Kokonainen

SV: väkivalta, insesti

Joka päivä hänen vihansa käy käsittämättömämmäksi. Se puhkeaa milloin sanomisistani, milloin sanomatta jättämisistäni. Olen opetellut ulkoa kaikki puheenaiheet, joilla välttää häntä käymästä päälle, mutta mikään ei enää auta. Ei ole olemassakaan sellaista kuviota, jota voisin toistaa päivästä toiseen saadakseni Iltaa rauhoittumaan. Kun hänen myrskysilmissään kipinöi, hän käy päälle kuin vapautettu luonnonvoima.

Minä rakastan Iltaa eniten tässä maailmassa. Se on minulle muuttumaton totuus. Sellaisena minä synnyin tähän maailmaan ja sellaisena tiedän aina pysyväni. Hän oli ensimmäinen olento, joka näki minut, joka opetti minulle, miten tässä maailmassa kuljetaan. Meidän alkumme päivät olivat elämäni onnellisimmat, hän sai minut hymyilemään ja minä hänet. Olimme niin erottamattomat kuin veljekset vain voivat olla, jaoimme kaiken aikamme. Tahdoin pitää hänet aina kaikkein lähimpänä ja kertoa hänelle kaiken kuten veljet tekevät, mutta hän alkoi salamoida, eikä mikään, mitä tein, helpottanut sitä.

Joka kerta, kun katson häntä, valtava suru täyttää koko olemukseni. Tahtoisin auttaa häntä, tehdä mitä tahansa helpottaakseni hänen oloaan. Kannan jokaisen mustelman ja haavan, kunhan hän vain olisi onnellinen. Olen vältellyt ihmisiä ja jopa siskoamme, ollut vain hänen seurassaan, mutta se ei auta, hän tuntuu parhaimpinakin päivinä katsovan lävitseni.

Eräänä kesäiltana, kun metsän äänet ovat hiljenneet, puita heiluttanut tuuli mennyt oksalle nukkumaan, Ilta tulee luokseni. Tunnistan pään kulmasta ja kävelytahdista, että tänään minuun sattuisi enemmän kuin aikoihin. Metsä on aivan hiljaa.

Ilta iskee kätensä vasten puun kovaa kaarnaa. Rystysistä vuotaa verta, ja tiedän, että pian vuotaisi minustakin. En osaa enää tuntea pakokauhua tämän edessä, olen tottunut, jokainen osa minusta tietää, miten tämä menee. Tunnen vain turtunutta pelkoa ja hätää, mutta vähemmässä määrin itseni vuoksi. Mikä hänet ajaa tähän? Mikä saa hänen katseensa salamoimaan noin?

”Ilta.” Äänessäni on tarvittava varmuus. Olisi yritettävä. ”Ole kiltti ja kerro jo, mikä hätänä.”

Kohtaan hänen silmänsä, enkä erota niistä sitä onnellista ja helposti innostuvaa veljeä, jonka kanssa joskus ihmettelimme tätä maailmaa ja sen kauneutta.

”Helvetin helvetti, Kajo, sinä et koskaan opi”, Ilta sihisee, ”sinä aina vain katsot minua noilla oksettavan kilteillä silmilläsi. Sinä et vain koskaan voi lakata tekemästä asioita, jotka saavat minut suuttumaan, sinä olet niin uskomattoman typerä.”

”Mitä minä olen tehnyt? Anteeksi, en oikeasti tiedä, en ihan oikeasti.”

Ilta tulee lähemmäs, pelkkä hänen läsnäolonsa säkenöi. En peräänny, se suututtaisi häntä entisestään.

”Minä teen kaikkeni sinun eteesi!” hän huutaa.

”Ilta, en oikeasti ymmärrä!”

”Teen kaikkeni sinun eteesi, ja sinä vain hyppäät joka paikassa ihmisten kanssa!”

”Anteeksi! Anteeksi, en satuta sinua enää sillä tavalla.”

Hän tarttuu minua kauluksesta, tunnen hysterian sisälläni kasvavan.

”Se ei riitä!!”

”Anteeksi! Lupaan sinulle… anteeksi, anteeksi –”

Hän kiskaisee minut puuta vasten niin, että tunnen, kuinka kaarna raapii selkääni.

”Älä, sattuu –”

”Mikset sinä voi ymmärtää! Eikö päässäsi liiku yhtä ainutta ajatusta!”

”En tiedä! Anteeksi, anna minulle anteeksi –”

”Sinulla ei vain klikkaa, eikö? Pitääkö totuus jumalauta hakata sinun ihoosi, että ymmärrät?”

Puu hankaa selkääni, mutta pahinta on hänen katseensa. Se ei anna anteeksi.

”En minä ymmärrä!” huudan. ”En ymmärrä yhtään! Kerro minulle.”

Ilta päästää irti kauluksestani ja vetäytyy hetkeksi taaemmas kuin horjuen. Jokin hänen olemuksessaan on epävarmempaa ja hauraampaa kuin koskaan, en tunnista ilmettä hänen kasvoillaan. Hän katsoo minua pitkään kuin harkitsisi, enkä ymmärrä mitään muuta kuin sydämeni hurjistuvan sykkeen.

”Helvetti. Helvetin helvetti. En voi uskoa, että joudun todella tekemään tämän. Luoja sinun kanssasi.”

”Mitä sinä…?”

Metsä on täydellisen hiljaa, kun se tapahtuu.

Hän kaataa minut vasten kanervia.

Hän repii paitani.

Taivas on jo pimeä. On niin kovin hiljaista.

Kun hän vetäytyy, hän kiskoo housunsa kiinni ja painaa päänsä alas. Hetken hän vapisee ja hengittää raskaasti, en ole koskaan nähnyt häntä tällaisena, on kuin jokin hänessä samaan aikaan hajoaisi ja asettuisi paikalleen. Hän ei kykene katsomaan minuun. Hänen silmänsä ovat suuret ja seisovat päässä, erotan häpeän hänen joka eleestään.

”Jos koskaan sanot tästä kenellekään, minä tapan sinut.”

En sano mitään. Tuijotan vain. Hänen häpeänsä on tässä, koskettavissani, ja minä vain tuijotan, kuinka hän kokoaa itsensä ja kävelee pois. Hädin tuskin tunnen omaa kehoani. Alaruumista pakottaa, jalkani tärisevät, mutta en ajattele sitä.

Ajattelen vain häntä. Vihdoin minä ymmärrän.

*

Emme kohtaa toisiamme viikkoihin. Elämäni kulkee sumussa. Kohtaamiseni ihmisten kanssa ovat täynnä naurua ja hymyjä, mutta en koe mitään aitoa, tuijotan ihmisten lävitse kyeten ajattelemaan vain sitä, että vihdoin minä näen veljeni kokonaisena. Tässä hän on. Tätä kipua hän on pitänyt sydämessään aivan yksin.

On jälleen yö, kun kohtaan hänet uudelleen. Näen heti, ettei hän ole nukkunut hetkeäkään, silmänympärykset ovat tummat ja koko olemus jäykkä ja kipeä. Hän on pienempi kuin ennen, koko olemus tuntuu vetäytyneen pakoon sitä, mitä tapahtui.

”Ilta.”

Hän säpsähtää, katsoo minua vain nopeasti ja kääntää sitten katseensa pois kuin pelkäisi minun olevan se, joka vuorostani satuttaa. Minä olen satuttanut häntä jo tarpeeksi. Ajattelen mustelmia ihollani, mutta ne tuntuvat tuskin miltään, kun näen, miten vääntynyt hänen koko olemuksensa on.

”Ilta…”

Menen lähemmäs, vaikka tiedän, että Ilta saattaa yhä räjähtää silmilleni. Vasta aivan lähellä erotan, miten hän tärisee. Koko keho vapisee, ja kun erotan kyyneleet hänen kasvoillaan, säpsähdän. En ole koskaan nähnyt Iltan itkevän. En yhtä ainutta kertaa.

Yritän tarttua häntä kädestä, mutta hän riuhtaisee kätensä kauemmas. En enää tiedä, mitä katson, sillä kyyneleet tuntuvat vierailta, täysin toisen olennon omilta. Veljeni on täydellisen sykkyrällä, ja jokin siinä särkee sydämeni lopullisesti. Menen uudelleen lähemmäs, tällä kertaa päättäväisemmin, niin, että hän näkee sen. Otan häntä kädestä ja puristan niin kovaa, ettei hän pääse pakenemaan.

Iltan silmissä kiiltää, mutta en erota rahtustakaan raivosta. Pelkkää häpeää ja jotakin sitäkin suurempaa, joka on pitänyt häntä otteessaan kaiken tämän ajan. Vien toisen käteni hänen poskelleen ja silitän valtoimenaan juoksevia kyyneliä. Hän tärisee niin, että ei pysty pakenemaan kosketukseni alta, vaikka näen, kuinka se polttaa häntä. Kun Ilta kohtaa katseeni varoen, kuin kysyäkseen, painaudun tiukasti häntä vasten ja kiedon molemmat käteni hänen kaulalleen. Hän tuntuu hajoavan jokaiseen kosketukseen, hänen koko suojauksensa pettää, mutta minä painan huuleni hänen omilleen ja suutelen häntä.

Hän ei vastaa. Hän lamaantuu. Kun irrotan, hänen kasvonsa ovat täynnä hätää.

”Älä… älä…”

En ole koskaan kuullut häntä tällaisena. Tartun molemmilla käsillä hänen kasvoihinsa ja silitän.

”Ei hätää. Olen tässä. Olen vihdoin tässä.”

Ilta ei pysty sanomaan mitään, hänen koko olemuksensa on nykivä ja pelokas ja niin uskomattoman hauras, että hellyys minussa läikähtää yli. Suutelen häntä uudelleen, yhä vain lempeämmin. Hän ei vieläkään vastaa suudelmaan, tuijottaa vain täysin rikkinäinen katse silmissään.

”Ilta. Ei ole hätää. Olen tässä, en lähde minnekään.”

”Ole kiltti ja…”

”Olen tosissani.” Silitän yhä molempia poskia. ”En lähde pois.”

Hän avaa suunsa ja sulkee sen saman tien.

”Tarkoitan sitä.”

Hetken hiljaisuus. Metsä on jälleen aivan hiljaa, hämärä on on levittänyt peittonsa. Ilta katsoo minua pitkään kykenemättä ymmärtämään, että olen tässä, vihdoin hänen lähellään. Vien käteni uudelleen hänen niskaansa, ja silloin hän vetää minut itseään vasten ja suutelee.

Uudestaan. Ja uudestaan. 

Emme ole päästää toisistamme irti, ja minä tunnen hänen joka kosketuksestaan, kuinka hän on kaivannut juuri tähän, minua vasten. Hän suutelee yhä vain kovemmin, ja kun viimein irrottaudumme toisistamme, hän pyyhkii kyyneliä silmistään. Nojaan vasten hänen kasvojaan, hengitän kaikessa rauhassa, meillä on nyt kaikki maailman aika.

”Kajo… minä…”

Vien käden hänen omalleen.

”Ssh. Ei mitään hätää.”

Hän itkee hetken minua vasten, silitän hänen selkäänsä ja ymmärrän, että vaikka olemme tunteneet toisemme aina, tämä on ensimmäinen kerta, kun kosketamme toisiamme näin hellästi. Olemme hädin tuskin koskaan halanneet toisiamme näin paljaina ja aitoja. Eivät veljet tee sellaista. Veljet painivat, kumauttavat toisiaan olalle ja nauravat. Ilta on aina ollut lähellä ja koskenut, mutta ei ikinä näin hellästi, ei ikinä näin aidosti. Painan pehmeän, pienen suudelman hänen huulilleen ja tiedän, kuka hän on minulle ja mitä hän tuntee minua kohtaan. Syleillessäni häntä tiedän tismalleen, mitä teen.

”Olen tässä nyt, lupaan sen”, kuiskaan ja pyöritän Iltan tummia hiuskiehkuroita sormieni ympärille. ”Sinun ei tarvitse enää paeta itseäsi.”

Hymy Iltan kasvoilla on niin raastavan aito, että hymyilen itsekin. Vihdoin näen hänet kokonaisena.

”Tämän olisi aina pitänyt mennä näin”, Ilta kuiskaa vihdoin. Hän katsoo minua silmiin hyvin varovaisesti. ”Ei sillä tavalla kuin…”

”Ssh, kaikki on hyvin nyt. Näin tämä meneekin. Tämä voi olla ensimmäinen kerta, jos niin haluamme.”

”Haluatko…” Hän kääntää päänsä pois. ”Tai siis… saanko…”

”Saat.”

Suukotan häntä poskelle.

”Kysytkö sinä minulta lupaa? Hassu…”

Vien käden hänen rintakehälleen ja silitän. Kun hän tarttuu minua vyötäisiltä, tunnen, kuinka kehoni reagoi. Tällä kertaa hän on hellä ja varovainen, ja minä suutelen hänen kaulaansa, rohkaisen häntä, annan hänelle luvan tehdä kaiken, josta hän on koskaan haaveillut. Hän koskee intohimoisemmin, antaa itsensä minulle, ja minä toivon, ettei hän lopettaisi koskaan. Hän on vihdoin se, joka sisimmässään on, ja tiedän voivani tehdä hänet tavattoman onnelliseksi näin.

Kaiken jälkeen hän makaa täysin raukeana ja hiljaisena rintaani vasten.

”Kajo… oletko sinä…”

”Olen kunnossa.”

”Satutinko minä sinua?”

”Et.”

Silitän hänen tukkaansa.

”Ilta.”

Hän kohottaa päätään, silmissä kiiltää jälleen hätä kuin olisin heti aikeissa kääntää hänelle selkäni.

”Minä rakastan sinua.”

Hän alkaa jälleen itkeä, hän murtuu hetkessä syliini. Kiedon kädet tiukasti hänen ympärilleen, sillä ymmärrän vihdoin, miten kaikki tämä repii häntä kappaleiksi. Olen vihdoin tässä häntä varten. Näen hänet kokonaisena.