Vanhempani. Etäiset, kylmät vanhempani, joita tuntemani kiintymys on enemmän velvollisuus kuin aito, sydämestäni sykkivä tunne. Silti sisälläni muljahtaa. He ovat poissa. Heidän tilallaan on haltian mentävä aukko, joka kirkuu nimeäni, odottaa minua täyttämään sen, vaikka minä olen sittenkin pelkkä kuori.
”Mitä… kuinka he…” Moren pysyy tiiviisti vierelläni, mutta pitää katseensa tiedottajassa.
Näen, kuinka tiedottaja tahtoisi pitää kaiken minulta salassa, kertoa Morenille kahden kesken, jotta en hajoaisi.
”Kerro minulle”, sanon varmemmalla äänellä kuin kuvittelin. ”Tahdon tietää kaiken.”
Ja hän kertoo. Jossakin kohtaa sanat alkavat puuroutua päässäni, menetän otteeni niistä. Ymmärrän jo. Tämä on hänen vikansa. Angvarin hallitsijat, minun vanhempani, lähtivät tutkimaan viimeisimpiä suuria mustan veren tapauksia. Se vei heidät. Minun vanhempani, jotka ovat aina viileitä ja varovaisia liikkeissään, menivät liian pitkälle, koska he tahtoivat saada selville, miksi heidän poikanaan pitämänsä haltia valehteli kaikille.
Käteni puristuvat nyrkkiin, viha kuohuu yli. Tekisi mieli huutaa ja lyödä, vaikka minun ei koskaan tee mieli mitään sellaista, minä olen rauhallinen ja ystävällinen ja –
Ja vihainen. Sietämättömän vihainen. Raivo pusertaa muutaman kyyneleen silmäkulmaani. Rikkoutunutta silmää särkee, parahdan kivusta. Moren käskee hovitiedottajaa tuomaan parantajan paikalle.
Valheita. Myrkkyä. Ja nyt kuolemaa. Kaikkein eniten rintaani painaa minua odottava vastuu, kalvava tietoisuus siitä, kuka minä nyt olen. Hallitsija. Iorin ja vanhempani jättivät minut aivan yksin tämän taakan kanssa. En koskaan halunnut sitä. Halusin paeta valehtelevan rakkaani kanssa vuorten taa ja kadota, elää ikuisesti yhdessä ilman vastuun häivääkään.
”Kuinka hän saattoi?” huomaan kysyväni.
”Te olette nyt hallitsija, teidän korkeutenne. On teidän tehtävänne etsiä hänet ja saada hänet vastuuseen.”
”Lopeta. Älä puhu minulle noin enää koskaan. En ole mikään ’teidän korkeutenne’, olen yhä sama Anareth, sinun ystäväsi. Moren, sinä olet viimeinen, joka minulla on. Jos jätät minut nyt, en anna sinulle anteeksi.”
”En jätä sinua.”
Mutta hän jätti. Ja vanhempani. Jos silmäni ei olisi hajalla, itkisin ja huutaisin, repisin jotain kaistaleiksi. Mutta minuun sattuu. Turha riehuminen sattuisi vain enemmän. Moren on vierelläni, ei liian lähellä, juuri sopivasti siinä, mutta tunnen vain haparoivaa pettymystä ja vihaa. Kiitollisuus ystävästäni hautautuu sen alle, mitä Iorin aiheutti vuotaessaan mustaa verta.
Minun uneni oli oikeassa. Sittenkin. Iorin hukkumassa mustaan vereen. Riiputan päätäni kuin lapsi, en kuten joku, joka tulisi Angvarin hallitsijaksi. Kun oveen koputetaan, kuvittelen parantajan saapuvan. Sisälle saapuukin kauttaaltaan punainen nainen, jonka symmetriset kasvonpiirteet ovat joka kerralla vain kauniimmat. Laleth. Sivuhaaran noita, nainen, joka kommunikoi esi-isien kanssa koko hallitsijasuvun puolesta. Jo naisen läsnäolo saa minut suoristamaan selkäni ja kohottamaan leukani. Laleth ei ole sellainen haltia, jonka seurassa tekisi mieli madella. Hänen olemuksessaan on jotain syvän muinaista, on kuin hän olisi yksi esi-isistä itsekin.
Lalethin perässä astelee kaksi harmaata epähaltiaa, jotka tarkistavat haavani samalla, kun Laleth asettuu istumaan aivan Morenin vierelle. En ole koskaan nähnyt Lalethin istuvan. Sama iänikuinen, äänettömän voimakas aura säilyy istuessakin. Angvarista tuskin löytyy ketään Lalethin kaltaista.
Tämä nainen toi Iorinin. Ilman tätä naista Iorin ei olisi –
Ei. Ajatukseni eivät ole enää omiani. Musta veri on myrkyttänyt ne. Tämä nainen ei ole tehnyt mitään väärää. Lalethia on kuulusteltu yhtä huolellisesti kuin minuakin. Minulla ei ole mitään syytä olla luottamatta tähän naiseen.
”Kun olette valmiita, saisinko kahdenkeskisen hetken hänen korkeutensa kanssa?” Laleth sanoo katsomatta parantajanaisia silmiin. Laleth on keskittynyt katsomaan, kuinka epähaltioiden kädet sitovat käsivarsieni haavoja uudelleen. Kun kaikki ovat valmiita poistumaan, Moren kääntyy Lalethin puoleen.
”Olen hänen henkivartijansa. Saanko jäädä?”
Laleth pysyy vaiti. Naisen aura on niin painostava, niin suuri, paljon suurempi kuin hän itse, että Moren lopulta vain nyökkää ja kävelee pois.
En ole koskaan ollut Lalethin kanssa kaksin. En muista juuri vaihtaneeni hänen kanssaan kahdenkeskisiä sanoja, vanhempani ovat aina olleet paikalla ja ohjanneet tilannetta. Vanhempani. Poissa. Miten minun on tarkoitus hallita kokonaista maata, kun kykenen hädin tuskin hallitsemaan omaa sydäntäni? Se repii rintani palasiksi.
”Kosketa kättäni.”
Hätkähdän.
Laleth nyökkää, ojentaa ohuita sormiaan minulle. Noita. Hän on noita. Älä pelkää. Hän osaa työnsä. Painan käteni Lalethin omalle. Välähdys tulee heti. Suljen silmäni, annan näyn viedä mennessään.
Verta. Niin paljon, että saatan haistaa sen. Iondelin suurin sali, ruumiita pinossa kuin sodassa. Angvarissa ei ole sodittu ainuttakaan suurta sotaa, mutta suunnattomia verilöylyjä on nähty. Ne tunnetaan veren kaupungissa. Vereen peittynyt Iondel. Välähdys on nopea, mutta niin selkeä, että kun riuhtaisen itseni takaisin, sydämeni sykkii kovempaa kuin juostessa.
Laleth tuijottaa minua silkkaa uteliaisuutta katseessaan.
”Mitä se oli?”
”Minun käskettiin välittämään viesti Angvarin hallitsijalle. En vielä tänä aamuna tiennyt hallitsijan olevan teidän korkeutenne.” Laleth nyökkää syvään. ”Suuret osanottoni.”
”Kiitos.” Vedän henkeä. ”Mitä se oli?”
”Mitä te näitte, teidän korkeutenne? Minä en koskaan tiedä ennalta välähdyksiä, joita esi-isät antavat päähaaralle. Minä näen vain luumagian välityksellä sen, mitä minun annetaan nähdä. Nämä näyt eivät kuulu minulle. Mitä te näitte?”
Kerron Lalethille verestä ja ruumispinoista. Ensimmäistä kertaa koskaan näen Lalethin kasvoilla järkytystä. Tämän naisen kasvot ovat kivinen naamio. Ne eivät paljasta mitään, ellei noita itse tahdo niin. Tai sitten jopa Lalethille on olemassa pelkoa, joka ei tottele mitään maallista.
Laleth räpyttelee hetken ripsiään. Minun on vaikeaa kuvitella, että hänen kaltaisensa olisi vaikeaa koota itsensä uudelleen.
”Osaatko tulkita ennustusta?” kysyn hiljaa. ”Tarkoittaako se, että musta veri synnyttää meille suuren sodan?”
”Se…” Laleth tuijottaa yhä käsieni haavoja. ”Minun täytyy puhua esi-isille. Teidän korkeutenne, olen pahoillani, mutta en osaa tulkita ennustusta.”
”Onko se edes ennustus?”
”Vastaavaa ei olla koskaan nähty Angvarin historiassa.”
Nyökkään. En tahtoisi uskoa sitä.
”Veri oli punaista.”
”Veri ei valitse väriään vuotaessaan.”
”Mutta mitä sellainen voi tarkoittaa? Teurastavatko mustaveriset meitä?”
”Mustaveriset eivät ole järjestäytyneet. Sellaisesta ei ole todisteita. Väkivaltaiset ja persoonaltaan uhkaavat mustaveriset ovat vähemmistö. Suurin osa piilottelee silkasta kuolemanpelosta eikä mistään sen jalommasta taka-ajatuksesta.”
Tässä maailmassa on niin paljon vanhempia ja taitavampia haltioita kuin minä. Minä olen vasta kaksikymmentävuotias, pelkkä henkäys Lalethin rinnalla. Ja silti minä olen se, joka joutuu kantamaan vastuun koko Angvarista.
”Minä en selviä yksin”, parahdan. ”En selviä…”
”Teidän korkeutenne, te ette jää yksin. Teitä tullaan ohjeistamaan joka käänteessä.”
”En osaa luumagiaa kunnolla. Esi-isät eivät puhu minulle. Vanhempani ovat aina opastaneet minua joka käänteessä, ja nyt he… he ovat poissa. Ja minä… minä en kykene unohtamaan veljeäni.”
”Ioriniako, teidän korkeutenne?”
Nyökkään. Silmään sattuu.
”En pärjää ilman häntä. Rakastan häntä.”
On tavallista rakastaa veljeään. En korjaa sanojani, sillä niissä ei ole mitään pahaa. Siinä on, että rakastan miestä, jolla on musta veri.
Laleth ei tarjoa empaattista olkapäätä tai silitä kämmentäni. Hän ei ole sellainen haltia. Sen sijaan hän kääntää punaisten silmiensä katseen suoraan minuun.
”Minä voin tarjota teille apuani, teidän korkeutenne, jos hyväksytte sen.”
Tuijotan häntä häkeltyneenä.
”Mutta sinä… sinähän olet niin kiireinen. Koko Angvarin taitavin noita.”
Nainen ei hymyile. Hänen ilmeensä ei enää värähdäkään. Tarjous pitää, hänen ei tarvitse toistaa sanojaan.
”Kiitos. Minä otan avun vastaan. Todellakin otan…”
Laleth nousee ylös, kumartaa syvään ja poistuu punainen viitta perässään laahaten. Vasta, kun hiljaisuus laskeutuu kuin pitkään ilmassa tanssinut pöly, minä ymmärrän, että olen täysin yksin tässä maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti