Kyynelten lakattua tunnen oloni pelkästään tyhjäksi. Itku pakeni minusta surkeana valituksena, alkukantaisena huutona, jota minulle vieras nainen joutui katsomaan sellaisenaan. Meredir istuu minua vastapäätä, meidän edessämme on kupilliset tavallista teetä. Meredirin katse on levollinen. Hän ei pakota minulle myötätuntoa ja sääliä, vaan katsoo minuun kuin vertaiseen. Kokemukseni sellaisesta on häviävän pieni.
”Minä… Minä en tiedä, mistä aloittaa.”
”Älä pelkää. Minä en lähde täältä minnekään. Sinun ei tarvitse kertoa kaikkea kerralla, voit tulla aina uudestaan.”
”En ole koskaan kertonut kenellekään. Vain Laleth tietää minusta kaiken.”
”Mitä ajattelet siitä?”
”En oikein mitään. Elän hänen kauttaan.”
”Laleth on kertonut minulle suunnitelmastaan. Voit puhua siitä minulle luottamuksella, sillä vaikka en olekaan Lalethin kanssa samaa mieltä mustan veren tuhoamisesta, en aio puuttua hänen tekemisiinsä.”
”En tiedä voinko.”
”Mutta sen pitäminen sisälläsi tekee sinut onnettomaksi.”
”Kaikki tekee minut onnettomaksi. Jatkuva salailu, yksinäisyys, pelko siitä, että Anareth ei katsoisi minuun päinkään, jos näkisi, millainen todella olen.”
Meredir siemaisee teetään ja hymyilee hieman.
”Sinä olet rakastunut häneen.”
”Minä…” Nielaisen. Vien teekupin huulilleni peittääkseni reaktioni.
”Ei siinä ole mitään väärää. Se taitaa vain mutkistaa suunnitelmaa.”
”Heidän kaikkien pitää kuolla.” Uusi nielaus. ”Lalethin suunnitelmaan kuuluu, että jokainen siellä pääsee hengestään. Kaikki ne haltiat, jotka ovat olleet minulle pelkästään hyviä. Siksi minä lähdin. Koska petän heidät kaikki. Mutta taisin pettää heidät myös lähtemällä…”
”Ehkä niin. Entä mitä Laleth sanoo, kun huomaa sinun kadonneen?”
Voi ei. En osannut ajatella sitä laisinkaan. En ajatellut mitään.
”En olisi saanut lähteä. Olen tehnyt hirveän virheen.”
”Voit vielä palata.”
”Entä, jos lähtöni sai heidät epäilemään jotakin? Mustaa verta on poltettu paljon viimeaikoina.”
”Olen eräästä asiasta Lalethin kanssa samaa mieltä – musta veri on vain verta. Sen kantajilla ei ole sen kanssa enää mitään tekemistä. Nykyiset mustaveriset eivät ole niitä, jotka saivat kirouksen, vaan kirouksen kantajien jälkeläisiä jo ties kuinka monennessa polvessa. Et sinä ole tehnyt muuta kuin syntynyt tähän maailmaan.”
Pudistan päätäni. Luomieni takana juoksee toisenlainen kuva. Suuri mies kädet ojossa, mustaa verta rinnuksilla ja parrassa. Sinun kaltaistesi ei pitäisi edes syntyä. Jokin vihlaisee vatsanpohjaani, kivun peittäminen onnistuu vain vaivoin. Kun katson Merediriä tämän vihreisiin silmiin, tiedän, että hän näkee, mitä ajattelen. En onnistu peittämään menneisyyttäni häneltä. Se saa minut miettimään, mitä hän onkaan mahtanut kokea.
”Ei”, huokaan, ”se juuri on minun syntini. Syntyminen.”
”On totta, että mustaa verta ei kuuluisi tuoda lisää tähän maailmaan. Olet siinä mielessä oikeassa. On mustaveriseltä itsekästä lisääntyä ja tuottaa lisää myrkyllistä verta. Mutta sinä et ole siihen syyllinen. Sinä vain synnyit, ja sinun elämälläsi voi olla tarkoitus.”
”Tarkoitus?” Minun elämälläni, mustan veren tahraamalla? Niin Lalethkin sanoi. Siksi ryhdyin hänen aseekseen. Koska minulla ei ollut muutakaan.
”Kerrohan, poika, onko Laleth sinulle ankara. Satuttaako hän sinua?”
Ajattelen verenvaihtorituaalia. Syviä haavoja ranteissani ja nilkoissani. Ei, se ei ole satuttamista, se on elinehto. Jos vereni ei olisi valheellisen punaista, kun sitä roiskuu harjoitellessani, minä pääsisin hengestäni. Sen ajatteleminen huvittaa minua. Ehkä tahdon sittenkin elää, ehkä jokin osa minusta roikkuu yhä kiinni elämän rihmoissa. Niissä, jotka eivät katkenneet silloin järvenjäällä, vaikka niiden olisi kenties pitänyt.
Pudistan päätäni.
”Laleth tuottaa minulle kipua ainoastaan verenvaihtorituaalissa. Mutta et sinä varmaan sitä kysynyt.”
Meredir on hetken hiljaa.
”Tiedät kyllä, ettei se ole ainoa kipu, jota on mahdollista tuottaa.”
Anarethin kasvot välkähtävät mielessäni. Kapeat ja kuulaat. Terävät leukaperät ja hyytävän siniset silmät. Kaunis. Saan väristyksiä. Minun ainoani. Häneltä minä elän piilossa, pidän verhon takana kokonaista toista elämää. En voi väittää, etteikö se sattuisi enemmän kuin mikään minulle aiheutettu kipu.
Kyyneleet kirvelevät jälleen silmäkulmissani.
”Laleth on joskus varsin ehdoton, vai mitä?” Meredir kysyy kuin tietäisi tismalleen, mitä ajattelen.
”En tahdo menettää Anarethia. Enkä ketään muutakaan. Koko palatsi on ollut minulle pelkästään lempeä.”
”Ja heidät Laleth tahtoo uhrata polttaakseen kaiken mustan veren maailmassa. Olen itse sitä mieltä, että rituaaliin liittyy liikaa epävarmuuksia. Ensinnäkään kukaan ei ole koskaan kokeillut sitä. Lisäksi… mitä sinä itse olet mieltä? Onko tavallisten haltioiden veren vuodattaminen sen arvoista, että kipu loppuisi koko kansalta?”
Meredir tuntuu jo tietävän vastaukseni. Itken jälleen, ensimmäistä kertaa jonkun nähden sitten varhaisten vuosieni. Jossakin kohdassa vain lakkasin vuodattamasta kyyneliä pikkuasioille. Mitä merkitystä niillä oli muutenkaan, ne eivät muuttaneet mitään tai saaneet minua voimaan paremmin.
”On”, hengähdän kyynelteni välissä, ”on se…”
”Mutta.”
”Mutta en voi ymmärtää, miksi meidän pitää uhrata parhaimmat kaikista… En tahdo menettää heitä. En voi. He eivät ole tehneet mitään ansaitakseen sitä. Meredir, minä… Minusta tuntuu, ettei kenelläkään ole aavistustakaan, miltä tuntuu kasvaa käenpoikana pesässä. Miltä tuntuu tietää, että he kaikki kuolevat, enkä voi estää sitä, mutta en voi myöskään lakata rakastamasta heitä koko olemuksellani.”
”Tuohon minulla on vastaus.”
Silmäni suurenevat.
”Oikeastiko?”
”Esi-isät vaativat suurimmat mahdolliset uhrit. Niin kielletty magia toimii.”
”Kielletty magia…” Sen kuuleminen jonkun muun kuin Lalethin suusta vahvistaa sitä. Sanoilla on voimaa, kun ne sanotaan oikeina hetkinä.
Meredir kumartuu lähemmäs. En säpsähdä pois.
”Oletko sinäkin harjoittanut luiden ulkopuolista magiaa?”
Meredir pudistaa punaruskeaa päätään.
”Jäisin siitä hyvin nopeasti kiinni, eikä minulla ole mitään syytä harjoittaa sitä. Lalethilla on. Se nainen on kannatellut paljoa aivan yksinään jo vuosikymmeniä.”
”Sinähän sanoit, ettet pidä hänestä.”
”En pidäkään. Inhoan häntä suurimman osan ajasta. Mutta minun henkilökohtaiset tunteeni eivät poista faktoja.”
Sen kovin moni haltia unohtaa. Olen nähnyt, kuinka Iondelin korkeahaltioiden oma viha ja inho saa heidät tekemään mustaa verta koskevia päätöksiä sekunneissa. Joskus minusta tuntuu, että he tahtovat vain seistä katsomassa, kun veri palaa mustana savuna ilmaan.
”Eli… Jotta kielletty rituaali voidaan suorittaa, se vaatii tietyn määrän uhreja? Vai tietyn arvoisia uhreja? Mutta eiväthän luut enää tiedä sellaisesta! Jos kyseessä on luiden ulkopuolinen rituaali, miten esi-isien tunteet tähän liittyvät?”
”Kultapieni.” Meredir katsoo minua ensin pitkään, tarttuu sitten käteeni ja puristaa. Se, että hän kysyy katseellaan lupaa ja varmistaa, saa miltei kyyneleet kohoamaan silmäkulmiini.
”En osaa kertoa sinulle kaikkea magiasta, varsinkaan sellaisesta magiasta, jota en itse harjoita. Minä olen pohjimmiltani parantaja. Minun magiani on hyvin käytännöllistä.”
Meredir silittää kättäni. Se ei tunnu epämukavalta, koska nainen on niin aito. Hän ei koske minuun saavuttakseen sillä jotakin. Pidän sellaisesta.
”Nämä kysymykset sinun tulee esittää Lalethille. Minä voin vaikka vannoa, että sillä naisella on muutenkin sellaisia asioita sinulta piilossa, jotka sinun tulisi jo tietää.”
”Miten sinä tiedät sellaista?”
”Kuten sanoin – noidat tekevät yhteistyötä. Kuulehan. Onko Laleth koskaan kertonut syntymästäsi?”
”Ei Laleth tiedä siitä.”
”Kysypä häneltä.”
”Ei… Ei Laleth tiedä.”
Meredir kohottaa kulmiaan.
”Saatat yllättyä.”
Vetäydyn kauemmas tuolissani. Loppu teestäni nojuu kylmenneenä pöydällä.
”Kenen puolella sinä oikein olet, Meredir?”
”Oman itseni. Aina.” Meredir sipaisee hiuksiaan. ”Se on ainoa puoli, jolla kenenkään kuuluisi olla.”
”Minä en tiedä, kenen puolella todella olen.” Nielaisen. Tahdon Lalethin polttavan kaiken mustan veren maailmasta, mutta en halua nähdä rakkaimpiani hengettöminä Iondelin saleissa. Mutta ne, joita rakastan, antavat saalistaa ja tappaa kaltaisiani. Jos olisin heille oma itseni, jos vereni ei olisi valhetta, he tapattaisivat minutkin, pilkkoisivat ruumiini rasioihin ja katsoisivat, kuinka vereni palaa.
”En voi kertoa sinulle, mitä sinun kannattaa tehdä, mutta voin antaa sinulle tukeni. Voit aina palata luokseni.”
Huokaisen. Minun täytyy ottaa rauhassa. Olen vasta paennut hetken mielijohteesta ja istun nyt tässä, ensi kertaa sellaisen olennon kanssa, joka voisi todella ymmärtää minua.
”Minullakin on suunnitelma. Se ei vain satu koskemaan mitään suurta. Ainoastaan itseäni. Olen ajatellut, että oikeuteni epähaltiana on olla itsekäs tässä mielessä.”
Kohotan kulmiani.
”Minä tapan sen miehen ja pakenen.”
Vien käden suulleni. Kuvottaa edelleen. Meredir pysyy tyynenä.
”Ymmärrät varmasti, etten voi elää omaa elämää niin kauan, kun hän on elossa.”
Meredir tulee jälleen lähemmäs. Nyt hänen katseessaan palaa tuli, samanlainen kuin joillakin korkeahaltioilla joskus, kun he ovat erityisen päättäväisiä. On kamalaa ajatella, että minun suonissani juokseva veri on syy Meredirin ahdingolle. Ilman mustaa verta hän olisi yhä haltia, yhä ties missä, kenties onnellisempi kuin täällä pienessä mökissä.
”Iorin. Lupaan sinulle, että se mies kuolee.”
Nielaisen.
”En ole vuosiin ajatellut häntä elävänä. Hän on kuollut minulle. Minä tahdon vain jättää kaiken taakseni.” Huokaisen syvään. ”Mutta toivotan sinulle onnea. Sinä olet häneen eri tavalla sidoksissa kuin minä olin.”
Olemme pitkään hiljaa. Sitten Meredir siivoaa teekupit ja osoittaa minulle värikkäillä kankailla päällystettyä sohvaa.
”Jää yöksi. En voi päästää sinua harhailemaan yöksi kylmään.”
”Mutta… eikö hän…”
”Hän ei asu tällä puolella mökkiä. Eikä hän ole tulossa kotiin pitkään aikaan, hän on suurella saalistusretkellä, eikä hän palaa kolmeen yöhön. Ole rauhassa. Minä voin valvoa vierelläsi, jos se helpottaa oloasi.”
”Ei tarvitse. Kiitos. Uskon sinua.”
Meredir sijaa minulle pehmeän kolon. Vasta käpertyessäni makuulle ymmärrän, miten paljon minua väsyttää. Koko keho tahtoo antaa periksi kankaille, sulautua osaksi niitä ja nukkua päiväkausia.
”Kuule, Iorin…”
Saan hädin tuskin silmiäni auki. Meredirin matala ääni kutsuu minut valveille, pitää minua hereillä vielä hetken.
”En minä omasta tahdostani tähän ryhtynyt.”
”Hmm…?”
”Hänen vaimokseen.”
Hymähdän surumielisenä. Meredirin vihreiden silmien takana on toinen maailma. Niin meillä kaikilla on. Kokemukset ja elämä, joista emme kerro muille. Meredirillä on varmasti syynsä. Yritän ajatella sitä, elämää sen miehen vaimona. En kykene kuvittelemaan mitään, pääni lyö tyhjää, kunnes unen pehmeä utu saavuttaa minut ja vie mukanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti