Turmeltunut

SV: väkivalta, insesti

Hiljaisuuden keskeltä erottuu kaksi ääntä. On kuin metsä suojaisi kaksikkoa kaikilta muilta ääniltä. Täällä on niin helppo unohtaa, että metsä tekee joka hengenvedolla kuolemaa. Pystyn ajattelemaan vain sitä, mitä nämä kaksi toisiinsa kietoutunutta olentoa saavat minut tuntemaan.

Olen luvannut itselleni kymmeniä kertoja, etten enää koskaan tekisi itselleni näin. En halua kuulla, kuinka hän kuiskii jonkun toisen nimeä ja kiemurtelee tämän alla. Hän, jonka piti olla aina minun omani, hymyilee onnellisena toisen miehen sylissä.

Ajatuskin siitä, että hän tekisi tämän joka tapauksessa, on sietämätön. Hän ei tiedä, että minä näen ja kuulen kaiken. Joka ikisen raskaan hengityksen. Ennen minä sain hänet huutamaan, ja hän takertui minuun kuin ei voisi elää ilman minua ja kosketustani. Mutta hän ei koskaan kuulostanut tältä. Tämä vapautuneisuus, tämä herkkyys hänen eleissään on jotakin, jota en ole koskaan nähnyt ulkopuolelta. Ja sen hän antaa jollekulle muulle.

Ei jollekulle. 

Vaan sille miehelle.

Hänelle, joka vei minun omani.

Minä kuulen, mitä he sanovat toisilleen. Minä kuulen hänen äännähdyksistään, että hän on lähellä tulemista, ja hän kuulostaa sadoin verroin rennommalta tämän miehen kanssa kuin minun kanssani. Vaikka tämä mies on pelkkä varas.

Hän lupasi. Hän piteli minua, suuteli säälittäviä kyyneliäni ja silitti vihaamani paniikin pois. Hän teki niin uudelleen ja uudelleen, ja joka kerralla hän sanoi, että olin hänelle kaikkein rakkain.

En käännä katsettani pois edes silloin, kun hän tulee. Hän puristaa miehen hiuksia sormiensa väliin ja hengittää raskaasti tämän kaulaa vasten. Hymy, joka hänen kasvoilleen leviää, saa koko kehoni kihelmöimään.

Rakastan sinua, kuulen hänen kuiskaavan miehen kaulaa vasten, rakastan sinua enemmän kuin mitään tässä maailmassa.

Minä lähden.

Raivo juoksee suonissani kuin laava, se on kuumaa ja se korventaa koko kehoani. Hänen kaunis äänensä, jollekulle toiselle omistettuna. Hänen sanansa, joita hän kuiski aina korvaani. Haluan polttaa ne kaikki pois. Kyyneliä juoksee poskilleni, pyyhin ne pois niin rajusti, että viillän itseäni kynnellä. En välitä, tahdon tuntea kaiken mahdollisen kivun, sillä hän huohottaa nyt sen miehen sylissä ja antaa tämän painaa pieniä suukkoja kasvoilleen. Tapan heidät. Molemmat. Hakkaan häntä niin kauan, että hänen ihostaan ei ole mitään jäljillä.

Juoksen ja juoksen, mutta kehosta ei lopu virta. Puitten oksat raapivat poskiani, mutta se on pientä, minua ei kiinnosta vähääkään, mitä tälle ruumiille tapahtuu. Se on tarpeeton. Se ei kyennyt saamaan häntä jäämään, mikään minussa ei riittänyt.

Kun pysähdyn, en salli itseni pudota polvilleni, vaikka koko keho huutaisi romahdusta, se tahtoisi vain luovuttaa. Helvetin hyödytön paska. Mihin minä sitä tarvitsen. Mitä teen keholla, joka ei voi tyydyttää häntä tuolla tavalla, joka ei saa häntä hymyilemään aurinko olisi hänen sisällään.

Reaktio ei häviä, koko kehossani hajoilee vielä silloinkin, kun näen hänet. Jotakin rasahtaa rikki, kun hän heiluttaa minulle hymyillen niin kuin ei muka kantaisi toisen olennon saastaa sisällään. Se mies on ollut vain hetki sitten hänessä, ja hän kehtaa katsoa minuun kuin olisin hänen kuunsa ja aurinkonsa. Revin tuon hymyn hänen kasvoiltaan.

”Petturi. Helvetin petturi”, minä sihisen, ja hymy pyyhkiytyy pois. Hän tietää oitis, että minä olen nähnyt, ja inhoan sitäkin. Inhoan, että eleeni antavat minut niin usein ilmi.

”Odota, älä, voin selittää –”

Tartun häntä kauluksesta. Minua kuvottaa. Hän näyttää niin hauraalta ja pieneltä ja pelokkaalta, että tahdon liiskata kaiken hänessä. Helvetin oksettavaa.

”Mikä siinä miehessä on niin hienoa!”

”Ilta rakas, odota nyt –”

”Mitä sellaista hänessä on, jota minussa ei ole!”

”Ilta –”

Isku. Toinen. Potku osuu hänen kasvoihinsa, näen, kuinka verenpuna tahrii ne. Lisää, tämä ei riitä, tahdon potkia hänestä kaiken veren ulos. Saatanan paska. Haluan, että tunnet sen. Haluan ottaa sinusta kaiken pois. 

Hän yskii. Näen hänen silmistään, että hänen tajuntansa miltei pettää, ne muljahtavat ja hän joutuu tekemään kaikkensa, että pysyy tajuissaan. Heikko. En ole lopettanut vielä.

”O-… ole kiltti, sattuu…”

Hah. Vai sinuun sattuu.

”Mikä helvetti hänessä on muka parempaa, kerro se minulle! Me olimme onnellisia!!” Ääneni kohoaa niin korkeaksi, että kavahdan sen sävyä. Se ei ole ääneni. Se on suurempi kuin minä. ”Sinä rakastat minua, mutta nyt sinä et voi edes katsoa minua ilman tuota helvetin säälittävää ilmettä kasvoillasi!”

En lopeta. En voi lopettaa. Mikään minussa ei käske minun pysähtyä, vaikka hänen kasvonsa lainehtivat verestä ja näen, kuinka hankalaa hänen on pysyä tajuissaan. Minä osaan tämän kyllä. Osaan tehdän tämän ilman, että hänen tajuntansa ei pimene.

”Hän muutti sinut. Pilasi.”

”Ilta kiltti…” Hänen äänensä miltei pettää.

”Minä halusin sinulta vain yhtä. Tiedät sen kyllä. Muistat sen päivän yhtä hyvin kuten minäkin.”

En tahdo ajatella sitä, mutta muistot juoksevat ylitseni väkisinkin. Päivä, jona ymmärsin, että hän on peruuttamattomasti rakastunut toiseen. Muistan omat kyyneleeni ja paniikkini, kaiken sen, jota en koskaan anna kenenkään omaksi. Minä rukoilin. Minä, joka en koskaan ano, rukoilin omaa veljeäni kuin luojaa.

Kajo kiltti. Älä tee tätä minulle. Älä älä älä… En kestä sitä. En selviä. Älä rakastu siihen mieheen. Juokse ihmisten kanssa miten paljon tahdot, mutta älä rakastu siihen mieheen, ole kiltti. Ei häntä. Ole kiltti, älä jätä minua.

Hänen ripsissään on veripisaroita. Näen hänen ilmeestään, että hän ajattelee samaa kuin minäkin. En kestä sitä. Otan hyvän otteen hänen hiuksistaan ja raahaan hänet mukanani, vaikka hän itkee ja tiedän sen.

Kiskon hänet pystyasentoon. Hänen katseensa lasittaa.

”Helvetin helvetti. Etkö sinä vittu pysy edes tajuissasi?”

Hän ei pysty sanomaan mitään, suu vain aukeaa ja sulkeutuu. Huulilta valuu verta leualle, koko naama on märkä.

”Olet oksettava. Minä näin ja kuulin teidät. Et sinä minun kanssani ole koskaan ollut noin onnellinen ja vapautunut. Minä näin, miten kiemurtelit hänen sylissään ja kuiskit hänelle, kuinka paljon rakastat häntä. Hyi helvetti, Kajo, hyi helvetti, mikä sinua vaivaa.”

Hänestä lähtee uupunut ynähdys.

”Sitä paitsi etkö tajua, miten tekopyhä sinä olet? Tuo on kuvottavaa. Eikö ole sinun pikku lemmikillesikin ikävää, että salaat häneltä totuuden? Aarteesi ei tiedä, millainen sinä oikeasti olet.”

”Ilta rakas…”

Vien käteni Kajon reisille, vaikka hän tärisee niin, että on tuskin tietoisessa tilassa. Tartun häntä leukaperistä, suutelen hänen verisiä huuliaan ja kuljetan kättäni reittä pitkin haaroväliin. Tiedän aina, mitä tehdä, ja hän vie kätensä kaulalleni kuin turvautuisi minuun sittenkin. Tunnen hänen kehonsa reaktion kättäni vasten ja hymähdän.

”Mitä, jos hän tietäisi, että sinä kiihotut tästä? Millainen mies rakastaa poikaystäväänsä, vaikka on aina ollut kovana omalle veljelleen?”

Hänen ilmeensä on sekoitus kiihkoa ja silkkaa epätoivoa, ja se työntää minut reunan yli. Tiedän, missä kunnossa hän on, kun painan hänet vasten mättäitä. Hän tärisee, mutta yrittää heikotukseltaan suukottaa kaulaani verisellä suullaan. Voi rakas. 

”Sinun lemmikkisi ei tunne sinua. Hän ei tiedä, miten sairas sinä todella olet.”

Hän hengähtää minua vasten. Nauran. Nykäisen hänet minua vasten, olen aivan kiinni hänen kasvoissaan, tunnen, kuinka verta putoilee otsalta kasvoilleni. Hän kietoo kätensä tiukasti minua vasten ja työntää lantiotaan lähemmäs omaani. Haluan häntä niin paljon, että silmissä sumenee.

”Olet täysin turmeltunut, mutta minä haluan sinut aina”, kuiskaan hänen korvaansa vasten. Hänestä lähtevä älähdys on enemmän nautinnollinen kuin epätoivoinen, ja minä otan sen, koska se on vain minun, kukaan muu ei saa häntä tällaiseksi. Avaan hänen housunsa ja otan hänet käteeni. Minulla on kenties vain rippeet siitä, joka minulla joskus oli, mutta tämä versio hänestä on vain minun omani. En anna siitä mitään kenellekään.

Suudellessani häntä ja hänen vastatessa suudelmaan yhä vain intohimoisemmin, minä tiedän, etten koskaan pääsisi vapaaksi. Kerta toisensa jälkeen hän väläyttää minulle palasen siitä valosta, joka piirsi minut tähän maailmaan.

Sen loisteesta en osaa kävellä ulos. Se sokaisi minut, teki omakseeni.

Rakkaani, en minä tahdo nähdä, kunhan sinä vain olet siinä.