torstai 1. helmikuuta 2018

Nälkä: luku 28

Luku 28 (Maa, 3014)

Verta. Tummempaa kuin palmikostaan avautuneet kirkkaanpunaiset hiukset. Verta ei ole paljon, mutta sen pistävä haju leviää kaikkialle ympäristöön. Iikan elimistö reagoi hajuun antamalla miltei ylen. Mieli ei ehdi tulla reaktioon mukaan, se tuntuu pysähtyneen. Iika ei osaa yhdistää maassa makaavaa Ilseä ja verta. Ei Ilse ole kuollut. Ilse on vahva johtaja, vahvin Iikan koskaan tapaama henkilö. Siitäkin huolimatta, mitä Iika on edellisten tuntien aikana joutunut todistamaan. Ilse ei voi olla kuollut.

Ranin tummanvihreät silmät ovat kuitenkin harjaantuneemmat tällaisille tilanteille. Hän näkee muutakin kuin haavan Ilsen rinnassa ja veren jo ennestään likaisella sammalmättäällä. Rani näkee mestari Edelweissin, joka seisoo tyynenä oranssit silmät kohdistettuina Ilsen kuolleeseen kehoon. 

Kuolleeseen – 

Ajatus lävistää Ranin, mutta ei tunnu miltään. Ei vielä. Tunne tulee vasta useiden tuntien päästä, silloin, kun Rani on yksin, ja joutuu kohtaamaan tapahtuneen. Nyt Rani kuitenkin vain katsoo, sillä tunnetta ei löydy. Hetkessä ei ole mitään runollisen kaunista, ei mitään, mistä voisi saada toivoa. Veri on vain punaista.

Iikan kieli etsii sanoja, mutta niitä ei ole löydettäväksi. Kuolemaa ei pysty pukemaan sanoiksi. Hän kumartuu Ilsen ruumiin luo, eikä kuule, kun Edelweiss kääntyy ilmoittaen seuraavaa: ”Annan teille aikaa. Tavatkaamme pian paikassa, jonne Rani osaa kyllä.” Iika ei kuule Edelweissin sanoja, ne eivät pääse perille asti. Iika kuulee ainoastaan oman sydämensä tykytyksen. Se kuulostaa liikkuvilta vuorilta, suurilta, mahtavilta voimilta, jotka liikuttavat maailmaa tykytys kerrallaan. Vaikka eiväthän vuoret liiku, kuten ei maailmakaan. Tajunta miltei pettää, kun Iika huomaa, että tärinä johtuu hänestä. Veren haju leijuu ympärillä sotkien tilannetta entisestään.

Pieni käsi koskettaa avointa haavaa Ilsen rinnassa tietämättä, miten se on siihen joutunut. Ajatuksissa pyörii ainoastaan kuolema, eikä yhtäkään epäilyä siitä, miksi se on tapahtunut. Epäilyt tulevat vasta myöhemmin. Iika tutkii haavaa käsillään, kunnes saa sormensa syvänpunaisiksi. Siltikään hän ei päästä irti. Hän kuljettaa kättään Ilsen rinnalla, kunnes tekee havainnon, johon ei ole aiemmin kiinnittänyt huomiota. Ilsen rinta on tasainen.

Iika nostaa katsensa hätääntyneenä Raniin. Hänen mielensä ei pysy tilanteen mukana, mutta keho muistaa Ranin vielä seisovan hänen takanaan. Iika yrittää etsiä vastauksia Ranin tummanvihreistä silmistä, mutta ne pysyvät ilmeettöminä.
Katse kääntyy takaisin Ilsen elottomaan ruumiiseen, ja ymmärrys leviää hetkessä. Kaikki se kipu, joka Ilsen silmissä oli asunut, johtui tästä. Kipu, jota Iika ei ollut edes havainnut ennen tätä. Olinko minä aina niin keskittynyt omaan kipuuni, etten nähnyt muiden omaa?

”Ilse... Ilsekö oli...?” Sanat eivät suostu tulemaan vieläkään, mutta Rani ymmärtää. Tämä nyökkää tasaisesti Iikalle. Ilme on vieläkin neutraali, vaarallisen tunnoton. Rani näyttää siltä, että elämä on paennut hänen kehostaan.
”Ilse eli koko ikänsä väärässä ruumiissa”, Rani todistaa Iikan havainnon todeksi. ”Siksi hän on niin –” Oli. Ei ole, vaan oli. Ensimmäistä kertaa kipu lävistää Ranin. ”Siksi hän oli niin ailahtelevainen. Jokainen minuutti oli hänelle pelkkä muistutus siitä, ettei hän ollut... miksi hän sitä sanoikaan, oikea. Ilse piti itseään aina vääränä. Mitä ikinä se tarkoittikaan.”
Iika nyökkää. Hän ei voi muutakaan. Katse on yhä keskittynyt vereen Ilsen keholla, mutta mieli on jossakin kauempana. Tavoittamattomissa. 

Ilme Ilsen kasvoilla ei ole levollinen kuten kuolleella olettaisi olevan. Hänen kulmansa ovat kaartuneet ylöspäin, suu on hieman raollaan. Silmät puolestaan ovat avoinna ja näyttävät tässä ympäristössä entistäkin punaisemmilta. Kun Iika kumartuu Ilsen ylle ja yrittää katsoa tätä silmiin, hän huomaa, ettei pysty koskaan enää katsomaan Ilseä suoraan silmiin. Ilsen tummien silmien katse ei ole kiinnittynyt mihinkään. Ulospäin silmät näyttävät vain kuolleilta.

Iika joutuu myöntämään tappionsa ja painamaan käsillään silmät kiinni. Kun hän tiedostaa, mitä on tekemässä, surun aalto kulkee koko ruumiin läpi. Ilse on kuollut. Iika on juuri sulkenut hänen kuolleet silmänsä. Ja ensi kertaa aikoihin Iika havahtuu huutoonsa.

Huuto ei ole epätoivoinen tai surullinen. Se on täynnä vihaa, suunnattoman syvää raivoa, joka tihkuu jokaisesta ulos pääsevästä soinnusta. Iikan ajatuksissa vilisee kuvia kaikesta siitä epäoikeudenmukaisuudesta, jota on joutunut elämässään todistamaan. Veli hänen yläpuolellaan, tähtiä, joka kerralla niitä kirottuja tähtiä, Jaarin veri hänen käsissään, Jaarin, jota hän ei koskaan tuntenut, Edelweiss hymyineen ja suunnitelmineen, tulevaisuus, joka irvailee hänelle pienien välähdysten voimin, kaikki se kipu, jonka läpi Ilse koki ennen kuin päätyi ruumiiksi hänen eteensä, jokainen sielu, jota Iika ei koskaan voi auttaa, koska maailma luhistuu kuitenkin. Pelkkää tajunnanvirtaa. Kivuliasta, syvältä satuttavaa tajunnanvirtaa. 

Kun huutoa ei enää tule, Iika jää maahan istumaan selkä kyyryssä ja kädet sylissä. Verestä punaiset kädet. Veren haju ei enää okseta, Iika on jo tottunut siihen. 
Rani on kumartunut Iikan viereen, ja tyttö huomaa vasta nyt miehen käden ojentuneen hänen olkapäälleen. Iika kääntyy katsomaan Rania, ja yllättyy ilmeestä, joka hänen kasvoillaan on. Levollinen, miltei tyytyväinen hymy.

Ranikin istuutuu, ja niin he vain istuvat siinä katsoen Ilsen ruumista. 
”Hän kuoli aivan samalla tavalla kuin elikin”, Rani sanoo lopulta. Sanat eivät selitä hänen kasvoillaan käynyttä hymyä, mutta Iika ei jaksa kysyä. Hän on todennut Ranin olevan jo valmiiksi hänen ymmärryksensä tuolla puolen.
”Emmehän me tiedä, miten Ilse kuoli.” Pelkästään Ilsen nimen lausuminen tuntuu pahalta. Jollakin tapaa väärältä. Iika ei voi olla miettimättä, oliko Ilsen kokemus vääryydestä ollut juuri tällainen. Hän värähtää, kun ajattelee, että pitäisi itseään vääränä. Miten kivuliasta sen on täytynytkään olla.

Rani huokaisee syvään. ”Minä epäilen hänen tehneen tämän itse. Ilse tahtoi aina tappaa itsensä, ja kenties tämä osoittautui hyväksi hetkeksi.” Sanoissa ei ole surua, Rani ainoastaan toteaa asioita kuin ne olisivat itsestäänselvyyksiä. Kenties ne hänelle ovatkin. Iika ei silti voi olla kyseenalaistamatta miehen reaktiota toisen sielunpuoliskonsa kuolemaan. Ilsenhän on täytynyt olla Ranille kaikki. 
”En jaksa miettiä, mitä tapahtui. Totta puhuen minusta tuntuu, että tähän hetkeen loppui kaikki merkittävä.” Iika havahtuu ajatuksen painavuuteen. Hän ei ollut tuntenut Ilseä kauaakaan, mutta jokin siinä tytössä oli muuttanut Iikaa syvästi.
”Sinähän tulit tänne pelastamaan kulkijat.” 
Iika yllättyy Ranin sanoista. ”Etkö sinä sitten tullut?” Iikaan iskee epämiellyttävä tunne siitä, että Ilsen kuolema on osa suurempaa suunnitelmaa. Ranin seuraavat sanat kuitenkin pyyhkivät ajatuksen pois.
”Minä tulin tänne ainoastaan pakotettuna. Nyt, kun Ilse on kuollut, ei liene vahingollista paljastaa todellista lojaaliteettiani.”

Hetkessä Iika ei enää ymmärräkään. Hän katsoo Rania kuin mies puhuisi täysin vierasta kieltä. Iikan ei tarvitse kysyä, sillä Rani näkee kysymyksen jo Iikan silmistä.
”Minä olen ollut Pääheimon leivissä jo useita vuosia”, Rani sanoo kääntäen katseensa pois Ilsen ruumiista. Se on ensimmäinen aito reaktio häneltä siihen mennessä. Huonon omatunnon pystyy miltei haistamaan. ”Mutta älä toki käsitä väärin. Olin silti Ilselle lojaali loppuun saakka.” Asian lausuminen ääneen pakottaa Ranin sulkemaan silmänsä. Iika saattaa miltei nähdä, miten surun aalto lävistää hänet.

”Miten sinä pystyit olemaan johtajallesi lojaali, jos olit aina jonkun toisen puolella?” Iika ei pysty peittelemään suuttumustaan. Hän katsoo haavaa Ilsen rinnassa ja tuntee raivon jokaisessa ruumiinosassaan. ”Sinä tiesit Ilsen olevan ideologiaasi vastaan, ja silti kehtasit joka ikinen päivä seisoa hänen rinnallaan kuin paraskin kumppani! Katsoit häntä silmiin ja tiesit olevasi petturi!” Sanat ovat kuin myrkkyä, Iika yllättyy itsekin niiden kärkkäästä sävystä. Ranin ilme ei kuitenkaan edes värähdä. Jälleen kerran Iika saa ihmettyä Ranin ajatusmaailman erilaisuudesta.

”Olet kovin kärkkäästi nimittämässä minua petturiksi, vaan tiedätkö koko totuutta? Tiedätkö, miksi olen alunalkaenkaan päätynyt mestari Edelweissin puolelle?” Ranin ääni kohoaa virkkeiden loppuja kohti, ja hänen tummissa silmissä välähtää muutaman sekunnin ajan. Iika näkee sen, mutta päättää olla antamatta sille huomiota.
”Minua ei rehellisesti sanottuna kiinnosta, kenen puolella sinä olet. Minä olen alkanut vihdoin ymmärtää, ettei tässä maailmassa ole mitään puolia. Loppujen lopuksi olemme omillamme.” Iika katsoo jälleen haavaa Ilsen rinnassa, ja tuntee kuumien kyynelien valuvan poskilleen. Vihdoin ne tulevat.

”Miksi me emme koskaan pysty pelastamaan toista ihmistä?” Iika pudistaa päätään omalle lauselleen. Hän tietää vastauksen, mutta tahtoo välttämättä kuulla sen Ranin suusta.
”Koska sinä olet oikeassa”, Rani sanoo oitis, tällä kertaa lempeämmällä äänellä. ”Me olemme kaikki omillamme, ja pelastuksemme on ainoastaan meistä itsestämme kiinni.” Ranikin katsoo nyt kuollutta Ilseä. Kohtaa sen ainoan ihmisen, jota kohtaan on koskaan kyennyt tuntemaan rakkautta. ”Ilse ei koskaan kyennyt pelastamaan itseään, minkä vuoksi lopputulos...” Hän ei saa sanottua lausettaan loppuun. 

”Tiedätkö, Rani, minä en enää luota sinuun.”
”Koska sinä sait kuulla valinnoistani?”
”Siksikin. Ja osittain myös siksi, etten ole nähnyt ainoankaan kyyneleen pakenevan silmistäsi, vaikka rakastamasi ihminen on kuolleena edessäsi. Ilse on kuollut. Kuollut, Rani. Kuollut tarkoittaa, että hän on poissa, et voi enää koskaan –”
”Minä tiedän kyllä.” Ranin ääni on matalampi kuin aiemmin. Hän nousee ylös jottei alkaisi itkeä Iikan nähden. Askeleet lähtevät samaan suuntaan kuin Edelweiss oli muutamia minuutteja sitten lähtenyt.

”Rani, en tahdo nähdä Edelweissiä. En pysty, en tämän jälkeen.” Iika ei nouse ylös, hän tuijottaa lamaantuneena Ilseä. Ei edes vaivaudu katsomaan jo noussutta Rania silmiin. Mies on jo menetetty tapaus hänen ajatuksissaan.
”Tämän jälkeen sinun nimenomaan pitäisi pystyä.” Ranin sanoissa ei ole syyllistystä eikä syyllisyyttä, Iika löytää ne pikemminkin rohkaisevina. 

Minä en tiedä sittenkään mitään. Ilse on kuollut ja Rani sittenkin täysin tuntematon. Kaiken merkitys voi muuttua seuraavien tuntien seurauksena vielä useasti.

Ja Iika nousee ylös.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti