OSA I: MUSTA VERI
Prologi: Järvenjäällä
Jää kestää. Se on aina kestänyt. Se on ensimmäinen ajatukseni.
Korvissani suhisee. Isku on osunut kriittiseen kohtaan. Näen pelkkää valkoista. Jään, lumesta raskaat puut ja oman höyryävän hengitykseni. Kylmää. Kauttaaltaan kylmää. En enää tunne sormiani, se on huono merkki, sillä se tarkoittaa, että kehoni luovuttaisi pian. Raahaudun eteenpäin, pakotan kehon jaksamaan. Se on jaksanut kaikki aiemmatkin iskut, yölliset kohtaukset ja kylmyyden. En ole heikko. En ole en ole en ole.
Tunnustelen haavaa vatsassani. Vaikken tunne enää sormenpäitäni, tunnen, kuinka neste valuu pitkin ranteita. Verta on paljon. En katso sitä. Katsominen ei koskaan auta. Päässäni keinuu. Heikottaa. Olen menettänyt liikaa verta. Löydän itseni katsomasta mustaa vanaa, jonka jätän perässäni. Älä katso. Veren mustuus hyökkää silmilleni, saa minut vetämään syvään, raskaasti henkeä. Kipeä muistutus. Kipeämpi kuin kylmän kangistama kehoni, joka vapisee jo niin paljon, että jokainen askel tuntuu mahdottomalta.
Lunta sataa. Se on viimeinen selkeä ajatukseni. Askeleet haparoivat, päässä suhisee, mutta menen eteenpäin, lähestyn rantaa. En tiedä, minne menisin. Ketään ei näy missään. Olen yksin. Vihdoin. Nostan katseeni taivaalle, valkoista ja hiljaista, vain ääneti satava lumi on todistajana matkalleni. Maistan veren suussani, metallinen maku täyttää kaikki aistini, mutta minä jatkan. En suostu kuolemaan tänne. En nyt, en tällaisena. Pelkkä ylpeys, halu näyttää, että minua ei voi hakata maahan, pitää jalkani liikkeessä.
Sitten kuuluu risahdus. Katseeni on taivaassa, kun jää pettää altani, kun maa viedään ja näen pelkkää mustaa. Räpiköin, mutta kylmä täyttää minut kaikkialta, painaa minua alemmas, vaikka en enää tiedä, missä pinta on, mistä taivas alkaa ja mihin pimeys loppuu. Pelkkää kylmää, hengittämätöntä pimeyttä, joka ei päästä minua otteestaan.
Viimeinen asia, jonka muistan, on keveyden tunne. Ei enää kipua, ei kipeän kehon painoa raahattavana. Pelkkä keveys, loppumaton pimeys kaikkialla ympärilläni. Ja sitten – tyhjää.
*
Minulta kestää kauan tunnistaa rätinä takkatulesta lähteväksi. Muodot ovat tummia ja hämäriä, erotan vain hataria kuvioita ja kaiken keskeltä loistavan tulen, jonka hehku polttaa silmiäni. En tunne raajojani. Hätkähdän pystyyn, hengitän ilmaa sisääni, eikä se enää pistele.
Olen elossa. Sittenkin. En tiedä, miksi tunnen hienoista pettymystä rinnassani. Käteni ja jalkani ovat jäykät ja sideharson peitossa. Erotan sormenpääni, ne ovat sinertävät. Se riittää minulle, en tahdo nähdä enempää.
Ymmärrän olevani pienessä mökissä vasta, kun ulko-ovi aukeaa ja puhaltaa lunta sisään. Säpsähdän nähdessäni toisen haltian, kauttaaltaan punaisen. Punaiset suortuvat, tummanpunainen viitta ja mekko samaa sävyä kuin hiukset. Syvää verenpunaa. En ymmärrä huutavani ennen kuin nainen nostaa kätensä hitaasti ja nyökkää minulle.
”Ei hätää. Älä pelkää. En ole kuin se mies.”
Avaan suuni. Luulen sanovani jotakin, mutta ulos tulee pelkkää ulinaa, kidutetun vaikerrusta. On niin kylmä. Edelleen. Syvältä sisältä.
Nainen ei sano mitään, heittää vain halkoja tuleen ja tuo minulle jostakin kaukaa kupin jotakin kuumaa ja mausteista. Minun on hankalaa erottaa, onko se keittoa vai voimakasta mehua. Kuppi polttaa käsiäni, minun on pakko laskea se sängynreunalle. Nainen katsoo minua pitkään, odottaa, saanko itse syödyksi. Hän näkee ylpeyden eleissäni, vaikka olen kipeä ja käteni ovat lähes kohmeiset. Minä söisin itse. Hitaasti, mutta minun on saatava tehdä se omin käsin.
”Ole rauhassa vain. Sinun täytyy vahvistua ja levätä”, nainen sanoo.
Nyökkään. En osaa muutakaan. Veden mustuus tuntuu yhä painavana jokaisessa liikkeessäni. Nainen katoaa kulman taakse. Kehoni ei jaksa enää edes jännittyä, pelätä jokaista arvaamatonta liikettä. Otan kupin käsiini ja juon suoraan reunasta. En tiedä, mitä nielen saati miltä se maistuu, vaikka mausteiden tuntu kutittaa aistinelimiäni. Kaikki minussa aristaa, mutta taistelen vastaan, kunnes kipu käy sietämättömäksi ja palaan makuuasentoon.
En ehdi edes kysyä punaisen naisen nimeä. En ole nähnyt kovinkaan useaa naista elämäni aikana. Elävää, hengittävää naista, joka on muutakin kuin kylmenevä ruumis lapsuuteni nurkissa. Värähdän, kun muistan, miltä tuntuu katsoa silmiin jotakuta, joka on kuollut jo kauan sitten.
En ole kuin se mies. Tämä nainen siis tietää. Ajatuksissani keinuu. Ensin tulee ajatus verestä. Miltei yökkään. Nainen on yllättäen vierelläni, kokeilee otsaani, toteaa, että minulle on nousemassa korkea kuume. Minun tekisi mieli huutaa, kysyä, mitä merkitystä on yhdellä kuumeella, kun minun koko kehoni on saastainen, väännetty ja rikki. Täynnä mustaa verta, jota ei saa pois, vaikka hukkuisi, vaikka huutaisi keuhkonsa puhki.
Nainen joutuu pitämään minua aloillaan. Hän koskee vain hartioihini, ja siitä tiedän, ettei hän tahdo minulle pahaa. En silti voi olla ajattelematta toisenlaista kosketusta, arvaamattomina sykkiviä silmiä ja jäätä, joka murtui sittenkin.
Kunpa olisin kuollut. Kunpa olisin hukkunut niin, että musta vereni olisi sekoittunut mustaan veteen. Olisin ollut ensimmäistä kertaa elämässäni tunnistamaton. Nainen päästää irti, kun uskoo, etten enää huuda ja pyristele. Hän pysyy sängyn vieressä kunnioittavan etäisyyden päässä. Katselen häntä ja huomaan, että tulenkajossa hänen silmänsäkin ovat punaiset.
”Kuka sinä olet?” huomaan kysyväni, vaikka jokainen sana sattuu, on kuin suunikin olisi jäätynyt umpeen.
”Ystävä”, nainen sanoo. Hänellä on pehmeä, matala ääni. Sen kuuleminen tuntuu hyvältä rinnassa. Lepattavalta.
”Miksi sinä… kuinka olen…”
”Olet turvassa nyt.”
Turvassa. Hänellä ei ole aavistustakaan. Silti jokin hänen tavassaan lausua sanat vetää minut reunalle, saa kyyneleet putoilemaan kuumina poskilleni. Itku valuu ulos kuin veri vain hetkiä sitten. Sen edessä olen voimaton. Nainen hymyilee minulle hiljaa, ja hänen rauhallisuutensa rentouttaa minut, vapauttaa viimeisetkin kyyneleet. Tässä voin itkeä, tässä voin päästää itseni pois. Ei ole enää mitään menetettävää.
Tästä kaikki vasta alkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti