Aika pysähtyi sinä päivänä, kun palasimme molemmat kotiin. Sen jälkeen jokainen päivä kuluu pelkässä sumussa. Ennen kuin huomaankaan, kuukausi hänen lähdöstään on kulunut. Joinakin päivinä makaan sängylläni ja tuijotan, kuinka pöly tanssii ilmassa. Kurotan sitä kohti, yritän tarttua, vaikka ei ole mitään, mitä koskettaa, kaikki on vain kuvitelmissani. Joskus tuntuu, ettei hän palannut koskaan, että kuvittelin senkin.
Kun hän eräänä päivänä kävelee huoneeseeni, istuutuu sängynreunalle ja tuijottaa minua pitkään, tunnen itseni alastomammaksi kuin silloin, kun painoin huuleni hänen omilleen ja unohdin kaiken muun.
”Anareth. Tämä on naurettavaa. Meidän täytyy puhua toisillemme.”
Nousen istumaan, suoristan selkäni.
”Ei ole mitään puhuttavaa.”
”Onhan.” Hän tarttuu käteeni, kallistaa päätään. Niin viaton. Niin kaunis. Miten hän riisuukaan minut kaikesta varmuudestani joka kerta, kun vain hengittääkin.
”Iorin… älä…”
”Älä mitä?” Hän kavahtaa taaemmas. Äänessä on suuttumusta. Iorin on liekki, joskus hellä ja lämmin, joskus polttava. ”Älä mitä? Tämä on täysin naurettavaa toimintaa. Sinä välttelet minua enkä minä tiedä, mitä tehdä kanssasi.”
Nielaisen. Ei ole enää paluuta, ei hänen kanssaan. Koko kehoni värisee, emme ole olleet näin lähekkäin sitten sen päivän. Iorin on niin suutuksissaan, että hänen hartiansakin vapisevat.
”Ota itseäsi niskasta kiinni, emme me voi jatkaa näin. Minä tulin takaisin luoksesi, ja sinä päätät sivuuttaa minut ja pysyä kiinni häpeässäsi. Ole rehellinen itsellesi, Anareth. Mitä sinä pelkäät?”
Hän on aina osannut puhua minulle. Iskeä juuri siihen, mistä varmasti vuotaa verta.
”Sinä olet minun veljeni”, sanon langanohuella äänellä.
”En ole”, hän vastaa sellaisella varmuudella, että miltei säpsähdän. ”En ole enkä tule koskaan olemaankaan. Angvarin hallitsijat ovat sinun vanhempasi, eivät koskaan minun.”
”He voisivat olla sinunkin, jos vain hyväksyisit heidät.”
Hän pudistaa naurahtaen päätään.
”Ei tässä ole minun saati heidän hyväksynnästään kyse. Tiedät sen itsekin.”
Olemme pitkään hiljaa. Hän ei enää katso minuun, vaan ikkunasta ulos. On hetkiä, jolloin en tavoita hänen katsettaan, jolloin en tiedä lainkaan, onko hän yhä tässä maailmassa, vai näkeekö hän jonnekin pitemmälle, sinne, missä vain esi-isät askeltavat.
”Miksi sinä oikeasti lähdit silloin?”
Surumielinen hymy löytää tiensä hänen huulilleen.
”En voi kertoa.”
”Iorin…”
”Minä en täysin tiedä itsekään.”
”Tämänkö vuoksi?” Hipaisen hänen kättään. ”Minun?”
Hän pudistaa päätään.
”Ei… Ei. Pelkään, että ei.”
”Etkö sinä ole onnellinen täällä?”
Hänen kulmansa kaartuvat, suupielensä miltei väpättävät. Niin surkea. Tahtoisin vain kahmaista hänet syliini, helliä ja pidellä, mutta en voi, sillä jos teen sen nyt, hän ei koskaan vastaa. Ja minä haluan hänen totuutensa mieluummin kuin hänen ruumiinsa.
”Olen”, hän parahtaa, ”olen olen olen…”
”Miksi sitten lähdit? Missä sinä kävit? Iorin, esi-isien nimissä, en ole ainut, joka tahtoo tietää.”
Minun vanhempani ovat olleet huolissaan. Heidän omalla, tukehduttavalla tavallaan.
”Etkö todella aio kertoa minulle?”
Hän pudistaa päätään. Pettymys jyskyttää rinnassani.
”En voi”, hän huokaa. ”Olen pahoillani. Anna minulle anteeksi.”
Hän vetää syvään henkeä, puristaa silmänsä kiinni. Ymmärrän, että hän taistelee jonkin kanssa, jonkin, jota minä en näe. Kun hän avaa silmänsä, se on jälleen poissa, ja hän hengittää raskaasti. Sitten hän kääntyy puoleeni, hapuilee kädellään poskeani aivan kuin lupa koskea olisi jo hälvennyt.
”Rakas, rakas Anareth… Emmekö voi vain olla yhdessä, ilman kysymyksiä?”
Epätoivo hänen äänessään särkee rintaani.
”Minä rakastan sinua. En kuten veli rakastaa veljeä tai ystävä toista, ja jos se on minun syntini, kannan sen hautaan saakka, esi-isien eteen.”
Minä, joka en koskaan itke, parahdan ja tunnen, kuinka muutama varovainen kyynel valuu poskilleni.
”Anareth?”
”Minäkin… minä…”
Hän painaa käden kunnolla poskelleni. Empatia ja lämpö hänen eleissään on minulle liikaa, vien käteni hänen hiuksiinsa, sivelen kuin hienointa silkkiä. Suutelen häntä kovaa, niin lujaa, että tunnen tukehtuvani. Hän vastaa kosketukseeni, kipuaa hiljaa syliini, sysää sitten vasten tyynyjä ja taljoja.
”Minäkin rakastan sinua”, hengähdän suudelmien välissä, ”rakastan aivan hirveästi, olen aina rakastanut…”
Hän pysähtyy hetkeksi, katsoo minuun niin pyyteetöntä iloa ilmeessään, että pakahdun. Hivelemme toistemme poskia ja hymyilemme, sillä emme voi muutakaan. Vuodet ovat saavuttaneet meidät, emme voi enää paeta toisiltamme.
”Saanko ottaa sinut?” hän kysyy ja kuljettaa kättään reidelläni. Värähdän. Nyökkään.
”Varmastiko?”
Sen jälkeen en voisi enää kääntyä. Voin aina kuvitella, että tästä voin vielä nousta, karistaa hänen polttavat kosketuksensa iholtani ja unohtaa. Mutta tiedänhän minä totuuden. Hänen tulensa poltti minua ensikerran jo kauan sitten.
”Ota minut. Kaikki minusta.”
Hänen silmänsä siristyvät ja hymynsä levenee. Kallistan päätäni, pidän silmäni auki ja otan vastaan kaiken, mikä tulee. Kun makaamme taljoja vasten täysin alastomina, vien peiton hänen päälleen ja vedän hänet syliini ja suukotan. Värisemme molemmat, tiedän, että emme ole kokeneet muita kuin toisemme. Otamme ensimmäisiä askelia yhdessä, ja se on ihanaa. En tahdo unohtaa mitään. En, sillä häpeäni on jo palanut tuhkaksi, se paloi ensimmäisestä kosketuksesta ja syttyi sellaiseen roihuun, etten usko enää näkeväni sitä, en samanlaisena.
”Iorin…” Rakastan hänen nimeään. Tahdon sanoa sen juuri nyt. ”Kiitos… se oli… se…”
”Sssh”, hän hymähtää ja painaa suukon rintakehälleni.
”Mistä sinä olet oppinut tuollaista?”
Iorin nostaa päätään ja nauraa. Voisin kuunnella hänen naurunsa luritusta ikuisesti.
”Ajattelemalla sinua…” hän sanoo ja painaa kikattavan päänsä rintaani vasten.
”Oikeasti!”
”Tarkoitan sitä!”
”Vau…”
”Ei minulla ole ketään muuta kuin sinä. Mehän olemme aina yhdessä, jos et ole sattunut huomaamaan.”
”Ehkä vain ajattelin… Äh.”
”No, älä ajattele. Minä olen tässä näin.”
Hän kumartuu suutelemaan minua. Siirrän punaiset suortuvat hänen kasvoiltaan ja vain tuijotan. Kuulen, kuinka jossakin kaikkeudessa ajan rattaat alkavat jälleen käydä. Maailma lähtee taas pyörimään, ja hän on tässä minun kanssani sitä todistamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti