Olen valmis lähtemään, kun löydän Morenin käytävältä Lalethin kanssa. Soihtu valaisee punaisen naisen kasvot ja saa hänen ihonsa näyttämään valkealta helmiäiseltä. Morenin kulmat kohoavat vain aavistuksen, sitten hänen suunsa vääntyy tuttuun vinoon hymyyn.
”Laleth tässä on tullut tuomaan hallitsijaparille esi-isien sanan”, Moren hymähtää. Siten Angvar toimii. Puhumme esi-isien kanssa noitien kautta. Iondelin hallitsijasuvun oma noita, Laleth, hoitaa sen meille. Sivuhaaraan kuuluvana hänellä on avoin pääsy palatsiin, vaikka sivuhaaran jäsenet asuvat pääasiallisesti muualla.
”Tervehdys, Laleth.”
Punainen nainen nyökkää minulle hiljaa. En ole koskaan nähnyt hänen kasvoillaan ainuttakaan ilmettä.
”Moren, meidän täytyy mennä”, sanon hiljaa ja olen jo kääntämässä selkääni.
”Odotahan. Minä johdan partiota. Laleth pitää vielä saattaa.”
”Laleth osannee saliin itsekin. Tule.”
Minä en tavallisesti ole se, joka jakaa käskyjä. Mutta minun tärkeimpäni on poissa, eikä veri suonissani malta odottaa, se kohisee ja kirkuu hänen nimeään. Laleth hymähtää, koskettaa Morenin olkaa ja lähtee kävelemään kohti salia.
”Hänen korkeutensa on oikeassa. Menkää vain”, Laleth sanoo. Hänen äänensä on pehmeä, miltei huumaava. Olen joskus kuullut hänen lausuvan loitsuja ja keskustelevan esi-isien kanssa.
”Kiitos”, kuiskaan Lalethille ja kiskon Morenin mukaani. Kulman takana Moren tarttuu minua kauluksista. Suuni loksahtaa auki. Moren, kaikessa kovakouraisuudessaan ja hätäilyssään, ei ole koskaan käynyt minuun käsiksi.
”Mitä sinä hätäilet? Tiedätkö, kuinka tärkeä Laleth meille on? Emme voi vain sysätä häntä pois kuin jotakuta arvotonta.”
”Päästä irti minusta. Tämä ei ole sinun tapaistasi.”
Vasta kuullessaan ääneni säröilyn Moren päästää irti. Järkytys peittää hänen kasvonsa, hän vie kädet harteilleen.
”Anteeksi, Anareth, en tiedä, mikä minuun meni… Anna anteeksi.”
Katumus kuultaa ystäväni äänestä niin voimakkaana, että vien käteni hänen ympärilleen ja halaan pitkään. Moren kietoutuu minuun tiukasti, niin lujaa, että epäilen hänen peittävän sillä hienoisen tärinänsä. Mitä ystäväni onkaan mennyt viimepäivinä läpi, alkaa vihdoin paistaa ulospäin.
”Ystävä rakas, tiedäthän sinä, että voit aina puhua minulle? Olet ollut hyvin kireä viimeaikoina.”
”Tiedän sen”, Moren huokaa. ”Tämä vain…” Hän pudistaa päätään ja vaikenee.
”Ei vastuu kaikesta ole pelkästään sinulla, vaikka vanhempani ovatkin sysänneet sinulle paljon tehtävää. Et ole yksin. Olen tässä, olen ystäväsi ja rakastan sinua.”
Hymy Morenin huulilla värisee.
”Anteeksi…”
”Ei mitään hätää, minä ymmärrän kyllä.”
”Me löydämme veljesi. Mennään.”
Painan käteni Morenin olalle ja puristan hetken.
”Kyllä. Mennään.”
*
Lumi notkuu raskaana puissa, kun teemme matkaa. Kierrämme Iondelin rajan, lähestymme vuoren reunaa, ei-kenenkään maata. Ensimmäinen partio kiertää Iondelin raja-alueet, minä ja Moren lähdemme vuorten taa, matkalle, joka minun piti aina tehdä yhdessä sen kanssa, jota etsin.
Iondelin länsiosassa Angvarin turvapartio saavuttaa meidät ja nykäisee Morenin sivuun. Ei minua, vaikka olen perijä. Minulla ei ole täällä merkitystä, sillä Moren on se, jolle on uskottu vastuu tästä alueesta. Hetken jokin surun kaltainen riipaisee syvältä, kun ajattelen, että minut on kasvatettu koristeeksi, joksikin, jolla ei tehdä mitään ennen kuin hänen aikansa koittaa. Sitten näen, millaisia katseita partiolaisten silmissä on. Heidän kasvoilleen piirtyy syviä viivoja.
”Mitä on tapahtunut?”
Morenin ilme on kova. Hän nielaisee. Moren ei ole sitä tyyppiä, joka pidättelisi sanojaan.
”Vikin kylässä on syttynyt tulipalo, koska mustaa verta on poltettu vääräoppisesti”, yksi turvapartiolaisista sanoo. Punahiuksinen naishaltia, selvästikin sivuhaarasta. ”On Morenin päätettävissä, riennämmekö apuun vai…”
”Kuinka laajalle palo on levinnyt?” huomaan kysyväni, vaikka päätöstä ei ole annettu minun vastuulleni.
”Orpokotiin ja sen tienoille.”
Moren vieressäni värähtää. Hänen keltaisiin silmiinsä syttyy tuli. Kirkkaampi kuin se, joka jossakin tuolla polttaa kodittomia lapsia tuhkaksi.
”Antakaa palaa vain. Se ei ole sen arvoista.”
Moren tekee tiukan käännöksen viittoo kädellään joukkiotamme seuraamaan. Minä jään tuijottamaan avuttomana turvapartiota.
”Teidän korkeutenne, olemme pahoillamme, että jouduit todistamaan tätä. Vakuutamme sinulle, että tämä on tavanomaista turvapartioille ja aluevastaaville. Mustan veren eliminoinnissa sattuu joskus vahinkoja. Silloin on parempi antaa veren palaa, sillä jos me saamme sitä päällemme…”
Punahiuksisen naisen ääni madaltuu. Kaikki Angvarissa tietävät, mitä tapahtuu, jos haltia saa mustaa verta iholleen. Minua kylmää.
”Entä viattomat?”
Surumielinen hymy leviää naisen huulille.
”Anareth! Ala tulla.”
Kiristän tahtiani, mutta jään tuijottamaan punatukkaista naista, kunnes tämä kääntyy. Kuvittelen tekeväni niin vain järkytykseltäni, mutta kun suljen silmäni, näen luomientakaisessa pimeässä toisen punapäisen haltian kasvot. Odota vielä, Iorin, minä olen tulossa.
Moren on pelottavan tyyni. Hänen eleissään ei ole mitään tavallisesta poikkeavaa, hän on vetänyt karvareunuksisen takkinsa tiukasti korviin saakka. Palo silmissä on jo sammunut. Siitä on kauan, kun olen viimeksi nähnyt sen.
”Kysy pois”, hän huokaa lopulta, ”haluat kuitenkin kysyä.”
”Se nainen sanoi minulle, että on aivan normaalia, että… että…”
”Niin. Koska se on.”
”Eikö ketään olisi voinut pelastaa?”
”Ensinnäkin, koska emme näe savupilveä Iondeliin saakka, se ei voi olla kovin suuri tulipalo. Musta veri palaa nopeasti. Jälki on rumaa, jos siihen osuu ylimääräisiä väliin, mutta ei mitään, minkä kanssa ei voisi menetellä.”
”Oletko varma, ettei tilanteelle voinut tehdä mitään?”
”Tietenkin olisi. Mutta emme tehneet. Siihen voi kuolla. Ei sellaiseen kannata uhrata elämiä. Orpokodeissa ei ole ketään, kenen puolesta kannattaisi heittää henkensä. Jos mustaa verta pääsee sellaiseen paikkaan, on parempi hävittää kaikki. Sellaista se on, Anareth. Agvarissa on aikanaan palanut kokonaisia kaupunkeja alas mustan veren poltossa.”
Moren puhuu kuin haltioiden elämät eivät painaisi mitään. Kuin se, että musta veri on niitä kerran koskettanut, tekisi niistä hetkessä arvottomat, riisuisi ne kaikesta siitä, mikä tekee niistä merkittävät. Mutta hänen sanojensa takana on muutakin. Syvää varmuutta.
”Moren… Musta veri pelottaa minua”, sanon lopulta, kun en keksi, millä koskettaa pimeyttä Morenissa.
”Hyvä. Se on luonnollinen reaktio.”
”Entä, jos Iorinille on tapahtunut jotakin? Musta veri on alkanut taas virrata.”
”Ei ole. Veljelläsi on varmasti syynsä paeta.”
”Paitsi jos hän ei lähtenyt itse.”
Morenin valkoiset kulmat kohoavat.
”Iondelin turvajärjestelyilläkö? Älä viitsi. Veljesi on vain pienellä karkumatkalla.”
”Entä, jos emme löydä häntä?”
”Löydämme me.” Moren pysähtyy, vie käden harteilleni. Hänen otteensa on miltei hellä. ”Ja jos emme, pääset vihdoin näkemään, mitä vuoren toisella puolella on. Oletko valmis?”
Hänen katseensa kohoaa korkealle, valkeisiin vuoriin. Jalkojani särkee jo valmiiksi. Koko kehoni on kauttaaltaan kylmissään. Nyökkään Morenille ja seuraan häntä vuorensyrjää kulkevalle polulle. Polku kulkee vuorensyrjää, meidän ei koskaan tarvitse mennä niin korkealle, että happi loppuu ja kylmyys kohmettaa meidät.
Vasta korkeammalla ymmärrän katsoa alas. Maailmaan, joka olisi vanhempieni jälkeen minun. Rakas, kylmä Angvar. Metsää, lumihuippuisia puita. Ja siellä, kauempana idässä, pieni savuvana, joka kohoaa kohti taivasta. Saatan miltei kuulla kuolevien mustaveristen lasten huudot. Jään katsomaan sitä, veren aiheuttamaa tuhoa. Henkiä, joita kukaan ei muistaisi enää huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti