Sudensilmät: luku 15

Luku 15: Kuolevaiset maan

Kaiken tapahtuneen jälkeen Atlasin ei olisi pitänyt olla millään tapaa yllättynyt siitä, miten Lindri häntä katsoi merkityillä silmillään. Niistä ei kuvastunut mitään, ja vaikka olisikin kuvastunut, Atlas olisi kyennyt näkemään ainoastaan punaiset ringit muuten kokonaan valkoisissa silmissä. Atlas keksi sekunnissa useitakin syitä, miksi Mercuryn pikkuveli oli tahtonut riistää ihmishengen saadakseen sellaiset silmät. Niiden voima oli yhtä suuri – kenties jopa suurempikin – kuin Atlasin omien silmien. Silmien, joita hän ei ollut koskaan tahtonut käyttää, ja joiden kaltaisen voiman saadakseen mies hänen edessään oli ollut valmis tappamaan toisen ihmisen. Uskomatonta, miten erilaiset motiivit ihmisillä oli tehdä asioita. Atlasia sekä kuvotti että pelotti se, että Lindri seisoi hänen edessään vailla pienintäkään häpeää. Hänen kasvonsa olivat komeat, mutta silmät veivät huomion pois siitä seikasta. Yhdennäköisyyttä Mercuryyn ei ollut, Lindri oli kuin maskuliinisempi ja kylmempi versio veljestään. Sellainen, joka Mercurysta olisi voinut tulla.

”No, nyt meitä on kaksi”, Memoria sanoi luoden luottavaisen hymyn Lindriin Atlasin tuijottaessa tätä kuin maanpetturia. Sanat kihelmöivät hänen sisällään, siirtyilivät verisuonissa kuin myrkky. Atlasia oksetti.

”Pohjoinen on riekaleina”, Lindri kertoi sivuuttaen täysin Memorian kommentin heidän samankaltaisuudestaan. ”Kaikki tahtovat sotaa etelää vastaan, mutta on muodostunut kaksi eri puolta. Kaksi eri tapaa haluta sotaa.”

”Pian nekin ovat sodassa keskenään”, Memoria huomautti saaden Atlasin ihmettelemään, miten nopeasti tyttö pystyi keskustelemaan normaalisti. Hän sivuutti täysin sen seikan, että Lindri oli tappanut jonkun saadakseen pistävän katseen silmiinsä.

”Todennäköisesti, ja se vasta haaskausta olisikin.” Lindri hymyili vinosti ja hivenen ilottomasti Memorialle ennen kuin vei maskin takaisin kasvoilleen. ”Olen saanut jo yhä useamman kannattamaan pahan silmien hankkimista, ja vielä useamman hankkimaan sellaiset. Mercuryn ollessa vielä sukuni vankina jopa oma perheeni kannatti pahan silmien hankkimista, mutta kun minä toteutin ajatuksen käytännössä, he käänsivät minulle selkänsä. Tekopyhää.”

”Ei, vaan järkevää”, Atlas sanoi kirien askelissaan Lindrin edelle, ”erittäin järkevää. Pohjoinen tuntuu olevan kaoottisessa tilassa. Tosissaanko täällä on suunniteltu vuosia etelän murtamista? Tosissaanko te aiotte toteuttaa sen laittomilla voimilla?” Atlas katseli ympärilleen, mutta maisema ei ollut muuttunut heidän kävelymatkallaan. Kaikkialla oli silti hallan suutelemia puita ja kuollutta maata, sinisen ja harmaan sävyt hallitsivat kaikkea. Talvi piti maata tiukassa otteessaan, ja Atlas tunsi sydämensäkin jäätyvän hitaasti.

”Minä aion tosissani toteuttaa sodan laittomilla voimilla”, Lindri kertoi vailla häpeää siitä, mitä sanoi. Hän kuulosti pikemminkin ylpeältä. ”Ja nythän minun ei tarvitse nähdä sitä vaivaa, että etsisin sinut käsiini, kun päätit tulla aivan itse. Etelä tulee nuolemaan maata jalkojemme alla, jotta saisi rakkaan sudensilmäisen lapsensa takaisin.” Lindri ei kuulostanut ilkeältä, hän kertoi asiat täysin neutraalilla äänellä peittelemättä mitään. Asiat olivat selkeästikin pysyneet hänen mielessään selkeänä suunnitelmana jo pitkään, ja jopa Atlas arvosti hänen järjestelmällisyyttään.

Atlas kuitenkin tiesi kietoneensa etelän valheeseen. Hänen perheensä oli valehdellut tiedotusvälineille jo kauan sitten hänen voimistaan vapauttaakseen poikansa sudensilmistä. Valhe maistui kitkerältä hänen kielellään, häntä pelotti päästää se ulos. Memoria seisoi aivan hänen vieressään, ja hetken mielijohteesta hän tarttui tyttöä kädestä saadakseen voimaa kertoa sekä Memorialle että Lindrille valheestaan. Memoria tiesi jo mitä, mutta hän ei tiennyt miksi.

”Etelä uskoo minun menettäneen silmieni voiman.”

Lindri pysähtyi niin rajusti, että Atlas oli törmätä hänen selkäänsä. ”Mitä?”

”Niin.” Ääni oli heikko, Atlas vihasi sitä, ja viha vain lisäsi heikkoutta. ”Ei etelä tahdo minulta enää mitään, kaikki siellä uskovat, että olen menettänyt voimani. Sudensilmäni ovat yhtä tyhjän kanssa heille.”

”Etelä on tyhmentynyt sitten sisällissodan”, Lindri huokaisi, ”että he uskovatkin tuollaista. Jos he uskoivat noin räikeän valheenkin, meidän ei liene vaikeaa saada heitä uskomaan uudelleen totuutta.”

”Aiotteko te satuttaa Atlasia?” Memoria puuttui keskusteluun tietämättä, keitä ”te” tarkalleen ottaen olivat. Pohjoinen oli pahemmin jakautunut kuin hän olisi ikinä uskonut. Sota kuitenkin yhdisti kaikkia pohjoisessa, jokainen ihmissielu tahtoi anastaa vallan etelältä. Memoriaa ahdisti, sydän tuntui lähtevän kodistaan.

”Ei meidän tarvitse”, Lindri vastasi kuulostaen aidosti lempeältä. ”Minä en pidä sellaisesta. Haluan vain varmistaa, että etelä nappaa syötin ja ryhtyy sotaan. He eivät osaa odottaa, että heillä on useita pahan silmiä vastassaan. Ensin pitää vaan saada koko pohjoinen puhaltamaan yhteen hiileen.”

Seuraavat kaksikymmentä minuuttia kuljettiin täydellisessä hiljaisuudessa. Atlas ei uskaltanut irrottaa kättään Memorian omasta, hän tarrasi siihen aina tiukemmin, kun maisemat vaihtuivat radikaalisti. Kylmän metsäalueen jälkeen tuli pieni kaupunkialue, jonka talot olivat ränsistyneempiä kuin etelän Rajakylässä. Pohjoisella ei ilmeisesti ollut suuria kyliä, sisällissodan murtamat ihmiset olivat rakentaneet pesiään minne parhaiten pystyivät täydellisen tuhon jälkeen. Tuho näkyi myös kansalaisten katseissa. Vielä vuosikymmenten jälkeenkin jokaisen vastaantulevan ilme oli lamaantunut. Alistettuja, surullisia ihmisiä. Atlas ei voinut kuvitella, että nämä ihmiset olisivat valmiita uuteen sotaan. Lindrin täytyi olla väärässä siitä, että jokainen pohjoisessa tahtoi sotaa omalla tavallaan. Pakkasen ja surun autioittamat kyläpahaset kertoivat täysin päinvastaisesta.

Uudelleen rakennettujen pienien kylien jälkeen kolmikko saapui hivenen isompaan ja huomattavasti paremmassa kunnossa olevaan kylään. Etelässä pienimmätkään kaupungit eivät olleet niin kärsineitä kuin tämä, mutta se oli pohjoisen mittapuulla loistelias kylä. Tiet olivat täynnä toreja ja innokkaina puuhastelevia kaupustelijoita, asukkailla oli resuisten kauhtanoitten sijaan pitkiä takkeja ja silinterihattuja. Tämän kylän asukkaita oli siunattu varallisuudella. Teiden sivut olivat täynnä erilaisia valoja, korkeita katulamppuja ja vanhanaikaisia kynttilöitä. Kaupunki näytti viihtyisältä.

Lindri kertoi heidän tulleen pohjoisen keskuksena pitämään kylään, Havnaan. Sen asukkaat olivat niitä, jotka päättivät pohjoisen sisäisestä politiikasta ja hoitivat kaupankäyntiä. Atlas ei voinut olla miettimättä, että Havnan oli pakko olla se kylä, josta Mercury oli lähtöisin. Se kylä, jonka asukkaat tahtoivat sotaa etelän kanssa. Sielläkään asukkaiden katseet eivät kertoneet erityisestä sodanjanosta, mutta Atlas tiesi, ettei se ollut vielä mikään todiste.

”Minne me olemme menossa?” Memoria aukaisi suunsa kuultuaan Lindrin esitelmän Havnan kylästä.

”Me menemme tapaamaan muita merkittyjä”, Lindri kertoi, ”kaikkia niitä, jotka uskovat minun ajatuksiini pahan silmistä.”

”Hienoa, ne ihmiset minä haluankin nähdä”, Memoria vastasi, eikä hänen äänestään tiennyt, oliko hän tarkoittanut lausettaan vai ei. Hän ei hetkeen sanonut mitään, katseli vain kyläkauppiaiden ja kyläläisten vilinää ja hymyili hieman. Hän puristi Atlasin kättä lujempaa aina ihmisjoukon lisääntyessä heidän ympärillään.

”Lindri”, Memoria sanoi yhtäkkiä, ”vielä yksi kysymys, ennen kuin pääsemme perille.”

Lindri nyökkäsi sen merkiksi, että Memorian olisi turvallista kysyä.

”Kenet sinä tapoit saadaksesi nuo silmät?”

Atlas irroitti kätensä Memorian omasta ja haukkoi henkeään. Hän ei voinut uskoa, että tyttö oli päättänyt tanssia veitsenterällä tällaisena hetkenä.

Lindri ei kuitenkaan reagoinut lauseeseen juuri mitenkään, hän ei kaivanut taskustaan veistä kuten Atlas oli odottanut. Sen sijaan hän avasi suunsa ja vastasi tavalla, joka sai vaimennettua keskustelun loppumatkaksi.

”Itseni”, Lindri vastasi.