Ääni voimistuu, kun kävelen portaita alas. Nyt koko palatsi tietää menostani. Olen häätänyt palvelijat pois, vedonnut asemaani ja kutsuun, joka kuiskaa minua luokseen. Edes ne, jotka ovat aina kärkkäimmin ohjeistamassa ja kertomassa, mitä minun tulisi tehdä, eivät sano mitään. Vanhimpien edessä kaikki kumartuvat ja nöyrtyvät. Voima, joka hiljentää koko Iondelin, kutsuu nyt minua luokseen, vetää minua näkymättömillä naruilla.
Huomaan vapisevani vasta, kun kävelen tumman verhon taa. Muistan, miltä tuntui lapsena, kun vanhempani raottivat sitä. Verho kahahti, hiljaisuus laskeutui. Oli hiljaista tavalla, joka vei tilaa, aivan kuin äänettömyydellä olisi oma persoonansa, joka eli ja hengitti hämärässä. Minä tuijotan nyt samaa näkyä, samaa mykkää hämärän harsoa, jonka takana luut lepäävät. Niiden pinta on huokoinen ja iänkaikkinen. Kaikkein vanhimmat luut. Hajoaisivatkohan ne pölyksi ilmaan, jos koskisin niitä nyt?
Polvistun luiden eteen kaikella sillä kunnioituksella, joka sisälläni lepää. Se, mitä minulle on opetettu lapsena, kaikki se, mihin minua on kasvatettu, unohtuu. Sisälle jää vain selvä varmuus siitä, miten minun tulee toimia, kun vanhimmat ovat edessäni ja näkevät minut.
Luita ympäröiviin kynttilöihin syttyy valo. Vedän syvään henkeä. Muinaiset esi-isät ovat täällä. Ne, jotka langettivat kirouksen. Lapsena minua opetettiin ajattelemaan, että esi-isät tekivät vain välttämättömän niille, jotka käyttivät luumagiaa hyödykseen ja vaativat liikaa, yrittivät uhmata elämää ja kuolemaa. Haltioiden oma jano toi mustan veren keskuuteemme, ei esi-isien julmuus tai mielettömyys. Silti, kun tunnen ilman väreilevän muinaisesta läsnäolosta, en kykene tuntemaan kiitollisuutta sellaisia kohtaan, joiden vuoksi olen puolisokea ja koko Angvar kärsii yhä satojen vuosien jälkeen. Ja Iorin. Minun verenkukkani. Rakkauteni Iorinia kohtaan on suurempaa kuin kaikki se väkisin pintaan puskettu kunnioitus, jota tunnen vanhimpia kohtaan.
Silti pelko väreilee sisälläni, räpyttelee kohti pintaa kuin hukkuva pikkulintu. Yritän hukuttaa sen, tehdä sen pienemmäksi kuin se on, mutta se kipuaa yhä vain ylemmäs, sinnittelee hengissä. Tuijotan luita, niiden hämärässä kellertävää pintaa. Kykenen miltei tuntemaan niiden pinnan, huokoisen ja hengittävän, vanhemman kuin mikään koko Angvarissa. Ojennan ranteeni ja viillän. Ele tulee suoraan sisältäni, en ole opetellut sitä, sillä en ole noita, en ole harjoittanut magiaa. Minä vain toimin, koska rinnassani läikehtii yhä tuntu vieraasta äänestä, joka toistaa nimeäni, vetää minua näkymättömin langoin kohti.
Vereni sihahtaa luiden päällä, on kuin luut olisivat tulenkuumat. Veri sihisee hetken, haihtuu sitten kokonaan jättäen ilmaan metallisen käryn. Hengitän pinnallisesti, yritän estää raajojani tärisemästä. Kaikki kokemani fyysinen kipu unohtuu, jää taustalle, sillä tässä on kaikki, hämärässä huoneessa ja muinaisessa, raskaassa läsnäolossa, joka kiertää minua kaikkialta.
En kykene sulkemaan silmiäni. En saa suutani auki, sillä yksikin sana rikkoisi ilmassa värisevän jännitteen lopullisesti. Luut edessäni liikahtavat. Vain aavistusen, mutta riittävästi, jotta valpastun. En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen aina pelännyt epätietoisuutta, joka lepattaa sisälläni, saa sydämeni hakkaamaan ja ajatukseni harhailemaan.
Välähdys. Se peittää kaiken alleen. Samanlainen kuin se, jonka Laleth minulle välitti. Läpitunkeva ja voimakas ajatus, joka ei anna tilaa millekään muulle. Hetken en ole kehossani, hetken olen ajatuksessa, syvällä sen sisällä, kuin kuplassa.
Iorin. Hän on siellä. Punaisen veren ympäröimänä. Sitä on kaikkialla hänen vaatteissaan, ja hänen ilmensä on tyhjä. Kyyneleet valuvat hänen poskilleen, mutta niillä ei ole nimiä, ne ovat hiljaiset ja merkityksettömät. Ja kun hän kääntyy, hän ei näe minua, hän katsoo suoraan lävitseni kyyneleet yhä poskillaan.
Vavahdan. Olen jälleen täällä, palatsin kellarikerroksessa, muinaiset luut edessäni. Verestäni ei näy jälkeäkään. Ilmassa haisee savu. Kynttilät sammuvat humahtaen, vielä nopea välähdys käväisee luomieni takana.
Valkoinen taivas. Verestä peittynyt maa. Näin tämä kaikki päättyy.
Nousen pystyyn, kavahdan kauemmas luista. Sydämeni hakkaa kuin aikoisi irrota. Näky pinttyy verkkokalvoilleni, pysyy siellä niin kiinteästi, että minua hengästyttää. Hoipertelen taaemmas. En tunne enää ikuista läsnäoloa lähelläni, olen yksin, luut ovat enää pelkkiä luita. Ne ovat hiljenneet. Tunnen silti tarvetta kumartaa ennen kuin käännän niille selkäni.
En tiedä, mitä juuri näin, mitä minun sallittiin katsoa. Laleth saa ennustuksia, mutta entä minä? Mitä minä juuri todistin? Näkyä tulevasta, menneestä vai nykyisestä? Kenties pelkkä aavistus, harhakuva. Voisivatko vanhimmat ohjata minua harhaan? Minä en tiedä. En myöskään tiedä, uskallanko kertoa Lalethille. En ole vieläkään kyennyt unohtamaan ilmettä, joka naisen kasvoilla oli, kun kerroin hänelle ennustuksesta, jonka hän minulle toi.
Minä olen Angvarin hallitsija. Kenties se tarkoittaa jotakin. Tässä maailmassa on vain yksi haltia, jolle uskaltaisin kertoa siitä, mitä juuri koin. Mutta hänen vuokseen minuun sattuu, ja hän on paennut minua jonnekin, josta en saata häntä tavoittaa. Enhän minä edes tiedä, kuinka paljon Iorin tietää tästä kaikesta. Jos hän salasi minulta mustaverisyytensä, hän salasi minulta paljon muutakin. Jos ryhtyisin avaamaan häntä osa kerrallaan, saisin kerityksi kokonaisen vyyhdin valheita.
Portaiden yläpäässä minua odottaa seinään tyynesti nojaava Moren. Minua huimaa yhä, silmieni takana kieppuu vanhimpien näyttämä valo, jonka merkitystä en vielä teidä. Kaikki muut hovista ovat poissa, vain Moren seisoo edessäni pitkänä ja rentona. Hän vilkaisee minua sivusilmällään. Tämä ei ole palvelijan nöyrää elekieltä. Tämä on aavistuksen loukkaantunutta ja varautunutta ystävän liikehdintää.
”No? Saitko vuosisadan ennustuksen?”
Olen vaiti. En tiedä, miten kertoisin kenellekään siitä, mitä näin. Moren on useammin yhteyksissä Lalethiin kuin minä, enkä tahdo, että nämä näyt päätyvät vielä Lalethille. Luotan punaiseen naiseen, mutta en kykene unohtamaan sitä ilmettä. Puhdasta järkytystä aina niin ilmeettömän noidan kasvoilla.
”Varomatonta, Anareth. Erittäin varomatonta…”
En ymmärrä paheksuntaa Morenin äänessä. Toimisiko hän muka eri tavalla, jos kaikkein vanhimmat ja mahtavimmat kutsuisivat hänen nimeään? Vaikka eiväthän vanhimmat puhu kuin kaikkein korkeimmille haltioille. Sekö Morenia riepoo, hänen ikuinen alemmuuskompleksinsa?
”Mitä nyt, Moren?”
Virnistys. Hänen tapansa väistellä tilanteen vaikeutta.
”Minun täytyy näyttää sinulle jotakin.”
”Anna minä lepään hetken. Tuo… tuo tuolla…” Nyökkään kohti portaita. En voi vielä vain syksyä kohti uutta päivää.
”Ei. Tämä ei odota. Sinä olet vaarassa.”
”Minäkö? Mikä minua uhkaa? Paitsi ehkä huominen kokous ja pelko veljestäni. Ja mustan veren leviäminen. Tavanomaista politiikkaa, Moren, sitä minun arkeni nyt on.”
”Ei. Sinä et tiedä tästä uhasta vielä mitään. Mitä sinä näit tuolla alhaalla?”
”En… en osaa sanoa.”
”Kerro nyt vain.
Jokin Morenin äänensävyssä estää minua kertomasta. Hän ei ole koskaan kuulostanut tältä. Pudistan päätäni ja pahoittelen, vaikka eihän minun hallitsijana tarvitsisi pahoitella mitään kenellekään.
”Olkoon. Sinun pitää joka tapauksessa tulla mukaani”, Moren huokaa ja kääntää päänsä kuin aiheesta ei tarvitsisi keskustella lainkaan.
”Odota. Odota!”
Moren harppoo rivakasti takaisin ylempään kerrokseen, suoraan käytävältä ulos. Käytävät ovat hiljaisia, ulkona sataa lunta. Pääsemme livahtamaan palatsin keittiön sivuovesta. Siellä ei tähän aikaan päivästä parveile haltioita.
”Moren! Odota.”
Moren ei pysähdy, mutta hidastaa tahtiaan.
”Mitä tämä nyt on? Jokin kosto siitä, että jätin sinut partioinesi yksin lumimyrskyyn?” Tuntuu, että se tapahtui kokonaan eri haltioille. Ei meille, hallitsijalle ja henkivartijalle. Pelkälle lapselle ja hänen ystävälleen.
”Tällä ei ole mitään tekemistä minkään sellaisen kanssa”, Moren puuskahtaa.
”Miksi me sitten kiidämme tällaista kyytiä?”
”Kerron sinulle perillä.” Moren pysähtyy hetkeksi, katsoo minua syvälle silmiin. ”Luotathan?”
Ei mitään muuta. Yksi sana, joka lieventää oloani, saa kihelmöinnin kehossani lakkaamaan hetkeksi. Miksi minä epäilisin omaa ystävääni? Moren oli täällä ennen Iorinia ja on vielä Iorinin jälkeenkin. Se, mitä näin esi-isien luona, horjuttaa hahmotuskykyäni. Näyt uuvuttavat minua, saavat pääni kierroksille. Veri kohisee suonissani. Mutta se ei ole syy olla luottamatta vanhimpaan ystävääni.
”Luotan”, minä sanon ja suon Morenille nykivän, varovaisen hymyn. Se saa hänet virnistämään. Minä en ole koskaan ollut hymyilijä, en samalla tavalla kuten Moren ja Iorin ovat. Minun tunteeni löytävät kasvoilleni vain kuohuksissa, sen olen saanut korkeaverisen kasvatukseltani. Mutta nyt, tässä hetkessä, lumen sataessa hiuksillemme, koen olevani ystävälleni hymyn velkaa. Suon sen hänelle, ja hän jatkaa kuin se kuittaisi kaiken. Joskus ihmettelen, miksi Moren toimii kuten toimii. Tälle kaikelle täytyy olla hyvä syy. Sille, että hän vie minut pois palatsista juuri silloin, kun vanhimmat avaavat keskusteluyhteyden.
Sitä ei ole tapahtunut sitten vanhempieni. Joskus, kun olin aivan pieni, niin pieni, etten ollut vielä tavannut Ioriniakaan, näin vanhempieni raottavan verhoa ja kohtaavan luut hämärässä. Se on ainoa kerta, kun olen ollut kellarissa ennen tätä päivää. Vanhimpien luut ovat pysyneet mykkinä, välttäneet puhumasta meille. Äiti ja isäkin jättivät ne rauhaan. Kaikkein pyhimmät, kaikkein pelätyimmät. Ja nyt minä olen se, jota he ovat kutsuneet, jolle he ovat näyttäneet näkynsä.
Moren kuljettaa minua kohti vuoria, kunnes pysähtyy kuusimetsän laitamille. Jokin käväisee hänen keltaisissa silmissään. Minua hävettää, sillä en tiedä laisinkaan, missä olemme. Minä ja Iorin emme lapsena leikkineet ja riehuneet muualla kuin lähimetsissä. Moren on vastuussa tästä alueesta, ja joskus minusta tuntuu, että hänen kaltaisensa haltiat ansaitsisivat kaiken kunnian. Minä en osaa muuta kuin pyöriä ja ihmetellä, ja minulle pedataan kaikki valmiiksi.
Taivas on valkoinen, pakkanen maltillinen. Aurinko ei läikehdi puitten takaa tänään. Minun on ikävä sitä. Mutta sekin on vain kipeä muistutus. Moren tekee tiukan käännöksen kohti puoliksi lumen alle peittyvää kiveä. Sen kyljestä löytyy kolo, jonne Moren osoittaa.
”Moren… Nyt minä en ymmärrä.”
”Menisitkö edeltä?”
”Ei. Moren. Mitä ihmettä?”
”Mene!”
Säpsähdän. Morenin silmissä ei ole koskaan aiemmin leimunnut vastaava tuli. Ensimmäistä kertaa ymmärrän, että sen liekit voivat polttaa myös minua. Menen siitäkin huolimatta, että hermostus leviää kehooni.
”Anteeksi. En keksinyt muutakaan. Täältä hän ei löydä meitä.”
”Hän?”
”Se nainen.”
Tuijotan Morenia, mutta hämärässä on hankalaa erottaa hänen ilmeitään. Näen vain valolla piirretyn siluetin. Pörröisen tukan ja pitkät korvat. Minulta menee hetki ymmärtää, että nainen on Laleth. Ei ole ketään muuta naista.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Sinut uhrataan.”
”Anteeksi mitä?”
”Se nainen tappaa sinut osana rituaalia.”
”Mistä sinä oikein puhut? Mikä rituaali? Mistä olet kuullut jotakin tällaista?”
”Lalethin rituaali. Hän on suunnitellut sitä puolet iästään. Sinut uhrataan siinä.”
”Mistä sinä…”
”Koska minä olen hänen puolellaan. Sen naisen.”
Jokin kylmä leviää rinnassani. Tässä on liikaa. Hämärässä luolassa, yhtäkkisessä käskyssä paeta. Ja nyt tässä. Lalethko on suunnitellut kaiken aikaa jotakin päähaaran silmiltä piilossa? Kun ajattelen naisen rauhallista, painostavaa auraa, minun ei ole vaikeaa kuvitella sitä. Mutta Moren? Minun vanhin ystäväni? Sitten muistan, kuinka helppoa Morenille oli antaa käsky polttaa saastuneita alueita.
”Miksi sitten kerrot minulle?”
”Koska en voi antaa sinun kuolla.”
”Minä en nyt aivan ymmärrä.” Vedän syvään henkeä. ”Sinä olet mukana jossakin suuressa rituaalisuunnitelmassa, olet aina ollut, mutta nyt muutat mieltäsi?”
”Odota. Tämä kuulostaa erikoiselta, tiedän. Sinä tarvitset vähän taustoja.”
”Minun kansani tarvitsee minua!”
”Ei tarvitse, olen järjestänyt kaiken niin, että Iondelissa pärjätään. Ei Angvarissa tapahdu mitään suurta juuri nyt.”
”Ei tapahdu mitään suurta? Paitsi kenties suunnittelemanne rituaali?”
”Pysy nyt aloillasi ja kuuntele. Minä toin sinut tänne, koska vanhimmat puhuivat sinulle. Siitä Laleth riemastuisi. Tämä oli käännekohta.”
”En ymmärrä lainkaan.”
”Kohta ymmärrät.”
”Mitä tekemistä sinulla on jonkin rituaalin kanssa? Mitä Laleth edes aikoo sellaisella? Laleth on Angvarin korkein noita, ei hänellä ole mitään syytä –”
”Musta veri.”
Hätkähdän. Moren seisoo suuaukon edessä, en pääse pois, vaikka yrittäisin, tiedän sen. Musta veri. Jälleen kerran. Tässä maailmassa emme pääse sitä pakoon, vaikka juoksisimme jalkapohjamme puhki. Ajattelen Iorinia. Sitä, miten Laleth toi hänet luoksemme. Muistan vielä, miltä tuntui katsella poikaa, jonka hiukset olivat yhtä verenpunaiset kuin naisella hänen edessään. Ujoa, mutta kiinnostunutta katsetta mustissa silmissä. Ja silloin minä ymmärrän.
”Iorin”, hengähdän.
”Ah. Sinä ymmärrät, siis.”
Olen oikeassa. Laleth, nainen, jota en ole koskaan osannut epäillä, on sittenkin ohjaillut selkäni takana nukketeatteria. Näkymättömät langat ovat heitelleet rakkaintani joka suuntaan.
”Moren, kerro minulle”, sanon lähes hengästyneenä, ”kerro minulle kaikki.”
Moren huokaisee syvään. Hän pitää teatraalisen pitkän tauon, jonka aikana sydämeni ehtii hakata reikiä rintaani.
”Tiedän, että tahdot kuulla vain hänestä, mutta sitä ennen minun täytyy kertoa oma tarinani.”
”Moren. Ole kiltti.”
”Mitä? Etkö tahdo tietää kaikkea?”
”Mutta hän… hän… Tahdon tietää, mitä hänelle on tehty.”
”Hän sokeutti sinun silmäsi.”
”Se oli oma vikani.”
”Et sinä aiemmin noin sanonut.”
”Kerro minulle nyt vain.”
”Ei hallitsija saa olla noin kärsimätön. Voi Anareth…” Pieni tauko. ”Malta hetkinen. Sinä ymmärrät kyllä vielä. Meillä ei ole mikään kiire minnekään.”
Olen ehtinyt kuvitella mielessäni jo kaiken, kun Moren aloittaa kertomaan. Olen nähnyt mielessäni kaikkein pahimmat kuvat, rujot ja väkivaltaiset. Totuus on toinen. Moren kertoo minulle Lalethista, mustaverisestä naisesta, joka on jo vuosikymmeniä suunnitellut rituaalia, joka poistaa kaiken mustan veren maailmasta. En tiedä, mitä kuvittelin kuulevani. Kenties kipua ja tuskaa, sillä minulle musta veri ei ole mitään muuta. Minulle se maailma on läpikotaisin pimeä ja kylmä. Mutta kun Moren kertoo siitä minulle, en tiedä, mitä sanoa. Moren itse ei ole mustaverinen. Hän kertoo vain Lalethista, naisen suunnitelmasta.
En olisi koskaan kuvitellut ymmärtäväni. Musta veri on aina merkinnyt minulle pelkkää tuskaa. Luiden ulkopuolinen magia on pelottavaa, kiellettyä magiaa, jolle en ole suonut ajatuksiani, koska se on kiellettyä ja sellaisen ajattelemisesta olisi rankaistu. Mutta nyt Lalethin suunnitelma kuulostaa ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Miksi tämä maailma haaskaa niin paljon energiaa mustaveristen tappamiseen ja veren polttamiseen, jos tällainenkin vaihtoehto on olemassa? Itkettää. Pelottaa.
”Miksi… Miksi minä en ole tiennyt tällaisesta? Ja kuinka…” Kuinka rakkaimpani liittyy tähän kaikkeen?
”Olen juuri tulossa siihen. Jos Laleth olisi ilmaissut kantansa vanhempiesi tai isovanhempiesi hallintokaudella, hänet olisi teloitettu. Hänen mustaverisyytensä olisi paljastunut. Ymmärrätkö, miten suuri asia on, että hallitsijasuvussa kulkee musta veri?”
Nyökkään. Todellakin ymmärrän. Minä olen kasvanut pehmeässä valheessa.
”Ja sinun veljesi…”
”Iorin.” Hän ei ole minun veljeni. Hän on minun sielunkumppanini tässä maailmassa, nyt minä sen tiedän.
”Sinun veljesi on tähän saakka ollut osa Lalethin suunnitelmaa. Hän on ollut Iondelissa vain saadakseen yhteyden vanhimpien luihin. Ilman yhteyttä rituaalia ei voi suorittaa. Vanhimmat hyväksyvät vain lähisukulaisen, ja tiedäthän sinä, kuinka tarkoin luita vartioidaan.”
Kylmyys rinnassani leviää. Tätä en osannut epäillä ennen tätä päivää. Rintaani puristaa. Tuntuu pahalta kuulla se suoraan. Mutta minä myös ymmärrän nyt paremmin. Näen, miksi Iorin aina katsoi minuun kuin ei olisi kyennyt uskomaan, miksi halusin koskea häneen. Hänen on täytynyt elää suuressa syyllisyydessä ja pelossa. Kunpa hän olisi nyt tässä. Painaisin hänet rintaani vasten enkä päästäisi koskaan irti.
Sitten kylmyys saavuttaa minut. Sisälläni on jäätikkö. Ei Iorinin vuoksi, vaan itseni. Minulla on yhteys esi-isiin. He ovat kutsuneet minut luokseen, näyttäneet minulle näyn. Minua Laleth ei ole voinut ohjailla, minua on vartioitu tarkoin päähaaran toimesta. Mutta nyt vanhempani ovat poissa ja minä hallitsija. Olen hauraampi ja avoimempi kuin koskaan. Täysin altis sellaisille, jotka voivat käyttää minua.
”Siksi sinä siis toit minut tänne”, minä kuiskaan. Huomaan Morenin nyökkäävän. ”Suojellaksesi minua Lalethilta nyt, kun vanhimmat ovat saaneet minuun yhteyden.”
”En voi antaa Lalethin tappaa sinua.”
”Olet ollut kaikki nämä vuodet hänen puolellaan. Miksi? Tiesit kaiken, mutta et kertonut minulle. Kai ymmärrät, etten voi luottaa sinuun juuri nyt, vaikka kuinka sanoisit haluavasi pelastaa henkeni?”
”Ymmärrän sen.” Syvä huokaus. Erotan, että tämä on Morenille raskasta. Olen liian ymmälläni, liian jäässä voidakseni sanoa mitään lohdullista tai kaunista. ”Minä olen Lalethille henkeni velkaa. Siksi autan häntä.”
”Henkesi velkaa?”
”Muistatko sinä vielä veljeni?”
Hätkähdän. Nyökkään vaisusti. Kuvittelin, ettei Moren enää koskaan haluaisi puhua veljestään. Siitä on niin kauan. Ne haavat ovat syvällä eivätkä koskaan parane. En kuvitellut enää ikinä puhuvani tästä hänen kanssaan.
”Muistat varmasti myös ajan, jolloin meidät siepattiin ja meitä pidettiin vankina. Sinä olit silloin vielä nuori, mutta leikit aina minun ja veljeni kanssa.”
Nyökkään. Rakastin heitä. He olivat ainoat ystäväni. He tekivät kylmästä Angvarista vähemmän kylmän, antoivat valoa Iondelin saleihin.
”Paljonko sinä muistat siitä?”
”Sinä palasit. Hän ei. Siinä se.”
”Minä palasin, hän ei…” Morenin ääni madaltuu. Katkeruus ja suru sekoittuvat mustaksi sotkuksi. ”Meidät vangittiin. Me olimme nuoria haltioita, nuorempia kuin sinä nyt. Lähes lapsia vielä. Mies, joka meidät vangitsi, otti meidät vain siksi, että me olimme sinulle kalliita.”
”Tuota minulle ei koskaan kerrottu.”
”Ei tietenkään. Sinä olit lapsi. Meistä haluttiin lunnaita.”
”Miksi sinun veljesi sitten…”
En saa lausettani loppuun. Kurkkuani kuivaa. En tahdo kenenkään henkeä harteilleni. Morenin veljellä oli samanlaiset veikeät keltaiset silmät ja aavistuksen pitempi kihara hiuskuontalo. Itkettää. Oksettaa. Kuka tappaisi lapsen?
”Ettehän te olleet mustaverisiä… Vai…”
”Emme.”
”Joten miksi? Miksi kukaan tekisi sellaista?”
”Koska hän nautti siitä. Koska Angvar on täynnä katkeroituneita saalistajia, jotka tahtovat tappaa huvikseen. Sitä paitsi, Anareth, joskus sinä unohdat, että minut ja veljeni kirjaimellisesti myytiin Iondeliin palvelijoiksi. Myytiin. Me olimme omaisuutta. Tavallisilla haltioilla ei aina ole yhtäläiset oikeudet hyvään elämään.”
Olen aina tiennyt sen. Angvarin ainoat ongelmat eivät liity mustaan vereen, musta veri vain pahentaa niitä. Nyökkäilen, vaikka en ole varma, näkeekö Moren sitä hämärässä, saati onko sillä merkitystä nyt, kun kaikkialle sattuu joka tapauksessa. Minun rakkaimpani on osa suunnitelmaa, josta hän ei ole koskaan kertonut minulle, ja Moren on menettänyt veljensä kauan sitten. Kaikki tuntuu niin merkityksettömältä, että sydäntäni kivistää.
”Meidät vanginnut mies ei sallinut meidän unohtaa, keitä me olimme. Hän näki meidät pelkkinä orjina, perijän kalliina leluina. Hän kidutti meitä yötä päivää. Kadotimme ajantajun. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin ja kuka olin. Olin epäonnistunut kaikessa. Se mies piti meitä saastaisina alaverisinä, vaikka hän oli itse epähaltia…”
Vedän syvään henkeä. Tältä kaikelta Iondelin salit usein sulkevat silmänsä.
”Lienee turhaa kuvailla, mitä kaikkea meille tehtiin. Se ei muuta mitään. Eräänä aamuna veljeni ei enää herännyt. Hän oli vuotanut liikaa verta ja oli jo niin alipainoinen ja janoinen, ettei enää yksinkertaisesti kestänyt seuraavaan aamuun.”
Nieleskelen. Yritän kuvitella tilannetta, jossa Iorinille tehtäisiin samoin, jossa löytäisin hänet pelkkänä hengettömänä ruumiina. Päästän hienoisen parahduksen, Moren ei sano mitään.
”Paikka, jonne mies meidät sulloi… Me olemme siellä nyt.”
Vien käden suulleni, jotta en antaisi ylen. Saatan yhä kuulla vuosien takaiset huudot, lasten itkun kiviseinissä.
”Täältä Laleth löysi minut ja veljeni ruumiin. Hän oli pelkästään ohikulkumatkalla, kun kuuli huutoni. Siihen saakka olin pysynyt täysin hiljaa, sillä tiesin, mitä mies teki, kun piti liikaa ääntä. Mutta silloin minä huusin, ja Laleth löysi minut. Olisin kuollut ilman häntä.”
Moren pitää tauon. Kuulen, kuinka hän hengittää raskaasti hämärässä. En uskalla kysyä lisää Iorinista, en nyt, kun Moren on lähempänä omaa kipuaan kuin koskaan minun seurassani. Olen ylpeä hänestä, vaikka paniikki tempoo yhä ruumiissani.
”Minä uskon tasapainoon ennen kaikkea. Laleth pelasti minut, joten hän sai henkeni. Yksi yhdestä. Veljeäni hän ei voinut enää auttaa, mutta se ei ollut hänen tehtävissään.”
”Entä se mies?”
”Hengissä yhä. Ja varsin tärkeissä tehtävissä.”
”Kuka?”
”Ei sillä ole enää merkitystä. Se on menneisyyttä.”
”Mutta…”
”Ei väliä, Anareth.”
Moren pudistaa päätään.
”Sinun veljesi ei koskaan Iondelissa ollessaan tiennyt minun olevan myös Lalethin puolella.”
”Minä… Minä en tiedä, mitä sanoa.”
”Iorin eli täysin yksin luopiona palatsissa. Hän kasvoi aikuiseksi sinun kanssasi tietäen tulevansa pettämään sinut.”
”Olisiko hän… olisiko hän todella…”
”Laleth ei aio säästää sinua. Siksi toin sinut tänne. Iorinin on täytynyt koko ikänsä taistella välityksensä ja velvollisuutensa kanssa.”
”Mikä hemmetin velvollisuus… Miksi hänen olisi pakko tehdä kuten Laleth tahtoo? Miten hän liittyy punaiseen naiseen? En ymmärrä. Ei Iorinin ollut pakko…”
”Sinä, Anareth, et tiedä sellaisesta pakosta yhtään mitään.”
Yritän ottaa askelia kohti luolan suuta. Moren tulee tielleni, tällä kertaa varmemmin. Hänellä ei ole aikomustakaan päästää minua pois, enkä tiedä, miksi hän tekee niin. Suojellakseen minua vai vangitakseen minut kuten hänet joskus vangittiin? Minun kaltaiseni korkeahaltiat ovat syy, miksi köyhempiä haltioita poljetaan edelleen. Mikä muukaan minä olisin Morenille kuin hienohelma, jonka hyvinvoinnin vuoksi hän on raatanut koko ikänsä?
”Moren… Päästä minut. Minä selvitän tämän. Minun on pakko löytää Iorin.”
”Iorin, Iorin, aina vain Iorin…” Moren tulee lähelle. En ehdi reagoida, kun jokin kietoutuu tiukasti ympärilleni. Kaadun polvilleni, kova kivi ottaa vastaan. Irvistän.
”Moren?”
”Minä määrään nyt.”
”Tiedätkö sinä, missä Iorin on? Ole kiltti…”
Moren tulee niin lähelle, että tunnen hänen hengityksensä kasvoillani. Olen sidottu, mitä enemmän rimpuilen, sitä tiukemmalta naru ympärilläni tuntuu. Moren kiristää narua, älähdän. Hetkessä en ymmärrä enää mitään. Ja silti tiedän tismalleen, mitä nyt tapahtuu.
”Minä pidän sinusta hyvää huolta, Anareth. Minun kanssani olet turvassa Lalethilta. Älä pelkää… Älä pelkää.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti