lauantai 15. huhtikuuta 2017

Sudensilmät: luku 13




Luku 13: Sukelletaan



Atlas ei kyennyt nousemaan pöydästä. Jokainen solu hänessä kehotti tekemään niin, mutta jokin Mercuryssa sai hänet pysymään pöydän äärellä ja vastaamaan sellaisen ihmisen katseeseen, joka oli juuri kertonut aikeestaan tappaa hänet.

Sukumme ovat ollet vihollisia jo vuosikymmeniä, joten luonnollisesti minun sukuni on suunnitellut koko olemassaoloni ajan – ja varmasti kauemminkin – sinun tappamistasi. Sinulla on sudensilmät, Atlas, kuten minullakin. Eikö mielessäsi käy yhtäkään syytä, miksi minun sukuni tahtoisi mahdollisesti eroon sinusta?”

Käy”, Atlas vastasi ontolla äänellä, jonka hädin tuskin tunnisti omakseen, ”mutta ei yhtäkään syytä, jonka vuoksi sinä haluaisit tappaa minut. Oletko tullut etelään asti ihan vain päästääksesi minut päiviltä? Aika huomaavaista.” Hän ei enää edes yrittänyt pitää volyymitasoaan matalalla, hän halusi ulkopuolisten kuulevan, mitä hän sanoi.



Katse Mercuryn silmissä ei ollut tulkittavissa, se oli katse useiden vuosien takaa. Atlas oli näkevinään hänen silmissään hivenen surua, osittain myös pelkoa. Se sai hänet kiinnostumaan, lievitti ajatusta siitä, että samainen mies oli hetki sitten ilmaissut tappavansa hänet.

Sukuni tahtoisi kovasti, että minä olisin tullut tänne sen vuoksi”, Mercury sanoi pakottaen kasvoille hymyn, joka ei ollut enää aito, ”mutta jos heiltä nyt kysyttäisi, heistä olisi parempi, että olisin vielä pohjoisessa. En lähtenyt sukuni käskystä, vapautin itse itseni.”

Vapautit? Vankiko sinä olit?”

Mercury naurahti kuivasti. ”Minä olin odottamassa parempaa aikaa, kuten he tykkäsivät sanoa. Eli kyllä, minä olin oman sukuni vanki seitsemisentoista vuotta. Vapautumisestani on nyt lähes vuosi, eivätkä he tule löytämään minua täältä. En enää edes näytä samalta pojalta, joka lähti Aelionin mailta.”

Pakomatka siis”, Atlas nyökkäsi hyväksyvästi, ”mutta entä se tappo-osuus? Muuhun voimme palata myöhemmin, mutta tahdon tietää ennen mihinkään ryhtymistä, miksi sinä aiot minut tappaa.”

Kateudesta”, Mercury sanoi siristäen silmiään. Hän ei tarkentanut, sillä Atlas ymmärsi. Kaksi erityistä poikaa eivät voineet kävellä samalla maalla.



Sinä siis tulet mukaani kuitenkin? Miksi? Jos mielipiteesi muuttuvat noin nopeasti, saatat olla jo aamulla eri mieltä.”

Minä olen pyrkinyt välttämään elämässä kaikenlaista julkisuutta, jota silmäni minulle tuovat. Halusin tasaisen ja paikallaan pysyvän elämän huomaamattomissa, halusin välttää kaikki konfliktit. Lähes jokainen osa minua huutaa, ettei tässä ole mitään järkeä.” Atlas piti pienen tauon ja hymyili tavalla, joka kertoi, että hän oli itsekin ymmällään päätöksestään. ”Ja se pieni osa, joka ei ole mukaasi lähtemistä vastaan, sattuu pitämään tavastasi hymyillä.”

Mercury ei kyennyt olemaan hymyilemättä vastaukselle. ”Hyvä, sittenhän minun tuleekin vain hymyillä sinulle usein.” Silläkin hetkellä hänen siniset huulensa kaartuivat entisestään saaden Atlasinkin vihdoin naurahtamaan aidosti.



* * *



Aamuaurinko oli sama kuin se, joka laski illalla, mutta silti Mercurysta oli kauniimpaa kirjoittaa nousevasta kuin laskevasta auringosta. Siinä oli selviytymisen makua, se antoi tekotaiteellisuuteen verhottua toivoa. Mercury eli sellaisesta.

Ja Atlas näytti niin kauniilta maatessaan sängyssä aamuauringon väriset hiukset sotkuisina kasvoilla, pitkät silmäripset ihoa koskettaen. Mercury värähti ajatuksesta, että kenties saisi koskettaa tätä, jos kaikki menisi kuten piti. Hän ei tiennyt itsekään motiiveitaan, hän oletti niiden selkeytyvän ajan kanssa. Atlasin läsnäolon piti lisätä hänen haluaan tappaa tämä, mutta joka kerta, kun kullanväriset silmät loivat häneen pitkiä katseita, hänen teki mieli tappaa enemmin itsensä.



Atlas avasi silmänsä auringon paistaessa suoraan niihin, ja hetken valo oli yhtä hänen katseensa kanssa. Mercury värähti uudelleen, ja vihasi itseään, koska teki niin.

Huomenta, heräsit sittenkin vielä ihmisten aikoihin.”

Atlas oli aamuihmisiä, hän oli harvinaisuus, joka pystyi heti herättyään keskustelemaan tasavertaisesti. ”En nauti ajatuksesta, että sinä istut siinä tuijottamassa minua, kun nukun. Sisäinen hälytyskelloni herättää minut ja varoittaa vaarasta.”

Mercury siristi silmiään. ”Niin, ties vaikka päätän tappaa sinut jo tänään.” Pienikokoinen tyyny lennähti hänen silmäkulmaansa saaden hänet älähtämään. Sen jälkeen huoneen täytti korkea ja sointuva nauru, joka sai Atlasinkin suupielet kohoamaan.

Heititkö aivan tosissasi minua tyynyllä?”

Aivan yhtä tosissani kuin sinäkin suunnittelet tappavasi minut.”

Eli erittäin tosissani.”

Lauseen oli tarkoitus pidentää Atlasin hymyä, mutta se saikin hymyn katoamaan tyystin. Atlas makasi sängyllä yhä tyynyyn nojaten, silmät tiukasti Mercuryssa. Hänen ajatuksensa tuntuivat kuitenkin olevan kaukana, liian kaukana. Mercurya korvensi sisältä.



Välillä mietin, miksi oikeastaan edes olen täällä.”

Koska sinä teit valinnan istuessamme Mortiesissa ja keskustellessamme siitä, mikä todellinen syy sinun etsimiseesi oli. Et varmastikaan ole unohtanut sitä keskustelua.”

En koskaan unohda asioita, jotka järkyttävät minua.”

Järkytänkö minä sinua yhä?”

Atlas nyökkäsi noustessaan istumaan ja haroessaan kultaisia hiuksiaan. Hän oli yhä kaunis, mutta Mercury sulki sen asian mielestään. ”Motiivisi ovat vähintäänkin arvelluttavia, joten periaatteessa kyllä, kyllä sinä järkytät minua”, Atlas sanoi nostaen kätensä kohti kattoa Mercurylle tuntemattomasta syystä, ”en voi nimittäin lakata ajattelemasta, että joku kaunis aamu sinä suutelet minua ja kuolen myrkkyysi.”

En minä suutele sinua, ei mitään pelkoa.”

Entä myrkytätkö minut?”

Mercury käänsi katseensa ikkunaan. Kaupunki oli jo herännyt, savua tuli piipuista ja kadulta kuului lapsien huutoja. ”En”, hän kuiskasi, ”en myrkytä.” Tietenkään ei. Myrkyttäminen oli epäinhimillistä, ei hän siten ketään tahtoisi lopettaa.

En luota sinuun, Mercury.”

Ei sinun tarvitsekaan, enhän minä ole kertonut sinulle vielä mitään.”

Milloin olit ajatellut kertoa? Kahden viikon päästä? Vasta sitten, kun olet ampunut minua jokaiseen raajaan, enkä voi puolustautua?”

Atlas!” Mercury koetti pitää äänensä tasaisena, mutta ahdistus söi järkevää ajattelua, ja hän vain sylki sanoja suustaan. ”Unohda se, mitä sanoin tappamisesta! Keskity enemmin siihen, mitä sanoin rakastumisesta ja etelän kiertämisestä.”





En ymmärrä enää mitään.” Atlas nousi ylös ja kiskoi litteän vatsan paljastavaa paitaa alaspäin. ”Palaan huomenna kahvilaan, tämä leikki saa loppua.”

Keskity nyt, tee se minun mielikseni, Atlas.”

En minä tahdo tehdä mitään sinun mieliksesi. Mitä ideaa siinä olisi, kun olet verhonnut itsesi salaisuuksiin ja oletat minun olevan täysin avoin? Miksi? Jotta voisit hyökätä, kun olen avannut kaiken itsestäni?”





Sinä olet sitten malttamaton”, Mercury huokaisi tehden sängystä tilaa myös itselleen. ”Pysy siinä, niin saat kuulla tarinan.” Hän piti katseensa tiukasti Atlasissa, hän ei halunnut hukata yhtäkään katsetta. Silmät paljastivat kaiken, olivat ne voimia omistavat Evolin kansalaisen silmät tai aivan tavallisen ihmisen silmät. Niistä näki aina syvemmälle, ja Mercury tahtoi tallentaa mieleensä kaiken Atlasista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti