maailma tarvitsee minua nyt. Sydäntäni lämmittää ajatus, että kerran oli jotakin, jota halusin vain itselleni. Toivon, että Anareth elää siinä lämmössä vielä pitkän elämän. Sen maailman haluan hänelle jättää.
Vien huuleni Anarethin omille vielä kerran. Suutelen häntä pitkään ja hartaasti, kaikkien menneiden ja tulevien vuosien edestä. Hän ei ymmärrä mitään. Hän ei jää kiinni minuun, sillä hän ei tiedä, mitä teen. Kun päästän hänestä irti ja juoksen keskelle kaaosta, kuulen hänen huutavan nimeäni. Rakas. Koita kestää. Tämä on pian ohi.
Riimuja ja sanoja. Ne tulevat syvältä sisältäni. Lalethin apulaiset ymmärtävät tehdä minulle tilaa. Piirrän verellä lattiaan. Tunnen muinaisen, vanhan läsnäolon riippuvan ylläni. En osaa taivuttaa esi-isiä tahtooni. Teen silti sen, mitä osaan. Lausun ja piirrän. Uhraan kaiken vuodatetun veren vanhimpien edessä.
Samaan aikaan tapahtuu kymmeniä asioita. Laleth seisoo yllättäen salin suuaukolla ja katsoo minua suoraan silmiin. Hän tietää, mitä aion tehdä, ja se näkyy silkkana kauhuna hänen aina yhtä ilmeettömillä kasvoillaan. Hän on tehnyt jo oman osuutensa, hänen kätensä ja kasvonsa ovat kauttaaltaan veressä. Vanhimpien luut ovat saaneet tarvitsemansa. Vain kaikkein suurin uhraus puuttuu. Anarethin henkeä ei ole vielä annettu.
Minä vien terän ranteelleni ja viillän. Mustaa verta sihisee keskelle rinkiä. Katson Lalethia suoraan silmiin ja hymyilen. Hän ei voi tehdä enää mitään. Viimeinen siirto on minun. Koko kehä syttyy tuleen. Kun tuli löytää minut, tiedän, että se ei polta minua. Vereni vain. Uhraus, jonka teen pelastaakseni rakkaimpani. Muistan, mitä Meredir sanoi magiasta. Sen ei pitäisi toimia näin. Minun henkeni ei ole sama asia kuin Anarethin. Ja silti minä tiedän, että vain tämän minä voin tehdä, vain tämän minä osaan. Kun vereni syttyy palamaan, kun näen pelkkää valkoista ja kipu vie kaikki muut aistini pois, tiedän, että teen oikein. Vanhimmat näkevät minut nyt.
Välähdyksiä. Hetkiä, jotka tiedän tapahtuneeksi, mutta joista on niin kauan, että hädin tuskin tunnistan niitä omaksi elämäkseni. Muutama nopea kuva. Koukussa roikkuvia mustaverisiä. Hirsimökin tummat seinät. Järvenjää ja punainen nainen. Takkatuli. Anareth ja Moren hymyilemässä minulle. Minä ja Anareth ampumassa jousella. Palasia elämästä, jonka sain, joka ei ollut otettavissani, mutta joka tuli luokseni ja täytti minut tulella. Tulella, joka nyt vapauttaa koko Angvarin. Musta veri palaa. Ei vain minussa, vaan koko maassa. Verellä ostettu.
Kun salin muodot palaavat takaisin, Anareth ja Laleth ovat molemmat vierelläni. En tunne enää mitään. Hädin tuskin kuulen. Haistan savun ja veren. Kehoni on kuin liekit eivät olisi koskaan koskettaneetkaan sitä, mutta tiedän, että veri on palanut pois.
”Iorin… Esi-isien nimessä, Iorin, mitä sinä menit tekemään…” Lalethin ääni on pelkkä varjo. ”En tiennyt, että se on mahdollista… en tiennyt…”
En minäkään. Minun oli vain pakko yrittää, sillä se, jolle tahdon tämän maailman antaa, on nyt vierelläni ja pitelee minua kuin voisin yhä tuntea mitään.
”Ana...reth. Vuoret. Tahdon… nähdä ne vielä kerran.”
”Et sinä kuole. Iorin. Et sinä kuole.”
Silti hän toteuttaa toiveeni. Hän ottaa minut syliinsä, ja vaikka en enää tunne hänen lämpöään, tiedän, että kaikki maailman valo on nyt annettu hänelle. Kuljemme parvekkeelle, ja vasta silloin näen, mitä ulkona tapahtuu. Taivaalta ei sada lunta. Sieltä sataa verta.
Kaikki vuodattamamme veri sataa taivaalta valkealle lumelle, värjää maailman kaltaisekseen. Hymy leviää huulilleni. Minä onnistuin. Musta veri on poissa. Kipu ja sairaudet ovat mennyttä. Ei enää tuskaa. Ei enää saalistusta. Vain elämää.
”Miksi sinä teit sen? Iorin, miksi sinä…” Anarethin ääni murtuu itkuiseksi.
”Katso, Anareth, aurinko laskee vuorten taa. Jahdataanko se kiinni?” Hymyilen ja painan pehmeän suukon hänen suupielelleen. ”Näetkö meidät siellä? Vuorten toisella puolella…”
Osoitan kohti verisateen taa jääviä vuoria. En enää näe, millainen ilme Anarethilla on kasvoillaan. Luomeni ovat raskaat, silmät sulkeutuvat väkisin. Vielä viimeinen kaistale auringonvaloa. Tämä maailma on niin kaunis. On aina ollutkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti