OSA II: PUNAINEN
Luku 14: Karrelle palanut (Iorin)
Laleth oli oikeassa. Hän ei ole yksi meistä. Hän ei tule koskaan olemaankaan.
Lumi pyryttää kovana vasten kasvojani, veri on hyytynyt rintaani ja käsivarteeni, päällimmäiset vaatteeni ovat kangistuneet. Liikkuminen on hankalaa, tuisku miltei kaataa minut. Jalkani ohjaavat minua sattumanvaraisesti, olen täysin ruumiini armoilla, sillä kaikki muu on hakattu pois. Pelko hakkaa syvällä sisälläni, mutta en anna sille valtaa, sillä jos jokin niin kaunis kuin toivo tai rakkaus saa palaa, miksi pelko jää, miksi se aina jää.
Järvenjää peittyy paksuun lumikerrokseen. Puut antavat tilaa taivaalle, kävelen jäälle, ja silloin polveni pettävät. Lyhistyn polvilleni, nostan katseeni. Pelkkää valkeaa. Lunta sataa, on kuin taivas olisi vihdoin haljennut ja sataisi nyt pieninä palasina alas.
”Tappakaa minut.”
Lunta sataa niin kovaa, että se vie ääneni. Huudan kovempaa. Ja kovempaa, niin kauan, että ääneni on pelkkää helisevää sotkua, en enää kuule sen todellista sointia. Loppu ei tule, jää ei petä, se mies ei ole raatelumökissään valmiina repimään minua taas kappaleiksi. Lalethkaan ei ole missään tekemässä minulle selväksi, mihin minua tarvitaan. Miksi kukaan ei tule? Kaikkihan ovat aina halunneet vain käyttää minua. Tulkaa. Mitä te odotatte? Olen nyt täällä, teidän käytettävissänne.
Kun joku viimein koskee, kehoni säpsähtää silti, valmiina reaktiona. Jotain vanhaa minussa on sittenkin vielä jäljellä. Erotan kapeat, pisamaiset kasvot suuren karvareunaisen hupun alta.
”Meredir?”
*
Kun Meredir on hoitanut haavani, makaan turtana hänen sängyllään ja tuijotan hirsiseiniä. Kukaan ei hakenut minua kuolemaan, minut pelastettiin jälleen, tällä kertaa todella vasten tahtoani. Tahdon vain lipua pois kaikkien minua odottavien ulottuvista, tuhoutua kerralla, poistaa myrkyllisen vereni tästä maailmasta.
Kykenen ajattelemaan vain Anarethin mustan veren sotkemaa kehoa. Sihiseviä haavoja käsissä, kuplivaa silmän aluetta. Hänelle jää pysyvät, hirvittävät haavat. Minä menin liian pitkälle. Verenmuutosrituaali ei toiminut, vaikka vastahan minä sen testasin. Se petti, ja se petti pahimmalla mahdollisella hetkellä. Minun saastainen olemukseni satutti sitä, ketä rakastan eniten, enkä enää koskaan voi katsoa itseäni samalla tavalla. Annoin sen tapahtua. Jäin itsekkäänä hänen luokseen, kuvittelin voivani elää normaalisti. Siinä minun syntini. Kunpa kantaisin sen hedelmää yksin, mutta nyt sitä kantaa puhtain ja kaunein kaikista.
Meredir tuo eteeni kaksi kuumaa kuppia, joista toisessa on nestettä, toisessa sakeaa keittoa. Nainen itse istuutuu aivan sängyn vierelle ja katsoo minua pitkään. Minulla on alastomampi olo kuin silloin, kun Anareth koskee minua, sillä silloin olen kotona, siellä, missä kaikkein eniten haluan. Nyt olen pelkkää raakaa lihaa, mustan veren pilaamaa, ja vaikka Meredir ei katso minua säälien tai inhoten, minua pelottaa. Onneksi se on hän eikä kukaan muu. Tämä nainen on jo nähnyt kaiken.
”Minun kotikyläni Gaer oli parannuksen keskus niihin aikoihin, kun esi-isät antoivat mustan veren kirouksen”, Meredir sanoo rauhallisesti. ”Olin kehittänyt taitojani erilaisten tartuntasairauksien ja tavallisten haavojen parantamisessa, mutta mustan veren aiheuttamia vammoja oli vaikeampi parantaa. Niihin ei voinut koskea ennen kuin ne olivat vanhentuneet, sillä muuten veri vain levisi kantajalta toiselle ja synnytti lisää tuhoa. Kaaos oli käsillä. Aivan liian moni hyvä parantaja yliarvioi taitonsa ja kuvitteli voivansa parantaa tuoreen mustan veren synnyttämän haavan. Se tuhosi kokonaisia haltiasukuja.”
Nyökkään. Tämä on kuin iltasatu paatuneille. Kuuntelen kiitollisena siitä, että joku puhuu jostakin muusta kuin minusta. Meredirin täytyy tietää se.
”Sitten aika kului, kuten se aina kuluu, ja ensimmäisten mustaveristen jälkeläiset alkoivat olla täysi-ikäisiä haltioita. Mustan veren toinen aalto. Tiedät kyllä, mitä se toi mukanaan.”
Uuden tuhon. Epähaltiat. Meredirin kaltaiset. Ja sen miehen.
”Gaerin parantajia kaatui entisestään. Minä olin arvostettu, parhaimpia kaikista, sillä tiesin, missä vaiheessa haavoihin pystyi koskemaan. Tuoreet haavat olivat niin pahoja, että niihin ei voinut koskea edes kankaalla ilman, että sai tartunnan verestä. Se oli vaikeaa aikaa. Ja sitten tulivat mutaatiot. Kivuliaat rakenteelliset muutokset, joita toisen sukupolven musta veri aiheutti kansassa.”
Nieleskelen. Monenkohan sukupolven mustaverinen minä olen? Tuskin kukaan enää tietää. Laleth voisi tietääkin. Voi, Laleth. Hän mahtaa olla hirvittävän pettynyt minuun. Ehkä rituaalissa todella meni jotakin pahasti vikaan. Nyt Laleth joutuu etsimään jonkun muun suunnitelmansa toteuttamiseksi, ja siihen tulee menemään uudet kaksikymmentä vuotta, eikä musta veri maailmasta lopu. Olen pilannut kaiken. Itkettää, mutta en itke, sillä en tahdo vuodattaa kyyneliä itselleni.
”Minusta tuli epähaltia. Yritin välttyä siltä, tein työni hyvin, mutta toiseen aaltoon ei voinut valmistautua, se vain tuli ja vei mennessään.”
”Sattuiko se?” Ääneni värisee.
”Sattui.” Meredir riisuu nahkaisen korsettinsa ja vetää pellavapaitaansa alas. Hänen olkapäästään lähtee niskaan ja selkään saakka sellaisia jälkiä, joiden kaltaisia en ole koskaan nähnyt. Säpsähdän. Olen kuvitellut, että sen miehen minuun hakkaamat jäljet ovat pahoja, mutta mikään ei vedä vertoja näille jäljille. Ne sinertävät ja tummuvat, ne eivät ole inhimilliset, niissä ei ole ajan tuomaa armoa. Ne ovat tumma kartasto, jotka kertovat kaiken juuri sellaisena kuin asiat vuosia sitten olivat. Nyökkään. Nielaisen. Meredir ei näytä tätä minulle pelkästä näyttämisen halusta, hän luottaa minuun. Hän ei tahdo syyttää tai sivaltaa minua, ja sen ymmärtäminen kirvoittaa kyyneleen poskelleni.
Meredir vetää paidan takaisin päälleen ja sitoo korsettinsa nyörit rivakoin ottein. Erotin tummien juovien seassa muutaman tavallisen viillon, minulle jo entuudestaan tutun. Sahalaitainen veitsi, poski karheaa puulattiaa vasten ja veitsi lapaluiden väliin. Mikä sinäkin kuvittelet olevasi? Törkyverinen saasta. Sitä en tiedä, mitä se mies sanoi Meredirille viiltäessään naiseen samat haavat.
”Mutta enemmän sattui se, että minua ei enää hyväksytty parantajaksi”, Meredir huokaa. ”Gaerin kylä oli hylätä minut kokonaan. En silloin vielä tiennyt, mitä kylälle tulisi tapahtumaan. Ja kun musta veri viimein tuhosi koko Gaerin, kun kaikki poltettiin alas veren mukana, minulla ei ollut enää paikkaa tässä maailmassa.”
Pystyn kuvittelemaan hänet. Oravanpunainen tukka ja vihreät silmät ihmetystä täynnä. Karrelle palanut kylä, mustuneita lankkuja ja hirsiä. Savun ja palaneen veren pistävä haju ilmassa.
”Ja silloin Rian löysi minut”, Meredir sanoo niin sävyttömällä äänellä, että minua itkettää. Sen miehen nimen kuuleminen ei koskaan muutu helpommaksi. Se saa minut näkemään hänen kasvonsa, haistamaan hänen hengityksensä ja miltei yökkäämään.
”Minulla ei ollut ainuttakaan paikkaa maailmassa. Silloin korkeahaltiat eivät vielä olleet tajunneet, että epähaltiat ovat ainoat, jotka voivat toimia mustan veren kanssa. Meitä veri ei satuta ja polta, me olemme jo sen vaikutukset kärsineet ja kantaneet. Mutta koska kukaan ei vielä tiennyt sitä, minulle ei ollut paikkaa, ja minulla oli kylmä. Se mies ei virallisesti koskaan halunnut minua saati minä häntä. Se vain tuntui ainoalta järkevältä ratkaisulta. Sain jonkun huolehtimaan minusta. En minä silloin mitään tiennyt. Vain sen, että kaltaiseni nainen ei olisi selvinnyt siinä maailmassa yksin. En odota sinun ymmärtävän. Se maailma oli hyvin erilainen kuin se, johon sinä olet kasvanut.”
Nyökkään. En tahdo kuvitella ymmärtäväni. Hetken mietin, kummalle meistä se mies viilsi identtiset viillot ensin, hänelle vai minulle.
”Joten, poika, minä en tuomitse, mitä ikinä tapahtuikaan. Minusta tuli vaarallisen ja väkivaltaisen miehen vaimo, enkä ole katunut mitään yhtä paljon kuin sitä. Minulla oli ylpeyteni parantajana, minulla on edelleen.”
Sen minä näen hänestä.
”Haluan vain sanoa, ettei sinulla ole mitään kiirettä nousta siitä. Uusi päivä voi nousta useita kertoja, mutta saat olla siinä. Ei ole enää kiire minnekään.”
Sen kuuleminen nostaa loputkin kyyneleet silmiini. Vedän syvään henkeä, nyökkään ja annan Meredirin syöttää minulle kuumaa keittoa yksi lusikallinen kerrallaan. Muuhun en juuri nyt kykene, mutta hän on oikeassa.
Minulla ei ole enää kiire minnekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti