Liekki

Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, tiesin heti, että en tulisi koskaan näkemään ketään hänen kaltaistaan. Se ei ollut hänen ulkonäkönsä, joka kiinnitti huomioni ensimmäisenä, vaikka hän oli kiistatta yksi sievimmistä tytöistä, joita olin koskaan nähnyt.

Se oli hänen tapansa kantaa itsensä. Seistä huoneessa, täyttää se hehkullaan. Hänen ryhtinsä oli suora ja leukansa kohotettu, hän oli ehdottoman ylpeä olematta ylimielinen. Jokin hänessä roihusi niin, että jäin heti loukkuun. En voinut kääntää katsettani.

Viktor näki reaktioni ja toimi sen mukaan. Hän luotti harkintakykyyni, sellainen hän oli jo silloin. En kertonut hänelle tehneeni valintani, mutta hän näki sen katseestani. Olen siitä ikuisesti Viktorille kiitollinen, sillä en tiedä, olisinko koskaan kyennyt itse lähestymään tyttöä, joka paloi niin kirkkaalla liekillä. En saattanut ymmärtää, miten kukaan muu juhlissa ei kiinnittänyt siihen huomiota.

Jälkikäteen hän on kertonut minulle, että ymmärsi jo ensimmäisistä katseistani, että tulisin rakastamaan häntä. Olin mykistynyt hänen edessään, vaikka kohtelin häntä päällisin puolin kuten ketä tahansa muutakin. Hän oli alusta asti älykäs ja ihmeellinen, hän kykeni ymmärtämään tunteitani silloin, kun en itsekään ymmärtänyt niitä.

Kun Viktor teki hänestä sirkuksemme virallisen jäsenen, sain tutustua häneen yhä vain syvemmin. Ymmärsin, mistä hänen intohimonsa kumpusi. Hän oli tanssija, oli aina ollut. Sen minä olin hänestä nähnyt tietämättä, mistä se johtui. Hänen ylpeä ryhtinsä ja täydellinen motoriikkansa. Hänen puhdas, paljas intohimonsa. Rakastuin siihen ennen kuin rakastuin häneen. Se oli jotakin, jota minulla ei ollut koskaan ollut.

Häntä katsomalla opin, että aito intohimo ei koskaan kuollut. Hän oli tanssija jokaisella solullaan silloinkin, kun ei tanssinut. Hän sanoi aina, että oli onnellinen, kunhan sai tehdä näyttämötaidetta. Muodossa kuin muodossa. Ihmettelin, miten joku hänen kaltaisensa ei tahtonut niittää mainetta ballerinana, mutta hänelläkin oli haavansa, sellaiset, joita en uskaltanut koskettaa. En ollut typerä, ymmärsin kyllä, että esiintyvä taide ei ollut sitä, miltä se lavalle näytti. Se oli täydellistä omistautuneisuutta, se oli elämäntapa. Elämyksiä niille, joilla oli varaa maksaa sen katsomisesta. Sellaista viihdettä sekä hän että Viktor tahtoivat muille tarjota omalla intohimollaan, ja sellaisesta maailmasta ymmärsin pohjimmiltani olevani kaukana.

Minä en ollut sellainen. Olin luopunut itsestäni kauan sitten. Oli öitä, joina heräsin vauvan itkuun, vaikka se aika oli jo kaukana takanapäin. Niistä hetkistä en koskaan kertonut kenellekään, en edes hänelle, vaikka olisin voinut. Se pimeys oli minun omaani. Kodin muotoinen hauta. Maailma, johon kahlitsin itseni, koska en voinut muutakaan.

Vasta hän sai minut ymmärtämään, että oli muutakin kuin vastuu. Oli aitoa tulta, joka poltti, jos sitä uskalsi koskettaa. Ja oli halua, joka leikkasi syvemmältä kuin mikään ennen sitä. Sen hän minussa synnytti, tyttö, joka tanssi, koska ei voinut muutakaan. Hänessä soi alituisesti, se oli hänen tapansa olla olemassa. Hänen polttava tulensa, jonka lämpöön hän oli minut kutsunut.

Eräänä iltana me istumme hänen teltassaan, hän makaa sängyllään täysin alastomana. Tilanteessa ei ole erotiikkaa, hän vain on, ja se jaksaa häkellyttää minua kerta toisensa jälkeen. Tällainen hän on; täysin estoton ja läsnä kehossaan. Hänen tapansa olla olemassa on maailman uskomattomin. Hänelle keho on täysin saumattomasti yhteydessä häneen, hän on tehnyt sillä taidetta koko ikänsä, hän elää sen kautta. En kykenisi koskaan samaan. 

Keskustelemme satunnaisia, katseeni kiertelee tahtomattanikin hänen kehollaan, vaikka alastomuus ei ole kutsu. Ei vielä.

”Siinä on kyse irti päästämisestä”, hän sanoo aivan yllättäen. Kallistan päätäni.

”Missä?”

”Seksissä. Kehollisuudessa. Sinä kysyit siitä minulta kerran.”

Muistan sen. En saattanut ymmärtää, miten hän osasi olla niin läsnä itsessään jopa silloin, kun koskimme toisiimme. Olin kasvanut kiinni häpeääni, en ymmärtänyt, että minäkin olisin voinut huutaa ja voihkia ja koskea niin kuin hän.

”Sinun täytyy päästää itsesi irti. Täysin. Kyse on antautumisesta. Jos et heittäydy, alat ajatella, ja silloin etäännyt automaattisesti tilanteesta.”

Tuijotan häntä kykenemättä sanomaan mitään.

”Minulle se tuntuu lopulta hivenen samalta kuin tanssikin. Olen yhtä kehoni kanssa, olen läsnä sen joka ääressä ja annan itseni hetkeksi unohtua taustalle. Olen vain sen verran, mitä kehoni tuntee.”

Tämä nuori tyttö edessäni ojentaa minulle totuuksia hopeatarjottimella.

”Sillä hetkellä tahdon vain tuntea kaiken, mitä tunnen sinun kanssasi.”

Nyökkään, kun en muutakaan voi.

”Ja se on sinulle juuri noin yksinkertaista?” Ääneni on kuin lapsella, joka ymmärtää ensi kertaa jotakin suurta maailmasta.

”On. Mutta sen olen joutunut oppimaan jo nuorena. En olisi voinut tehdä näyttämötaidetta antautumatta sille. Tekniikka ei ole tärkeintä, tärkeintä on heittäytyminen.”

”Sinun kehollisuutesi puhuttelee minua niin, että olen sanaton.”

Huomaan yhä kuljettavani katsettani hänen kehollaan. Hän on kaikin tavoin ihmeellisin ja kaunein olento tässä maailmassa, ja olen häkeltynyt siitä, miten syvästi haltioitunut olen hänestä. Tämän kaiken olen piilottanut syvälle sisälleni, en ole koskaan tuntenut näitä tunteita. Ne ovat uinuneet sisälläni, ja vasta nyt olosuhteet sallivat niiden tulla. Hän on tässä, opettamassa minulle kädestä pitäen, kuinka tulla omaksi itsekseni, kuinka rakastaa niin, että silmissä sumenee.

Hän lukee halua silmistäni ennen kuin osaan kertoa sen hänelle. Hän vain naurahtaa ja viittoo minua lähemmäs.

”Sinun ei tarvitse osata sitä heti. Osalta kestää vuosia vapautua, ja sinä olet ollut vanki jo kauan”, hän kuiskaa vetäessään minut syliinsä. Hän on niin sietämättömän kaunis, että minua heikottaa.

”Saat haluta minua. Olga. Sinä saat tehdä niin.”

”Kosketa minua.”

Pehmeä hymy leviää hänen huulilleen. Hän kuljettaa kättään rinnallani, puristaa sormensa nännini ympärille ja saa minut hengähtämään.

”Kovempaa”, huomaan kuiskaavani, ”kosketa minua kovempaa.”

Hän painaa huulensa toiselle nännilleni ja imee. Tiedän tämän vasta aluksi, mutta tunnen jo, kuinka kehoni lämpenee. Hänen kätensä eivät etsi, ne tuntuvat liikkuvan kehollani kuin koreografian ohjaamina. Hän tietää, mitä tekee, olematta mekaaninen. Hänen jokainen kosketuksensa saa minut värähtämään. Kehoni syttyy tuleen, tunnen olevani kauttaaltani märkä, vaikkei hän ole vielä laittanut mitään sisääni. Ja kun hän tekee niin, näen hetken pelkkää valoa.

”Olga. Olga… sinä saat kyllä… ah, sinä saat… päästää irti.”

Olen niin lähellä. Tiedän sen. Mutta päässäni on yhä ajatuksia, jotka lepattavat hänen liekkinsä ympärillä. Ne estävät minua koskettamasta sitä. Hän saa minut tulemaan, värisen hikisenä häntä vasten ja huohotan. Olen uskomattoman pettynyt itseeni. Tunnen kyllä nautintoa, hän avaa minulle ovia, joiden kuvittelin olevan ikuisesti kiinni. Mutta silti jokin on vielä kiinni.

”Anteeksi”, kuiskaan hänen hiuksiinsa.

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Onko kaikki hyvin?”

”On…” Hengitän raskaasti. ”On. Kiitos. Se tuntui ihanalta. Olet oppinut koskemaan juuri oikeista paikoista.”

”Olga, ei se haittaa, vaikka et vielä osaisi päästää irti. Minähän sanoin, että siinä voi kestää kauan.”

”Eikö sinua haittaa se?”

Hän pudistaa päätään.

”Ei. Ei siinä ole minusta kiinni. Minä kyllä pystyn irrottamaan.”

”Mutta… Toivottavasti et ajattele, että olet epätyydyttävä tai että se johtuu sinusta. En saa aina edes orgasmia, mutta vannon nauttivani siitä silti.”

”Ei seksissä tarvitse aina saada orgasmia. Riittää, että nautit siitä. Eikä sekään ole aina mahdollista. Haluan vain, että sinulla on turvallinen olo kanssani.”

”Sinä olet uskomaton.”

”En uskomattomampi kuin sinäkään, rakkaani. Me olemme vain ihmisiä.”

”Tarkoitin, että minulla on vielä paljon opittavaa sinulta.”

Hän suutelee minua hellästi.

”Ihmisillä on aina opittavaa toisiltaan”, hän sanoo ja vetää pääni hänen paljaalle rinnalleen. ”Tahtoisitko sinä vuorostasi…?”

”Tahdon”, kuiskaan.

Kun kosketan häntä, tiedän, että minulla on vielä paljon matkaa kuljettavanani. Mutta minulla ei ole kiire, ja se on kaunein lohtu, jonka osaan tässä hetkessä itselleni antaa.