Luku 9: Indigonsininen (Anareth)
En ole koskaan aiemmin kulkenut lumimyrskyssä. Valkeat pyörteet kieppuvat ja pyörivät, minun on hankalaa nähdä eteeni. Jokainen askel on valinta, jonka tahdon tehdä. Ajattelen kaiken keskelle Iorinin, hänen punaiset suortuvansa ja tuikkivat silmänsä.
Tiedän, että minua tullaan moittimaan, kun pääsen perille. Vanhempani syyttävät minua kaikesta, Moren ei anna hetkeen anteeksi. Minun ei olisi pitänyt vain lähteä omin neuvoineni myrskyyn, minulla ei ole mitään todellista syytä tehdä niin. Vain uni, esi-isien lähettämä. Sen on pakko riittää.
Kuljen kylien ohi, myrsky alkaa laantua, mitä alemmas pääsen. En tunne jalkojani kunnolla, nälkä kalvaa vatsaani, mutta jatkan eteenpäin. Mitä Iorinkin sanoisi, jos tietäisi, että tuuperrun lumeen hänen vuokseen? Hän pudistelisi päätään, pörröttäisi tukkaani ja moittisi idiootiksi.
Tiedän häviävän vähän Angvarin harvemmin asutuista alueista ollakseni koko maan perijä. Oppikirjojen kuvat ja hovin kanssa käydyt keskustelut ovat pelkkiä aavistuksia, hataria lyijykynäpiirroksia verrattuna kokokuvaan. Läheltä tarkasteltuna kylät ovat paljon pienempiä, paljon kylmempiä. Sankassa kuusimetsässä lumimyrsky on jo hälvennyt, jäänyt piinaamaan vuortensyrjää. Keskellä metsää seisoo pieni järvi, jonka reunassa on hirsimökki. Maanpinnan muodoista tiedän olevani jo lähellä Iondelia. Emme kiertäneet tätä kautta Morenin kanssa, mutta silloin keli oli selkeä, pakkanen kiilteli hangella. Nyt lumi on märempää ja lyö kasvoja.
Jokin todistamassani maisemassa on piinaavan seesteistä. Hätkähdän, kun mökin ovi avautuu ja ulos kävelee suuri, leveäharteinen mies. Musta tukka on pitkä ja sotkuinen, parransänki ympäröi jykeviä leukaperiä. Epähaltian karskit piirteet, lyhyet, tylpät korvat. Säpsähdän. Saalistaja.
Mies huomaa minut, siristää silmiään ja kävelee sitten lähemmäs. Hetken mietin, miksi hänen ryhtinsä suoristuu ja leukansa kohoaa. Sitten ymmärrän, että kannan korkeahaltioiden indigonsinistä viittaa ja hopeista otsaripaa. Asemani huutaa itseään julki, vaikka olen kauttaaltaan lumen peitossa ja viluissani.
Mustahiuksinen mies nyökkää syvään.
”Mikä ajaa teidän korkeutenne tähän osaan Angvaria?”
”Hyvää päivää”, sanon nyökäten miehelle kohteliaasti. ”Minä olen ohikulkumatkalla.”
Jokin sisälläni kertoo, etten saa puhua Iorinista täällä. En luota epähaltioihin, vaikka tunteeni on täysin epäreilu. Hehän tässä ovat mustan veren tuhoamia.
”Teidän korkeuttanne ei usein näe näillä kulmilla.”
”Totta puhuen ole aivan varma, missä tällä hetkellä olen”, tunnustan, ”lumimyrsky yllätti minut.”
”Iondelin laitakulmilla. Tuohon suuntaan, jos palatsiin mielitte.”
Nyökkään.
”Kiitos.”
Samalla mökistä astelee ulos nainen, jonka hiukset ovat likaisen punaiset. Maallisempi väri kuin Iorinin verenpuna. Pisamaiset kasvot ja vihreät vaatteet. Kaikesta päätellen epähaltia hänkin. Naista enemmän kiinnitän kuitenkin huomioni hänen kantamiinsa koreihin. Niissä on pulloja täynnä mustaa nestettä. Säpsähdän.
Nainen näkee minut, ja hetken hänen kasvoillaan on jotakin peittelemätöntä. Miltei kauhua, syvää ymmärrystä, minulle täysin tuntematonta. Aivan kuin hän olisi juuri keskustellut minusta tai ajatellut minua, ja nyt olen hänen edessäni ilmielävänä. Ilmeessä on paljastumisen pelkoa, tai sitten omat ajatukseni värittävät sitä.
Nainen kävelee miehen rinnalle, ja näyttää tämän vierellä hurjan pieneltä ja kapealta.
”Teidän korkeutenne?”
Minut tunnistetaan koko Angvarissa. Oli kenties sittenkin huono idea lähteä matkaan yksin.
Nainen kumartaa, paljon syvemmin kuin mies vain hetkeä aiemmin. Se tekee minut surulliseksi.
”Suonette anteeksi karkeutemme. Minä olen Rian, saalistaja, ja hän on vaimoni Meredir”, mies kertoo. Samassa ymmärrän. Rian, koko Angvarin kuuluisin mustaveristen saalistaja. Vanhempani ovat ylistäneet hänen taitojaan monesti kuulteni. Jos joku on tehnyt työtä pahan veren polttamiseksi, se on mies edessäni.
Rian erottaa, että tunnistan hänet. Karski hymy leviää miehen kasvoille, hänestä näkee, ettei hän ole tottunut olemaan korkeahaltioiden seurassa.
”Sinä olet tehnyt loistavaa työtä”, kehun miestä. ”En tiennyt, että saalistajilla on vaimoja.”
Meredir pysyy täysin tyynenä.
”Anteeksi töykeyteni”, sanon, kun ymmärrän, miltä sanojeni täytyy kuulostaa. ”Tämä on ensimmäinen kerta, kun puhun saalistajalle.”
”Niin, moni meistä elää yksin, olette aivan oikeassa.”
”Pahoitteluni.”
Mies heilauttaa suurta kouraansa kuin millään tällaisella ei olisi merkitystä.
Meredir pysyttelee hiljaisena, mutta näen hänen kasvoiltaan, että niiden takana liikkuu ajatus. Jos Rian ei olisi tässä, kysyisin, mutta miehen läsnäolo ei anna minulle tilaa. Saalistajassa on alkukantaista arvaamattomuutta, joka on kenties seurausta yhteiskunnasta eristäytymisestä. Olen kuullut, että se on yleistä saalistajien keskuudessa.
”Tarvitseeko teidän korkeutenne saattajaa?” Meredir kysyy katsomatta miestään lainkaan.
”Mielellään, kiitos”, sanon itsekin katsomatta Riania, ”nämä seudut ovat minulle tuntemattomia.”
”Mahdatkohan…” Rian aloittaa.
”Hoida sinä työ loppuun.” Meredirin ääni ei anna vaihtoehtoja. Keskustelun kuunteleminen saa jonkin kihelmöimään ihoni alla. Siinä on sävy, joka ei ole minulle tarkoitettu. Mies päästää vaimonsa mukaani, mutta miehen silmistä näkee, että aiheesta keskusteltaisiin vielä minun mentyäni. Rianilla on saalistajaksi hyvin kauniit silmät. Lempeän ruskeat, lämpimät. Ne ovat pysäyttävät muuten niin rujoissa kasvoissa.
”Terveyttä ja hyvinvointia tiellenne, teidän korkeutenne”, Rian sanoo nyökäten pienesti. ”Jos kuljette näillä seuduilla, palveluni ovat aina teidän käytettävissänne. Minulta ei yksikään mustaverinen pääse karkuun.”
”Kiitos”, sanon hiljaa, ”ja hyvää vointia.”
Meredir kuljettaa minut kaikessa hiljaisuudessa järven toiselle puolelle. Hän vilkuilee alituiseen olkansa yli. Vasta, kun olemme syvemmällä metsässä, avaan suuni.
”Anteeksi, mahdammeko me tuntea jostakin?”
Meredir pudistaa oranssinpunertavaa päätään.
”Emme taida, teidän korkeutenne.”
”Kuule. Saanko sanoa jotakin?”
En tiedä, miksi vaimo on miestä parempi. Jokin Meredirin rauhallisessa olemuksessa herättää minussa enemmän luottamusta. Rian ei tehnyt mitään väärää, hänen nimensä on minulle tuttu, mutta elämän koulima olemus tuntui silittävän vastakarvaan kaikkea sitä, mitä minä edustan. Olen korkeahaltia, hyvinvoiva ja tärkeässä asemassa. Hän on menettänyt kaiken, haltijuutensa ja pitkän elämänsä. Näin, että hän katsoi minussa vain kaikkea sitä, mitä ei enää koskaan saisi.
Meredir on toisenlainen. Hän on kuin tyyni lampi, joka seisoo paikallaan ja odottaa mitään sanomatta.
”Kerro vain. Mutta varoitan, teidän korkeutenne, minä en ole esi-isä, joka voi näyttää oikean suunnan. En osaa antaa teille valmiita vastausia, mutta kuuntelen teitä.”
”Kiitos”, sanon hiljaa. Jo se, että nainen tarjoutui avukseni ja katsoo minua rehellisesti silmiin, on enemmän kuin moni esi-isä on hyväkseni tehnyt.
Ja minä avaan suuni. Kerron, kuinka en löytänytkään Iorinia, kuinka lähdimme matkaan ja kuinka unessa Iorin peittyi mustaan vereen ja kutsui minua luokseen. Kerron asioita, joiden kertomisesta minua rankaistaisiin, jos vanhempani tietäisivät. Asioita, joita tavallisten kansalaisten ei tarvitse tietää, mutta jotka kerron, koska niiden kantaminen yksin on liian kipeää, liian vaivalloista. Meredir pysyy hiljaa, kulkee vierelläni ja ohjaa välillä eleillään oikeaan suuntaan.
Lopulta sanottavaa ei enää ole. Olen puhunut ja puhunut, vaikka tavallisesti minä olen se, joka kuuntelee. Iorin puhuu ja minä nyökkäilen, hymähtelen ja pörrötän hänen päätään. Mutta nyt minä puhun, ja kun olen puhunut, rintaani puristaa ja sisinpääni sattuu. En tiedä, olenko toiminut oikein, Merediristä on mahdotonta lukea mitään.
”Joten nyt te olette paluumatkalla kotiin, koska uskotte, että unenne oli enne? Että veljenne odottaa teitä siellä?”
Nyökkään. Tunnen oloni typeräksi, painan pääni alas. Sanojeni on täytynyt kuulostaa Meredirille naiiveilta ja lapsellisilta. Säntäilen ympäriinsä vailla päämäärää kuin lapsi, joka ei tiedä, mitä haluaa.
”Te välitätte veljestänne kovasti. Tiedättekö, teidän korkeutenne – jos saan sanoa, minusta tuntuu, että esi-isät ovat oikeassa. Teidän veljenne odottaa teitä. Menkää hänen luokseen.”
”Minä…” Nielaus. Meredir ottaa purkaukseni lempeästi. Hän säilyttää etäisyytensä ja asemansa, mutta kohtelee minua ystävällisesti. Ehkä ajatukseni epähaltioista ovat sittenkin aiheettomia. Eivät he kaikki ole kuin Rian, jolle minä tunnuin edustavan vain hänen kokemaansa kärsimystä.
”Minä menen kotiin”, sanon hiljaa. Tekisi mieli itkeä, mutta en koskaan itke, enkä voisi tehdä sitä tässä, lumihankien ja vieraan naisen katsellessa.
Meredir ei sano mitään, hymähtää vain. Ele tuo mieleeni Iorinin. Koko maailma kaiuttaa häntä hänen ollessa poissa luotani. Huokaisen syvään ja annan haikeuden tulla. Minä kaipaan häntä. Olen huolissani hänestä. Olen tässä vain hänen takiaan, kävelin vuorten toiselle puolelle ja takaisin, rämmin halki myrskyn. Ja silti minuun sattuu, kun Meredir puhuu hänestä veljenäni.
On hetkiä, jolloin en osaa ajatella selkeästi. Hetkiä, joina jokin sisälläni pimenee ja mietin, kuinka kaunista olisi viedä kädet hänen suortuvilleen, silittää hänen niskaansa ja maistaa hänen huuliaan. Sillä eihän hän todella ole veljeni, vaikka vanhempani ovat yrittäneet hänestä sellaista tehdä. Koko Angvar voi nähdä meidät veljinä, mutta minä kannan sydämessäni mustaa yötä. Minä olen kiittämätön eikä minulle enää riitä se, että saan nähdä hänet ja nauraa hänen kanssaan. Minä haluan enemmän, haluan hänen kehonsa ja sielunsa, haluan suudella hänen niskaansa viimeisenä illalla. Enkä ymmärrä itseäni laisinkaan, kun tunnistan janon sisälläni joksikin sellaiseksi, jota en koe kenenkään muun kanssa, joka kihelmöi koko ruumiissa, kun vain katsonkin häntä.
Kun tunnen poskieni punehtuvan, kiitän pakkasta siitä, että voin laittaa kaiken sen syyksi. Sillä kuinka kukaan, joka tuntee minut vain Angvarin perillisenä, Iondelin Anarethina, voisi koskaan ymmärtää, millaisia tunteita kannan sydämessäni? Silti Meredirin vieno hymy kertoo minulle, että sen näkee minusta, sen aistii tavasta jolla kävelen, kuulee rytmistä jolla hengitän.
Kaupungin siluetti piirtyy valkoista taivasta vasten. Korkeimmalla erotan palatsin. Metsän raja päättyy pian, näen, kuinka puiden takaa pilkistää syrjäinen polku. Meredir pysähtyy hetkeksi. Avaa suunsa, sulkee sen. Mitä hän tahtookaan minulle kertoa, jää hänen sisälleen. Aivan kuten hetki, jolloin hän katsoi minua kuin tuntisi minut jo.
Meredir tulee lähemmäs, kallistaa päätään hivenen. Hänen eleidensä rauhallisuus miellyttää minua yhä suuresti.
”Toivotan onnea matkaanne, teidän korkeutenne. Jos koskaan päädytte tähän osaan valtakuntaanne ja tarvitsette apua, tiedätte, mistä minut löytää.”
Valtakuntaanne. Aivan kuin Angvar olisi jo minun. Se saa ihoni pistelemään. Entä, jos en koskaan tahdo hallitsijaksi? Jos vastuu on niin suuri, että se on vääntänyt minua muottiinsa siitä lähtien, kun synnyin? En saata sanoa sitä ääneen. Kiitän Merediriä ja toivotan hänelle rauhaa ja menestystä.
Kaupungin tuoksut ja lyhtyjen valot ottavat minut vastaan. Kuljen huppu päässä ilman henkivartijaa, yritän olla kiinnittämättä kenenkään huomiota, vaikka indigonsininen viittani antaa minut ilmi niille, jotka tahtovat nähdä korkeahaltian. Mikä hallitsija minä olen, kun joudun piiloutumaan näin? Millainen hallitsija poukkoilee suunnasta toiseen tietämättä, mitä todella haluaa?
Ja millainen hallitsija on piiloutunut ennen kaikkea itseltään niin hyvään paikkaan, ettei tiedä, mistä aloittaa etsiminen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti