Aistini sumentuvat, adrenaliini pitää kehoani hereillä. Tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta mikään minussa ei ole valmistautunut tähän. Jo palatsista saakka vatsanpohjassa lepattanut epämukava tunne voimistuu, kun Moren on täysin hiljaa niin pitkään, että hiljaisuudesta muodostuu kalvo ympärillemme. Minun on vaikea hengittää. Sydän takoo rinnassa niin lujaa, että pelkään sen menevän rikki.
”Moren… Mitä sinä teet?”
Vasta avatessani suuni tiedän, etten ole koskaan saanut tähän mieheen yhteyttä, en todella. En samalla tavalla kuin Ioriniin.
”Anareth, voi Anareth, sinulla ei taida olla aavistustakaan, mitä tunnen sinua kohtaan.”
”Mitä? Mitä? Eikö tämä liitykään Lalethiin?”
Erotan hämärässä, kuinka Moren pudistaa päätään.
”Johan minä kerroin. Sinä olet täällä turvassa Lalethilta. Nyt sinua ei voida uhrata. Olet turvassa kanssani…”
”Sinä sidoit minut.”
”Se on… pakollista. Olen pahoillani.”
”Moren. Päästä minut pois. En ymmärrä lainkaan, mihin sinä pyrit tällä kaikella.”
Ja silti minä ymmärrän. Näen kaiken nyt. Morenin tapa katsoa Iorinia aina, kun nauroin hänen kanssaan. Hänen siristyvät silmänsä ja kääntyvä päänsä. Moren ei ole koskaan voinut sietää Iorinia, ja hän on aina ollut rinnallani, pidellyt ja suojellut.
Morenin käsi pysähtyy poskelleni. Puren hammasta. Vedän syvään henkeä. En käänny. En siksi, että haluaisin sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaan siksi, etten tiedä, mihin kaikkeen Moren pystyy. En ole koskaan unohtanut sitä, miten hän antoi eliminoida saastuneet. Morenilla ei ole sympatiaa sellaisia kohtaan, jotka ovat samoista lähtökohdista kuin hän. Moren on nyt heidän yläpuolellaan. Ylennetty.
Suudelma on hidas ja pehmeä. Raotan suutani, en liikuta huuliani, mutta se tuntuu riittävän Morenille, sillä hän painautuu aivan lähelle ja silittää niskaani kuin hellä rakastaja. Yritän olla ajattelematta sitä, että minut on sidottu. Sitä, että haltia edessäni ei ole Iorin.
Kun suudelma päättyy, Moren riiputtaa päätään olallani. Käsi niskassani hapuilee, etsii paikkaansa. Siinä on jotakin niin epätoivoista, että minun kävisi häntä sääliksi, ellei hän olisi juuri sitonut minua aloilleni.
”Olen ihan aina… aivan alusta asti… Etkö sinä ymmärrä? Etkö sinä näe…”
”Näen”, minä kuiskaan. En tiedä, kuinka rehellinen minun kannattaa olla. Moren on vanhin ystäväni. En ole ymmärtänyt ajoissa pelätä tulta hänen silmissään.
”Minä olen niin hyvä sinulle… oikea… Ja hän, hän on sinun veljesi. Veljesi, Anareth, eikö sinua kuvota?”
Tietysti Moren tietää meistä. Hän on todennäköisesti tiennyt kauemmin kuin me itse.
”Ei, Moren, rakas ystäväni, sinä olet minulle kuin veli. Hän ei… hän ei ole koskaan ollut veljeni. Hän on aina ollut minulle jotakin aivan muuta.”
Moren vetäytyy kauemmas. Tein virheen. Olisi pitänyt pysyä hiljaa, leikkiä hänen kanssaan. Mutta hän ei ole typerä, hän tietää, ketä rakastan ja kaipaan. Voiko hän olla niin syvällä omassa harhassaan, ettei häntä haittaisi?
”En todella tiedä, mihin pyrit kaikella tällä, mutta toivon, että voisimme keskustella. En tahdo loukata sinua. Olet aina ollut kanssani, rakastan sinua kallisarvoisena ystävänäni. Päästä minut pois, puhutaan tästä sitten, kun asiat ovat päiväjärjestyksessä.”
”Kun asiat ovat päiväjärjestyksessä? Enkö minä juuri kertonut sinulle, miten asiat ovat? Laleth uhraa sinut, jos päästän sinut pois!”
”Minä voin puhua hänelle. Ja Iorinille. Ole kiltti ja kerro, missä Iorin on. Me selvitämme tämän yhdessä.”
”Sinä olet minulle velkaa.”
”Mitä?”
”Minä olen aina ollut täällä sinua varten. Vain sinua. Teen kaiken sinun vuoksesi joka päivä, ja sinä tuskin vaivaudut katsomaan minua kahdesti. Olet minulle velkaa.”
Kurkkuani kuivaa. Kaikki ne hymyt, järjestelyt ja tekninen apu – eivätkö ne tulleetkaan rakastavasta sydämestä? Koko kehoani kylmää. Minä ymmärrän Morenia. Ymmärrän miestä, joka on myyty palvelemaan minua. Miestä, joka sai kodin ja aseman, josta tuli joku, joka voi pitää mahdottoman paljon koruja ja hymyillä keltaiset silmät säihkyen. Hän on minulle kallis kaikesta huolimatta.
”Moren, ole kiltti. Ei tehdä tätä näin.”
”Ei ole muuta keinoa. Anareth, etkö sinä ymmärrä? Ei kukaan tule koskaan haluamaan sinua niin kuin minä. Olen ollut elämässäsi aina. Edes sinun vanhempasi eivät ole pitäneet sinusta huolta kuten minä olen pitänyt. Olet aina kutsunut minua isoveljeksi.”
”Niin, ja tarkoitan sitä. Se sinä minulle olet. Rakas, välittävä isoveljeni, joka todella tarvitsee ja ansaitsee kaiken inhimillisen rakkauden tässä maailmassa. Minä ymmärrän sinua, Moren, aivan todella. En tahdo sinulle pahaa. Päästä minut Iorinin luo.”
Isku poskelleni. Se kirvelee, Moren tietää, miten iskeä. Kovat sormukset hänen sormissaan iskeytyvät poskeeni. Vedän syvään henkeä, en anna hänen nähdä, että minuun sattuu. Hymyilen hänelle.
”Älä kuvittele tietäväsi mitään”, Moren sihisee hampaittensa välistä. ”Jos et voi rakastaa minua, sinä et todella ymmärrä. Aina vain hän. Iorin, Iorin, sinä se et sitten muuta ajattele.”
”Minä rakastan häntä.” Kerjään verta nenästäni, mutta en voi valehdella parhaalle ystävälleni.
”Minä rakastan sinua.”
Suljen hetkeksi silmäni. Moren on aina ollut minulle veli, ja olen pahoillani siitä, että se, jonka pitäisi olla veljeni, on minulle koko taivas. Ei sen niin pitäisi mennä. Kun avaan silmäni, sisintäni kouraisee, sillä en hämärässä erota, millainen ilme Morenin kasvoilla on.
”Et sinä minua rakasta”, kuiskaan pimeään, ”sinä rakastat mielikuvaasi minusta.”
”Kuinka sinä kehtaat.”
Mutta minä olen oikeassa. Moren ei ole nähnyt minusta sitä, jota Iorin on koskettanut, syvitä sisintäni. Se ei ole auki Morenin silmille.
”Minä välitän sinusta, Moren.”
”Sinä pilkkaat minua. Pilkkaat!”
”Älä sano noin.”
Moren tulee lähemmäs, kiskaisee minut kauluksestani lähemmäs. Pidätän henkeäni kuin sukeltaisin jäiseen veteen. Morenin kädet ovat jo reisilläni. Suljen silmäni, annan Morenin mennä, minne mielii, ottaa, minkä haluaa ja tarvitsee. Hänen kätensä pysähtyvät nivusilleni, huulensa kaulalleni.
”Tiedätkö, minä olen nähnyt, kuinka se tehdään”, Moren naurahtaa. Hänen äänensä on irrallinen. Tämä ei ole se mies, jonka rinnalla olen kasvanut aikuiseksi. Tämä on lapsi, joka olisi tarvinnut apua jo kauan sitten.
”Olen nähnyt, kuinka veljeni itkee ja kakoo, kun hänen suuhunsa pakotetaan jotakin sinne liian suurta. Hän itki silloinkin, kun hänet painettiin polvilleen. Tiedän, kuinka se tehdään. Olen nähnyt sen läheltä. Minä uskon, että kaikella on merkitys – että maailma maksaa kyllä kaiken takaisin. Siksi painoin kaiken tarkasti mieleeni. En ole unohtanut, miltä sellainen näyttää.”
”Moren…”
Haluaisin anella. Aneleva hallitsija. Jos kukaan näkisi minut nyt, he nauraisivat, ajattelisivat, että Angvarin kunnia on lopullisesti menetetty. Minä olen täysin ystäväni armoilla. Tämä tapahtuu, koska asioihin ei puututtu ajoissa. Tämä tapahtuu, koska Angvar ei ole kunnossa. Tällaisten asioiden vuoksi minusta tulee vielä Angvarin historian vahvin ja oikeamielisin hallitsija. Vedän syvään henkeä ja ajattelen sitä. Kaikkea sitä ennen kaiken pitää tapahtua. Kaikesta pitää selvitä.
Moren kääntää minut ympäri, painaa kädet suulleni. Ei enää sanoja. En voisi huutaa, en puolustautua. Olen kokenut tämän monia kertoja Iorinin kanssa. Iorin. Iorin Iorin Iorin. Jos teen kaiken kuten Moren haluaa, minä pääsen Iorinin luo. Pelastan hänet. Kaikkein rakkaimman. Etsin hänet käsiini.
Naru painuu vasten ihoani, kiristää ja hiertää. Moren on saanut housuni alas, vedän uudelleen syvään henkeä, painun pinnan alle ja unohdan itseni. Ajattelen läikehtivää aurinkoa nietosten takana, sen lempeää välkettä vasten pois hiipuvaa päivää. Me jahtaisimme sitä taas pian, hän ja minä, ja me olisimme kaksin maailmassa.
Sattuu. Älä.
Aurinko on lähempänä. Me juoksemme sitä kohti ja nauramme. On niin kaunista. Hetki ennen kuin yön kansi laskeutuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti