En mene takaisin. En varmasti. Kehossani jyskyttää kaksi raskasta totuutta. Se mies on siellä. Meredirin luona. En tiedä, miksi ajattelin, ettei hän olisi siellä, sillä mökin toinen puoli on hänen. Hän asuu siellä. Ja sitten toinen, raskaampi totuus. Anarethin vanhemmat ovat kuolleet. Ottovanhempani. En jäänyt kuuntelemaan, koska sen miehen ääni olisi raadellut minut kappaleiksi, tehnyt minusta jälleen pienen ja avuttoman, riisunut minut siinä keskellä pakkasaamua.
En ole varma, missä olen. Jossakin Iondelin metsien rajoilla, aivan liian kaukana itsestäni ja kaikista niistä elämistä, jotka hylkäsivät minut. Olisin pitänyt ne ikuisesti, elänyt ne loppuun, mutta ne eivät enää halunneet minua. Minun unelmissani täytyy olla jotain vialla. Ne sattuvat eivätkä anna toivoa.
En ole enää Iondelin Iorin. En tule koskaan olemaankaan, koska Anareth ei tahdo minua takaisin. Minä sokeutin hänen toisen silmänsä ja satutin häntä. Valehtelin. Mutta en myöskään ole enää koskaan se, jonka Laleth halusi minusta. Mitähän nainen keksii nyt, kun minä en pääse esi-isien luiden luo? Hänellä ei ole enää ketään, jota vedellä naruista. Lalethin luottamus on täysin hajautettu, tiedän, etten ole hänen ainoa auttajansa, mutta olin hänelle ainut, joka voisi päästä vanhimpien luihin käsiksi. Vanhimpien luut eivät hyväksy ketä tahansa lähettyvilleen. Ja ottovanhempani vahtivat maailman kironneita esi-isiä täyspäiväisesti. Edes noidat eivät päässeet niiden luo. Vanhimmat saavat levätä haudassaan.
Mutta Anarethin vanhemmat eivät ole enää hengissä. Angvar on menettänyt hallitsijansa. He ovat jättäneet vastuun Anarethille, joka pelkää kaikkea sitä, mitä on hopeanhohdossa ja satiiniviitoissa. Anareth ei ole koskaan ollut kotonaan loistossa. Ja nyt se kaikki on hänen.
Verenpunainen ajatus lävistää tajuntani. Anareth on yksin. Aivan yksin. Ja Laleth menetti minut, ainoan mahdollisuutensa. Anarethin vanhempia ei voinut ohjailla, heitä ei saanut paljastamaan vanhimpien luita, mutta Anareth on toisenlainen. Voin kuvitella, kuinka rakkaimpani istuu valkeissa lakanoissaan ja puristaa kangasta sormiensa välissä, hautoo kuolemaa ja kostoa. Järkyttynyt ja herkkä rakkaani. Hän on aina ollut hyvin vakava ja hauras, mutta sen myöntäminen ei ole hänelle helppoa. Silti sen läpi näkee, jos oppii tuntemaan hänet. Tai jos osaa lukea muita. Ja Laleth osaa.
Pysähdyn. Vedän syvään henkeä ja käännyn ympäri. Minun täytyy sittenkin palata Meredirin luo. Laleth voi yrittää Anarethin kautta. En tahdo pettää heistä kumpaakaan, he ovat minun ainoani. Minun on tehtävä jotakin. Juoksen puiden välissä, valo alkaa käydä vähiin, se piirtää puille tummansinisiä varjoja valkeaan hankeen.
Mökin piha on tyhjä. En uskalla mennä portaille, en edes Meredirin puolelle, sillä jos se mies on siellä, mikään toivo tai rohkeus ei minua pelasta. Silloin minä olen mennyttä. Kun ovi viimein käy ja Meredir kävelee karvakauluksinen huppu päässään ulos, huomaan, etten ole hengittänyt lainkaan.
Meredir kävelee ohitseni. Vain nopea käden liikautus suuntaani paljastaa, että hän on huomannut minut ja toivoo minun seuraavan. Vasta kuusien takana uskallan katsoa häntä silmiin.
”En tiennyt Rianin olevan tulossa.”
”Ovatko he todella kuolleet?”
”Ovat.”
”Mihin?”
Hiljaisuus.
”Mihin, Meredir?”
”Mustaan vereen sinun jälkiäsi tutkiessaan. He yrittivät jäljittää, mistä sinä olit tullut ja miksi veresi on mustaa ja kuolivat sille tielle.”
”Onko tämä julkista tietoa?”
”Ei. Rianilla on kontakteja. Kansalle ei olla vielä kerrottu mitään.”
Vetäydyn puuta vasten, hengitän syvään. Kehoni ei ole vielä toipunut sen miehen äänen kuulemisesta. Uhka ei ole poistunut. En ole koskaan virallisesti parantunut, kohtaukset saapuvat aina uudelleen ja uudelleen. Iondelissa opettelin vain saamaan niitä sellaisina ajankohtina, kun olin yksin ja Anareth nukkui jo sikeästi.
”Anarethista tulee hallitsija”, puuskahdan, ”ja Laleth voi käyttää häntä nyt, kun minä petin hänet.”
”Sinä et ole pettänyt ketään. Lalethin loitsu siinä petti sinut.”
”Ymmärrät, mitä tarkoitan.”
Meredir on hetken hiljaa.
”Luuletko, että Laleth aikoo toteuttaa suunnitelmansa Anarethin avulla? Epäilen vahvasti, että se olisi liian riskialtista nyt, kun sinä paljastuit. Vaatii paljon työtä häneltä pysytellä turvassa. Hän voi jäädä kiinni koska tahansa.”
”Silti. Laleth ei luovuta.”
”Mitä sinä voit tarkalleen ottaen enää tehdä?”
”En tiedä. En tiedä…”
Meredir on oikeassa. Nykyiselläni minusta ei ole juuri mihinkään. Olen irti kaikista elämistäni. Painan hetkeksi luomeni kiinni. Tällä kertaa näen pelkkää mustaa. Enää ei edes itketä.
”Mitä minun pitäisi tehdä? Laleth voi yhä uhrata Anarethin.”
”Niin piti tapahtua alun alkaenkin. Siihen sinä et voinut vaikuttaa.”
”Laleth oli oikeassa…”
”Mitä sinä sanoit?”
”Laleth. Hän oli oikeassa.”
”Minkä suhteen?”
”Anareth ei ole yksi meistä. Laleth sanoi niin minulle. Nyt ymmärrän, miksi.”
Käteni löytävät haavani. Niihin sattuu vielä, Anareth iski täysin sattumanvaraisesti. Hänen silmissään kiilsi pelko ennen kuin vertani roiskui kaikkialle hänen päälleen. Hän toimi paniikissa. En ole hänelle siitä vihainen, mutta tiedän, etten sen ansiosta näe itseäni enää koskaan samalla tavalla. Pelkoni on todeksi todistettu. Minä ja hän emme ole samanlaisia emmekä voi koskaan ymmärtää toisiamme. Minä olin kuin olinkin se, joka ei kuulu mihinkään.
”Me muut emme voi ymmärtää, miltä tuntuu syntyä maailmaan kirottua verta kantaen, kyllä, siinä Laleth on oikeassa. Mutta ymmärtämättömyys ei ole mikään kuolemantuomio. Ei se tarkoita, että ette voisi enää koskaan kommunikoida keskenänne.”
”Anareth iski minua. Nyt hänen vanhempansa ovat poissa minun vuokseni. Hän ei tahdo nähdä minua.”
”Tahdotko sinä nähdä häntä?”
”Tahdon, että hän pysyy elossa.”
”Entä sinä itse?”
”Minä olen haudannut unelmani jo kauan sitten.”
Meredir tulee lähemmäs ja ojentaa minulle kätensä.
”Tule kanssani, poika. Minä olen päättänyt lähteä täältä.”
”Eikö sinun pitänyt…”
”Minä tapan sen miehen kyllä. En pysty elämään elämääni vapaasti tietäen, että hän hengittää yhä.”
”Missä hän on nyt?”
”Palasi työpajalleen.”
Työpaja. Sen kuuleminen satuttaa edelleen. Paikka, joka oli minulle koti ensimmäiset kymmenen elinvuottani. Todellisuudessa pelkkä lahtaamo, jossa pilkkoa ja säilyttää ruumiita.
”Murhan aika ei ole vielä.”
”Miksi ei?”
”Koska sinä et ole vielä valmis lähtemään.”
”Miksi haluat minut mukaasi?”
”En pakota sinua. Tarjoan sitä vaihtoehtoa, koska uskon, että sinä tarvitset tukea eikä sinulle ole paikkaa tässä maailmassa. Saat tietenkin tehdä päätöksen itse. Minä lähden joka tapauksessa.”
Että lähtisin hänen kanssaan vuorten taa, jättäisin kaiken taakseni? Menisin sinne, missä tuulet laulavat ja kevät sulattaa ikihangen? Siellä esi-isät vartioivat, eivät tuomitse. Tai sitten unelmani ovat vääriä enkä näe, että niiden juuret ovat veressä.
Meredir ei ole se, jonka kanssa tahdoin karata vuorien taa, kauas Iondelista, Angvarin kaukaisimpaan kolkkaan. Mutta Anarethia minä en enää saa, se oikeus minulta on viety. Minun on valittava siitä, mitä minulle jäi. Meredir on kaikista jäljellä olevista olennoista ainut, johon luotan, ainut, jonka edessä osaan itkeä.
”Minä tulen”, huomaan sanovani.
Meredirin vihreät silmät suurenevat, suu raottuu.
”Todellako? Sinun ei tarvitse päättää vielä. Minä en ole kuolemassa, vaikka epähaltia olenkin. Minulla on vielä aikaa.”
”Ei. Kyllä minä tulen.”
”Entä Laleth ja Anareth?”
”Minulla on koko matka aikaa unohtaa, että he edes olivat olemassa.” Virnistän. Se ei mene Meredirille läpi.
”Mitä?”
”Io. Älä valehtele itsellesi.”
”Minä voin oikeasti tulla.”
”Harkitse rauhassa. Me voimme lähteä täältä koska tahansa, sen ei tarvitse olla nyt eikä huomenna, ei vielä seuraavassa kuussakaan.”
”Meredir.”
”Niin?”
”Minne minä menen sillä välin?”
Meredir huokaa syvään. Hän vetää huppuaan tiukemmin päähänsä.
”Et voi yöpyä ulkona tällaisessa pakkasessa.”
Hymähdän. Muistan vielä erään kerran, kun se mies lukitsi oven ja jätti minut ulos koko yöksi. Olen onnekas, sillä minulta ei jouduttu amputoimaan mitään. Vasemman jalan varpaissa on edelleen tunto-ongelmia, mutta se on pientä verrattuna siihen, mitä sen miehen teurastamat mustaveriset kokivat. Oma erityisyyteni maistuu jälleen sapelta suussa, pidättelen hengitystä saadakseni ajatukset tasaantumaan.
”Voin minä. Mieluummin pakkanen kuin se mies.”
”Voin järjestää sinut turvallisesti omalle puolelleni mökkiä.”
”Ei kiitos.”
”Io. Ole nyt järkevä. Hän olisi voinut päästä sinne aikaisemminkin.”
”Mutta…”
Meredir on oikeassa. En voi antaa menneisyyteni viedä minulta sitä vähää, mitä minulla on. Meredir tulee lähemmäs, ojentaa kättään kuin halatakseen. Annan hänen tehdä sen, vaikka muihin koskeminen on edelleen vaikeaa. Muihin kuin Anarethiin. Ei, en voi ajatella häntä nyt. Meredir halaa minua nopeasti, mutta rivakasti. Mielessäni välähtää toisenlainen kuva. Millainen minä olisin nyt, jos tämä nainen olisi saanut olla äitini? Miten minä halaisin häntä, miten katsoisin toisia silmiin, miten kohtaisin tämän kylmän maailman?
”Io. Älä anna sen viedä itseäsi. Älä menneen äläkä nykyisen. Olet muutakin kuin pelko ja kipu. Olet kokonainen haltia täynnä ajatuksia ja toiveita. Älä luovuta vielä. Sinussa on vielä paljon elämää jäljellä.”
Vastaavia sanoja en nielisi kenenkään muun sanomana. Mutta Meredirillä on kanssani identtiset haavat selässään.
”Jos annat sen viedä, se määrittää kaiken vielä kuolinvuoteellasikin. Sen vuoksi minä tapan Rianin. Minä en anna hänen viedä itseäni. En suostu sellaiseen. Vaikka olen joutunut tekemään asioita, joita kadun ja kannan ikuisesti mukanani, tiedän, että olen yhä minä. Olen Meredir, Gaerin paras parantaja, en joku, jota saa satuttaa ja jonka kädet ovat muiden veressä. Minä annan elämää, en ota sitä. Se minä olen. Kuka sinä olet, Io? Kerro minulle. Haluan kuulla sen. En anna sinun vajota.”
Sanoja, joiden kaltaisia en ole koskaan kuullut. Ja nyt ne ovat siinä, leijailevat pakkasillassa, enkä yhtäkkiä osaakaan puhua, en tiedä lainkaan, mitä minun pitäisi sanoa. Meredirin läsnäolo ei painosta minua. Hän pysyy vierelläni ja odottaa hiljaa.
”Minä olen Iorin.” Pelkkä Iorin. En enää koskaan Iondelin Iorin, Anarethin veli. ”Minä olen mustaverinen.” Asia, joka ei koskaan muutu. Meredirin silmät siristyvät, mutta eivät vihasta tai surusta. Kenties vain silkasta myötätunnosta.
”Ja minä tahdon olla sinun poikasi.”
Meredirin hillitty ilme murtuu. Nainen vie kädet suulleen ja parahtaa. En ole todistanut aikoihin yhtä aitoa reaktiota. Avaan käteni ja vedän vuorostani Meredirin syleilyyni. En päästä irti, vaikka aurinko katoaa puiden taa ja hämärä laskeutuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti