On kuulas pakkaspäivä, kun emme löydä Iorinia hänen makuukammaristaan. Palvelijat hyörivät kaikkialla palatsissa, etsivät ja etsivät, mutta minä jään seisomaan hänen parvekkeelleen ja tuijotan näkymää, jota hän kenties katselee kaikki yönsä, kun ei saa nukuttua. Hän on poissa. Tiedän sen yhtä varmaksi kuin pakkasen, joka kutittelee korviani ja poskipäitäni. Jos Iorin tahtoo kadota, hän tekee sen, eikä kysy keneltäkään lupaa siihen.
”Minä tiesin aina, että siihen nulikkaan ei voi luottaa”, kuuluu venyttelevä, nariseva ääni ovelta. Moren tätä nykyä hyvin harvoin tyytyväinen mihinkään. En käänny katsomaan, koska en siedä nähdä hänen vinoa hymyään juuri nyt. Kykenen ajattelemaan vain Iorinin punaisia suortuvia ja valkeaa ihoaan, lumihiutaleita, jotka tarttuvat suortuviin ja saavat hänet näyttämään toismaalliselta.
Moren tulee vierelleni, nojaa kaiteeseen samalla tavalla kuin minäkin, mutta paljon minua rennommin, aivan kuin hänen huolistaan olisi Iorinin mentyä pyyhitty yksi pois. Moren lepuuttaa pitkiä jalkojaan, painaa pörröisen pään käsiinsä ja hymyilee. Kaikkineen hän näyttää miltei Iorinin vastakohdalta. Pörröinen, lyhyt valkea tukka ja tumma iho. Oikeassa poskessa iso haava, joka on aina ollut siinä, jo ennen kuin minä synnyin tähän maailmaan. Niin on ollut Morenkin. Järkkymättömästi hän on seissyt vierelläni kuin todellinen veli. Silti nyt hän tuntuu kaukaiselta kuin kylmät vuoret, joiden taa en ole koskaan matkannut. Etäisyys välillämme on ehtinyt kuroutua niinä vuosina, jotka olen viettänyt tiukasti Iorinin kyljessä, enkä tiedä, saanko hänen keltaisia silmiään enää kiiltämään kuten ennen. Kaikesta huolimatta hän on minulle yhä rakas ja arvokas isoveli.
”Ehkä se on mennyt vain metsästämään”, Moren huokaa, kun näkee, kuinka katselen kaukana siintäviä vuoria ja niiden edessä lepäävää kuusimetsää.
Pudistan päätäni. Iorin on itsepäinen ja tykkää tehdä asiat omassa järjestyksessään, mutta hän ei ole typerä. Me olemme nyt lähes aikuisia haltioita, meillä on tiettyjä velvollisuuksia Iondelin perillisinä, ja hän tietää sen.
”Tai sitten sillä napsahti lopullisesti”, Moren sanoo hymähtäen. Jään tuijottamaan Morenia kuin en olisi osannut arvistaa, että juuri niin hän ajattelee. Kaikkien vuosien jälkeen Iorin on hänelle yhä ulkopuolinen, joku, joka pesiytyi idylliimme, rikkoi harmonian.
”Iorinin on täytynyt tajuta jotakin.”
”Sekö ei lähtisi ilman jotakin suurta syytä? Entä, jos se on vain kyllästynyt meihin?”
”Iorinko? Etkö näe, miten hän katsoo elämää täällä?”
”Kuin jotakin, jota se ei ansaitse.”
”Mikä sinua vaivaa? Iorin ei ole tehnyt sinulle koskaan mitään väärää.”
”Ei, Anareth, mikä sinua vaivaa, sinä et ole ollut itsesi pitkään aikaan. Missä sinä pidät itseäsi piilossa?”
”Esi-isien nimissä, Moren, sinähän tuskin puhut minulle nykyään!”
”Koska sinulla ei ole minulle enää mitään sanottavaa!”
Painan pääni alas ja huokaisen. Tämä on huono hetki riidellä, huonoin mahdollinen. Nyt pitää keskittyä saamaan Iorin takaisin. Katson Moreniin, yritän viedä käden hänen omalleen, mutta hän vetäisee sen pois kuin minulla olisi mustaa verta käsissäni.
”Ole kiltti. Tämä on kamalaa, emme me saa puhua toisillemme näin. Sinä olet minun rakas ystäväni, rakas veljeni, ja jos jokin tekemiseni satuttaa sinua, tahdon sinun kertovan minulle.”
Moren irvistää. Hänen kulmahampaansa ovat aina olleet luonnostaan terävät kuin pedolla. Minä olin lapsena hänelle hirveän kateellinen niistä.
”Toki.” Hän nielaisee. Jokin kuolee keltaisten silmien taa, enkä saa sitä enää kiinni. Sitten kulmat kaartuvat ja Moren hymyilee kuten aina tähänkin saakka, vinosti ja hampaat pilkistäen. ”Ei tapella. Emme ole enää lapsia, vaikka kyllä sinä minulle aina pieni olet.”
Hän pörröttää tukkaani.
”Hei, olen sinua pitempi!”
”Se ei muuta mitään.”
Haltiat ikääntyvät hitaasti. Minun yhdeksäntoista vuottani hänen yli kolmellekymmenelleen. Vanhempani ovat yli kaksisataavuotiaita, joten Morenkin on vielä nuori, tuore aikuinen, vain hetkisen vanhempi kuin minä. Olemme eläneet lapsuuttamme ja nuoruuttamme päällekäin, mutta silti hän käyttäytyy kuin olisi syntynyt tähän maailmaan suojelemaan minua. Uskollinen isoveli ja ystävä.
”Anareth.” Joku seisoo Iorinin huoneen ovella. Käännyn ja näen äitini, pitkän ja sinisen satiinin vuoraaman varren, vielä minunkin mustia suortuviani pitemmät suortuvat. Minulla on äitini jäänsiniset silmät, ja Iorinin mukaan muistutan häntä myös eleiltäni.
”Äiti.” Vedän syvään henkeä. ”Iorin on…”
”Me löydämme hänet.” Äiti vilkaisee Moreniin tietävästi. Moren kävelee oitis pois, enkä ehdi edes hyvästellä, kertoa hänelle, että rakastan häntä, enkä tahdo riidellä hänen kanssaan. Mutta hän tuntee paikkansa päähaaran palvelijana, ja hän lähtee, kun häneltä sitä halutaan.
”Etsintäpartio on jo lähetetty”, äiti kertoo. ”Minä kysyn nyt suoraan sinulta, poikani – tiedätkö sinä, miksi hän olisi lähtenyt?”
”Ehkä hänet on siepattu. Iorin ei… hän ei vain häipyisi.”
Äiti huokaisee syvään. Haltiat eivät osoita fyysisen vanhuuden merkkejä samalla tavalla kuin mustan veren turmelemat epähaltiat, joiden kasvoille ilmestyy vuosien tuomia ryppyjä. Silti äitini posket ovat alkaneet painua kuopalle ja silmien alle on tullut tummat kaaret. Hänen näkemisensä tällaisena särkee syvältä. Minun äitini ei koskaan anna itselleen lupaa romahtaa, hän kulkee aina selkä suorana siitä huolimatta, että kantaa paljon vastuuta.
”Tiedätkö, Ana, joskus minusta tuntuu, ettei hän ole poikani ollenkaan”, äiti huokaa syvään. Minua jäätää. Nojaan lujempaa kaiteeseen. Olen aina tiennyt tämän. Siitä ei vain puhuta. Kaikki täällä näkevät Iorinin läpi. Hän ei kykene olemaan puhdas päähaaran poika. Joskus pelkään, että muut näkevät hänessä vain mysteerin. Hänen punainen tukkansa liittää hänet eittämättä sivuhaaraan, Iondelin hallitsijasukuun, mutta kukaan ei tiedä, mistä hän on tullut, ei edes Laleth, joka hänet löysi.
”Meillä ei ole varaa menettää poikaamme jo toistamiseen”, äiti sanoo, ja samassa minä ymmärrän, että hän ajattelee sitä edelleen, pikkuveljeäni, joka ei koskaan saanut kasvaa edes lapseksi asti, joka kuoli jo ennen kuin ehti kunnolla elääkään.
”Hän löytyy kyllä.”
”Oletko aivan varma, ettet tiedä, minne hän olisi voinut mennä?”
”Olen.”
Ei Iorin menisi. Joka aamu hän katsoo minua sellaisella riemulla kuin olisi valvonut koko yön ja miettinyt, olenko todellinen laisinkaan. On totta, että joskus pohdimme yhdessä jättävämme kaiken taaksemme ja juoksevamme vuorten taa uusiin kaupunkeihin, piiloutuvamme ja valloittavamme maailman omalla tavallamme. Mutta tämä ei ole sitä. Tämä ei ole pelkkää poissaoloa, tämä on tyhjyyttä. Kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan täällä. Ja samassa minä tajuan, miten vähän hän koskaan jättää merkkejä itsestään. Hänessä ei ole mitään ylimääräistä, ei veitsiä ja miekkoja ja suojuksia, jotka jäisivät lojumaan nurkkiin. Kun hän tuli tänne veljekseni, hän ei tuonut mitään mukanaan. Ja kun hän on nyt poissa, hän ei jätä mitään taakseen. Se kauhistuttaa minua, jäätää syvältä, sillä en voi tietää, oliko hän täällä laisinkaan, vai unelmoinko vain.
Äidin käsi jää lepäämään olalleni. Pitkät, valkeat sormet.
”Minä olen alkanut käydä väsyneeksi, Ana. Hyvin väsyneeksi.”
En ole koskaan kuullut hänen sanovan sitä ääneen. Sellaisista asioista ei keskustella Iondelin saleissa.
”Tiedätkö, mitä se merkitsee?”
Vastuuta. Valtaa, joka lankeaisi harteilleni äidin mentyä. Olen odottanut ja pelännyt sitä hetkeä koko ikäni. Jos tunnustaisin äidille, että pelkään omaa valtaani enemmän kuin mustaa verta, mitä hän sanoisi, haluaisiko hän yhä kutsua minua pojakseen?
Olen avaamassa suuni, sanomassa jotakin, mitä tahansa, joka rikkoisi painostavan hiljaisuuden, kun Moren palaa huoneeseen muutaman muun haltian kanssa.
”Ensimmäinen etsintäpartio on lähetetty. Minä ajattelin… Minä voisin johtaa toista. Meidän täytyy etsiä kaikkialta.”
”Vuorten takaa?” äitini kysyy vetäytyen kauemmas minusta.
Vuorten takaa. Kylistä ja kaupungeista, joissa en ole koskaan käynyt, koska maailmani on Iondelin muotoinen, hohtava ja sisältä kylmä. Vasta nyt, kun Iorin ei ole enää täällä, tunnen sen. Iorin on ainoa, joka on estänyt minua ajattelemasta, kuinka paljon minä pelkään.
”Anareth, tule mukaan”, Moren sanoo katsoen suoraan äitini ohi minuun.
”Tulen.” Hengähdys. ”Totta kai minä tulen.”
Seikkailu, joka meidän piti tehdä kaksin Iorinin kanssa. Maailma vain meitä varten. Ja nyt hän on poissa. Mitä minä en kohtaisikaan hänen vuokseen. Kävelen Morenin luo ja nyökkään.
”Mennään. Lähdetään.”
”Anareth…” Äitini levoton ääni. Kuplinta sen takana. Tiedän, mitä hän ajattelee. Mikään ei voisi estää minua etsimästä Iorinia käsiini.
Kävelen pois hänen huoneestaan, hänen joka on lähtenyt, mutta joka palaisi. Minä en jää odottamaan, etsin hänet itse, sillä on syy hänen lähdölleen mikä tahansa, minulla on sanoja saada hänet jäämään. Sanoja, joilla sitoa hänet takaisin itseeni, pidellä ja helliä. Sillä minä en ole vielä koskaan sanonut sitä ääneen, vaikka eleeni ovat jo kertoneet sen hänelle, jokainen ohimenevä kosketus ja viipyilevä katse. Hän on minun ainoani, sydämeni laulu, eikä tässä maailmassa ole sellaista paikkaa, josta en häntä luokseni hakisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti