Hauras

(Iltan ja Kajon ihmis-AU)

Kun kolautan oven kiinni ja potkin kenkiä eteiseen, kuulen jo ripeät askeleet kauempaa. Kajo syöksähtää halaamaan minua niin lujaa, että törmäämme suljettuun ulko-oveen. Innosta hihkuen hän käy kiinni kaulaani ja painaa huulensa omilleni ennen kuin ehdin edes reagoida hänen läheisyyteensä. Kajo suutelee minua kiihkeästi, niin kovaa, että pyörryttää.

”Heeei rakas, mikäs nyt on?”

Kajo vain kikattaa ja jää kiehnäämään minuun kiinni. Äiti seisoo hänen takanaan, yritän kurtistaa kulmiani ja ihmetellä. Äidin silmissä lepää murhe. Ymmärrän, että keskustelisimme tästä, jahka tilanne rauhoittuisi. Kajo jatkaa kiehnäämistään.

”No, mitä nyt? Mikä on? Onko teillä ollut täällä rauhallinen päivä?”

”Olen puhunut sinusta äidille koko päivän! Kerroin ihan kaikkea mahdollista! Olen saanut puhua sinusta koko päivän… olen niin onnellinen…”

Tunnistan veljeni äänessä tutun irrallisen nuotin. Hän ei tunnu täysin läsnäolevalta, äänessä on jotakin kammottavan irtonaista ja maanista. Hän jää kiinni kylkeeni ja katsoo minua silmiin kuin lapsi, joka tarvitsee isoveljen hyväksynnän jokaiselle tekemälleen asialle. Pörrötän hänen päätään. Vatsanpohjastani vihlaisee. Tällaisina hänen rakastamisensa tuntuu pahoinpitelyltä. Kuinka voin antaa tämän jatkua tällaisena, kun näen, millaiseksi se hänet tekee?

”Hei kuules, Kajo, isäsi ja Valve ovat nyt juuri kaupassa ja he tarvitsisivat sinun apuasi. Etkö menisi heidän kanssaan?”

”Mutta Ilta tuli juuri kotiin!”

”Niin, niin, mutta te ehditte nähdä toisianne vielä.”

”Minä haluan olla Iltan kanssa…” Kajon äänessä on itkua. Voi ei. Nappaan häntä harteista, puristan hellästi.

”Ollaan illalla. Oikein kunnolla. Rauhassa. Mene vain. Me laitamme ruokaa äidin kanssa sillä välin.”

”Haluan olla sinun kanssasi…”

Lapsi. Pieni, heiveröinen poika.

”Kulta, ei hätää. En tiedä, mitä on tapahtunut minun ollessani töissä, mutta ei ole mitään hätää. Isoveli on tässä…” kuiskin hänen korvaansa ja halaan häntä pitkään. ”Mene vain.”

Lopulta Kajo nyökkää. Hänen ruumiinkielensä on kömpelöä ja varovaista, ja poistuessaan hän vetää minut hetkeksi itseään vasten ja painaa huulilleni monta suudelmaa. Kuin varastoon.

Hän on korkeintaan tunnin poissa, ja sekin tuntuu hänelle ajatuksena liialta. Kun ovi kolahtaa, vilkaisen äitiä ja varjoa hänen kasvoillaan.

”Mitä tapahtui?” minä kysyn.

”Ajattelin, että nyt, kun hän on sairaslomalla, häntä piristäisi, jos antaisin hänen puhua teistä. Hän on itkenyt niin monta iltaa, että en yksinkertaisesti jaksanut enää. Makoilimme minun ja isän makuuhuoneessa niin kuin teidän ollessa pieniä.”

Nyökkäilen. Kun Kajo saa puhua meistä, hän ei lopeta koskaan.

”Kajon on pakko päästä laitoshoitoon.”

Eteisen kello raksuttaa. Pöly tanssii vasten marraskuista aurinkoa. Suljen hetkeksi silmäni. Mustuus kahmaisee minut syliinsä, annan sen tehdä niin.

”Emme voi jatkaa näin. Tiedän, että tiedät sen”, äiti sanoo. Avaan silmäni. Hetken kaikki on niin kirkasta, että häikäisee.

”Tiedän.” Ääneni on kuiva ja rahiseva. Otan tukea tuolin selkänojasta, vedän syvään henkeä. Näen kyllä, millainen Kajo on. Jälleen. On kausia ja kausia.

”Se tapa, jolla hän puhuu teistä ja sinusta…” Äiti värähtää. Tiedän, että nämä eleet ja ilmeet minä tallettaisin syvälle sisälleni ja toistelisin niitä silloin, kun ajattelisin yksinäni kaikkea, mitä olen tehnyt. ”En vain voi katsella tätä vierestä. Kajo tarvitsee psykiatrista hoitoa.”

”Aiotko kertoa siellä meistä?”

”En. Mutta on selvää, että hänen tunteistaan sinua kohtaan on pakko sanoa.”

Nyökkäilen. Kyyneleet löytävät silmäkulmiini kysymättäkin. Ajatus pienestä veljestäni kippurassa, jalat sykkyrässä sylissä ja tyhjä katse hailakoissa silmissä saa minut painamaan pääni alas. Äiti tulee lähelle, vetää tiukkaan halaukseen.

”Olen pahoillani”, kuiskaan, vaikka minun piti jo lopettaa turha anteeksipyytely. Äiti puristaa lujaa, siitä tiedän hänen tarvitsevan tätä halausta jopa enemmän kuin minä.

”Meidän täytyy vain pysyä lujina.”

Halaus kestää ikuisuuden. Äiti on irrottaessaan hetken täysin hiljaa.

”Kumpi meistä kertoo sen hänelle? Jos se olen minä, hän suuttuu ja saatamme menettää yhteyden häneen. Emme toisaalta voi toimia yhdessäkään, silloin hän luulee meidän liittoutuneen häntä vastaan. Ja jos sinä kerrot…”

”Minä hellyn aina hänen itkulleen. En vain voi sille mitään. Annan aina periksi, kun hän itkee.” Nielaisen. ”Mutta minä kerron. Sen on oltava minä.”

”Luotan sinuun. Minä teen tarvittavat järjestelyt.”

Nyökkään. Minä hoidan tämän. Minä tämän olen aiheuttanutkin.

*

Kaikki näkevät kauas, että Kajolla ei ole kaikki kunnossa. Kaupasta palattuaan hän roikkuu minussa jatkuvasti eikä tunnu ymmärtävän edes minun puhettani. Hän toistelee jatkuvasti, kuinka me menemme naimisiin ja kuinka kaikki ovat onnellisempia, kun tietävät meistä. Isämme kuulee kaiken, ja joka ikinen sana menee pelkän sairauden piikkiin. Kaikki muut huoneessa tietävät, että minä olen nämä sanat häneen asettanut, se olin minä, joka hänet sairastutti.

Se ei silti poista sitä, että Kajo on jälleen lipumassa kohti psykoottista tilaa. Olen nähnyt sen kerran, enkä ole vielä valmis kohtaamaan sitä uudelleen. Mikään maailmassa ei voi koskaan valmistaa minua siihen, miltä tuntuu nähdä maailman rakkain ihminen niin säpälöityneenä. Kajo ei irrota minusta hetkeksikään. Kun hän katsoo minuun, sisintäni kalvaa tunne, että hän katsoo ohitseni, hän ei näe minuun saakka.

Ruokapöydän peittää kevyt puheensorina, jolla yritetään sivuuttaa se tosiasia, että veljeni ei pärjää pelkällä sairaslomalla. Äiti on ottanut Kajon hoitotahoon yhteyttä hätätilanteessa. Hänet siiretään tänä iltana. Kajo kumartuu, yrittää kuljettaa haarukalla ruokaa suuhuni. Kun en reagoi, hän painaa käden reidelleni ja kurottaa suutelemaan. Isä istuu vastakkaisessa päässä pöytää, torjun Kajon hellästi ja silitän häntä niskasta.

”En ymmärrä? Ilta… mehän menemme naimisiin… Miksi sinä nyt yllättäen…”

”Kajo rakas. Koettaisitko muistaa?”

”En ymmärrä!” Hänen äänensä kohoaa, erotan siinä hysteriaa. Silmissä kimaltelevat kuumeiset kyyneleet. ”En käsitä… Ilta rakas. Sano jotain.”

En pysty enää. Purskahdan itkuun. Äiti nousee heti pöydästä, tarttuu minua olasta ja puristaa lujaa. 

”Kajo, mennäänpä käymään vähän toisessa huoneessa.”

Vilkaisen heidän peräänsä, mutta äiti ei katso minuun. Kajo ei ole millään siirtyä, äiti joutuu puoliksi raahaamaan hänet pois. Valve on se, jolle minusta huolehtiminen jää. Me, jotka emme ole koskaan osanneet lohduttaa toisiamme, pysymme siinä ääneti toisiamme vasten. Isä syö keittoa niin hiljaa kuin osaa. Kukaan ei sano mitään.

Kuulen Kajon ja äidin makuuhuoneesta.

”En ymmärrä! Miksi hän ei suutele minua! Hän suutelee minua joka yö ja meillä on ihanaa seksiä, miksi hän torjuu minut nyt! Me menemme naimisiin! Ei tämä voi olla minun kuvitelmaani, miksi hän on tuollainen, miksei hän reagoi… Apua… Äiti en ymmärrä… Äiti minua pelottaa… Mikä on totta, minä en tiedä enää, äiti auta, missä minä olen…”

Suljen silmäni. Teatterin on jatkuttava. Minuun ei ole koskaan sattunut tällä tavalla, ja olen sentään luullut menettäväni hänet kymmeniä kertoja. Olen antanut hänet pois, olen katsonut kuvia hänen kumppaneistaan ja kuvitellut, etten enää koskaan saisi suudella hänen pehmeitä huuliaan, ja nyt tulee tämä, ja tämä rikkoo minut täysin.

Minä kiellän hänet. Toiseutan häntä sanoillani, annan hänen livetä maailman otteesta ja käännän pääni pois. En voi sanoa, kuka hän minulle on. En voi sanoa, että ei tämä ole hänen kuvitelmaansa, että minä rakastan häntä, tulen aina rakastamaan. Olen säpäleinä, säröt hankaavat toisiaan vasten ja särkevät koko ruumista. En pysty nousemaan pöydästä. Valve pitelee minua, vaikka hädin tuskin tunnen hänen kosketustaan. 

Kauempaa kuuluu huutoa. En pitänyt lupaustani. Äiti on se, joka kertoo Kajolle. Kuulen rakkaimpani äänestä, ettei hän ymmärrä enää mitään. Jotain on lopullisesti paikoiltaan. Hän juoksee keittiöön, me kaikki katsomme häntä kyynelten läpi. Myös isä, jonka näin itkevän lapsena vain kerran, oman isänsä hautajaisissa. Äänettömiä kyyneliä vierii hänen poskilleen.

Kajo tulee luokseni, katsoo minua kuin aamuöistä unta, joka repeää reunoistaan ja hiipuu hämärään. Hän ojentaa kätensä, mutta ei kosketa. Hänen kasvonsa hukkuvat epäuskoon ja murheeseen.

”Ilta…? Oletko sinä siinä? Miksi minä en… en ymmärrä. Rakastan sinua. Me olemme naimisissa.” Emme enää vain menossa naimisiin, vaan naimisissa. Kajo tuijottaa kättään kuin näkisi siinä sormuksen. ”Mikset sinä sano mitään? Ennen sinä aina suutelit minua, kun itkin.”

Ennen. Voi Kajo rakas, missä sinä oikein olet? Minne sinä olet mennyt tätä maailmaa piiloon?

Minä kiedon käteni Kajon ympärille ja rutistan hänet itseäni vasten. Hän on lähes hervoton, hädin tuskin pysyy pystyssä.

”Et sinä ole siinä… et oikeasti… Tämä et ole sinä. Etkö näe?”

”Ssh, Kajo rakas. Ssh. Minä olen tässä. Isoveli on tässä.”

Kajo ei tunnu enää pitävän mistään kiinni, erotan hervottomuuden raajoissa ennen kuin nappaan hänet syliini. Kajon silmät muljahtelevat jo, suu on auki ja kasvojen lihakset tuntuvat hellittävän. 

”Äiti. Kajo tarvitsee apua. Nyt.”

Kun lasken pikkuveljeni sohvalle, en voi muuta kuin pitää hänestä kiinni. Se ei enää riitä portiksi hänen ja todellisuuden välillä, mutta en voi muutakaan.

*

Kajon osastojakso kestää kaksi viikkoa. Minä leiriydyn vanhaan huoneeseeni vanhempieni kotona, en kykene menemään kotiin, kun Kajo ei ole siellä. En voi mennä lähellekään Kajoa. Läsnäoloni katsotaan triggeröivän hänen oireitaan. Psykoosi. Kajo on jälleen psykoottisessa tilassa.

Minä vietän kaiken vapaa-aikani jonkun perheenjäsenen seurassa. Isä on tapahtumista kaikkein järkyttynein, tuntuu että hän on aiempaakin harmaampi ja hänen aina niin suora ryhtinsä on hivenen lähtenyt pakoon. Isä ei juuri ota aihetta puheeksi. Hänen kasvoillaan lepää varjo. Kun Kajo siirrettiin, hän sanoi minulle vain, että hän on pahoillaan ja ylpeä minusta.

Pahoillaan. Ylpeä minusta.

Mitä hän sanoisi, jos hän tietäisi, että se olin minä, joka teini-ikäisenä hakkasin hänen poikaansa, koska olin hänestä mustasukkainen? Entä silloin, jos hän tietäisi, kuinka hänen poikansa löysivät toistensa syliin siinä huoneessa, jonka sänky on nyt aina pedattuna ja josta Kajon kiihkeät voihkaisut olisivat voineet kuulua vanhempien makuuhuoneeseen?

Se olin aina minä. Ei Kajo.

Eräänä lauantai-iltana, viikkoa ennen Kajon kotiinpaluuta, isä on työporukan saunaillassa ja yöpyy muualla. Minä ja elämäni rakkaimmat naiset olemme valloittaneet sohvan joka kolosen. Kajon poissaolo huutaa luissani, koko kehoni kaiuttaa ikävää. Tiedän, että tämä on paras mahdollisuutemme puhua kaikki kolmistaan siitä, mitä tuleman pitää. En uskalla avata ajatuksiani ensimmäisenä. Ne ovat rikkinäistä lasia.

Valve ojentaa karkkipussin äidille ja huokaa.

”Ilta, mitä sinä aiot tehdä Kajon kanssa, kun hän palaa kotiin?” Valve kysyy.

Olen hetken hiljaa.

”En tiedä.”

”Kaikki vastuu Kajon kotiuttamisesta ja toipumisesta ei mitenkään voi olla vain Iltalla”, äiti sanoo. ”Kajo tulee tietysti asumaan tänne hetkeksi, minä ja isä katsomme hänen peräänsä.”

”Tarkoitin teidän suhdettanne”, Valve sanoo madaltaen ääntään. ”Oletko ajatellut, että… että.”

”Olen.” Nielaisen. On kuin sisälläni olisi jäätä. ”Olen minä miettinyt.”

”Ilta, minä toivon, että sinä muistat, ettei Kajon mielenterveys ole sinun vastuullasi. Hän on aina ollut hauras. Oli jo lapsena.”

Haluaisin sanoa, että minä viettelin hänet, vedin hänet mukaan tähän, mutta en pysty. En tahdo, että äiti ajattelee sitä. Tiedän Kajon kertoneen jo riittämiin yksityiskohtia.

”Mutta kun Kajo palaa, minä vilpittömästi toivon, että laatisimme toimintasuunnitelman. Ja minulla on esittää eräs toive. Tiedän, että se ei toteudu, mutta aion esittää sen siinä toivossa, että harkitset sitä.”

Tiedän jo, mitä äiti aikoo sanoa.

”Jos vain millään voit…” Äiti puristaa hetkeksi suunsa viivaksi. ”Jos vain voit, pidä suhteenne edes hetken aikaa veljellisenä. Se olisi hänen parhaakseen.”

”En pysty siihen”, soperran. ”En vain pysty.”

”Niin. Me tiedämme sen kyllä”, äiti sanoo. Pettymys kuultaa hänen äänestään. Valvekaan ei katso minuun.

”Kukaan ei silti syytä sinua”, äiti sanoo. ”Olisi vain hänen kannaltaan parempi, jos eläisitte hetken aikaa veljinä.”

Haluaisin sanoa, että mehän elämme. Olemme aina ennen kaikkea veljet toisillemme. Mutta en uskalla avata suutani.

”Voin yrittää”, nielaisen. ”Ainakin voin… tai siis…”

En vain voi sanoa äidin kuullen sanaakaan seksistä. Sana painaa liikaa. Olo on kuin kuusitoistavuotiaalla.

”Niin. Älkää panko ihan vielä”, Valve sanoo ja saa minut kääntämään katseeni pois.

”No niin, olisikohan tämä tältä osin selvillä”, äiti sanoo ja rykäisee kurkkuaan. Poskiani kuumottaa, kyyneleet kaihertavat silmäkulmissa. Äiti rapisuttaa karkkipussia. ”Ei ole mitään hätää. Ei meidän perheemme tähän kaadu. Me selviämme tästä.”

Äiti tarttuu sekä minua että Valvea kädestä. Minä päätän, että se riittää.

*

Odotan Kajoa saapuvaksi ulkona. Olemme keskustelleet hoitohenkilökunnan kanssa kaikesta, myös tarvittavista jatkotoimenpiteistä. Kahden viikon ajan olen onnistuneesti esittänyt huolestunutta veljeä, joka kantaa huolta siitäkin huolimatta, että Kajon vaikeudet manifestoituvat minuun. Vain minä tiedän totuuden.

Ulos kävelevä Kajo on kuin aave. Valkea ja laiha, kauttaaltaan hauras. Hänen katseensa on usvainen ja askeleensa hapuilevia ja keveitä. Hänen katseensa terävöityy, kun hän erottaa minut. Hän juoksee suoraan syliini, ja tunnen, kuinka kyyneleeni vapautuvat kahmaistessani hänet tiukkaan syleilyyn.

”Anna anteeksi”, minä kuiskaan.

”Ei, anna sinä minulle anteeksi, minä en ole pitänyt huolta itsestäni…”

”Olen tässä nyt. Minä pidän sinusta huolta.”

”Rakastan sinua, veli…”

”Minäkin sinua. Aina.”

Katson Kajoa silmiin, pyyhin rukkasella hänen kyyneliään. Hän hymyilee, ei sitä maanista, irrallista hymyä, vaan omaa hymyään. Silitän posken pehmeää ihoa. Tiedän, että minun pitäisi olla varovainen, olen keskustellut niin hoitohenkilökunnan kuin perheenikin kanssa. Minun pitäisi kyetä olemaan hänelle se veli, jonka hän on aina ansainnut.

Silti jo kotimatkalla huomaan tuijottavani hänen huuliaan. Hänen pientä, haurasta olemustaan. Kajo pitää autossa kädestäni kiinni. Vietämme perheillan, juhlistamme piirakoin ja kakuin Kajon paluuta kotiin. Naurua ja lämpöä, kukaan ei mainitse sitä olennaisinta. Vasta, kun tulee yö, tunnen, miten kehoni huutaa. Menemme nukkumaan samaan sänkyyn kuten ennenkin, vaikka äiti yrittää aluksi ehdottaa, että nukkuisimme rauhassa erillään. Kajo on aavistuksen väsynyt ja itkuinen, otan hänet syliin ja silittelen. Äiti heltyy, vaikka tietää, mikä riski samassa sängyssä nukkumisessa on. On kuin olisimme jälleen kuusitoistavuotiaita. Silti äiti halaa meitä ennen kuin sulkee oven. 

”Rakastan teitä molempia ihan hirvittävästi.”

”Ja me rakastamme sinua.”

Oven sulkeutuessa menee tuskin sekuntiakaan, kun Kajo jo painaa huulensa omilleni. Ikävä ryöpsähtää yli laitojen, painaudun Kajoa vasten ja suutelen häntä kiihkeästi vasten sänkyä. Kajo avaa jo paitani ylimpiä nappeja, kun pysäytän hänet lempeästi.

”Rakas. En usko, että tämä on nyt järin viisasta.”

Kajo vetäytyy liki itseensä ja painaa päänsä. Ehdin erottaa hetkessä kyynelistä täyttyneet silmät ja vapisevan alahuulen.

”Kajo rakas… Kulta. Tiedät kyllä, miksi.”

”Olen ihan kunnossa! En muista kahden viikon takaisesta mitään, minulle on vain kerrottu siitä, mutta rakas olen nyt kunnossa ja minulla on ikävä sinua… Luoja, Ilta, maailma voi haluta meiltä mitä vain, mutta en ikinä luovu sinusta. Me saamme tämän toimimaan ilman, että se pahentaa oireitani.”

”En voi pian enää elää itseni kanssa, jos jatkan satuttamistasi.”

Kajo itkee jo lujemmin.

”Älä rankaise minua… Ole kiltti äläkä rankaise minua siitä, että olen sairas.”

”Kulta pieni en minä rankaise sinua…”

”Ole kiltti…”

Kajo käpertyy minua vasten, ja hellyys minussa käy niin korventavaksi, etten voi kuin suudella häntä joka paikasta ja painaa hänet tiukemmin kiinni kehooni. Kajo hymyilee itkunsa lomassa, silittää ja pörröttää tukkaani joka puolelta. Hän koskettaa jokaista osaa minussa sellaisella kaipuulla ja herkkyydellä, että minussa läikkyy. Kyse ei ole pelkästä kahden viikon erosta. Kyse on kaikesta siitä, mitä se meille tarkoittaa.

Kun painan hänet alleni ja vien käteni hänen keholleen, annan itseni hetkeksi unohtaa moraalini. Minun maailmassani on aina ollut merkitystä vain yhdellä. Alussa ja lopussa on aina vain hän.