Gael on noussut tuolille seisomaan ja ripustaa jotakin verhotankoon. Tuijotan hänen tasapainotteluaan pitkään ja odotan, että hän huomaa minun tulleen kotiin. Kun rykäisen kurkkuani, Gael miltei horjahtaa alas tuolilta.
”Perkele! Isaias!”
”Anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta.”
”Kuristan sinut!”
”Voi mikä harmi!” nauran.
Gael kompuroi alas tuolilta ja rutistaa minut miltei väkivalloin itseään vasten.
”Olisin voinut tippua ja kuolla, hiton paska!” hän nauraa ja venyttää poskiani.
”Sinulla on hyvä tasapaino!” nauran hänen kanssaan. ”Mitä sinä muuten edes olit tekemässä?”
Vilkaisen ikkunaan päin. Kauniit valot roikkuvat puoliksi kiinnitettyinä verhotangossa.
”Ai.”
”Mikä hiton ’ai’, minä sisustan!”
”Huomaan. Nättihän tuo.”
”Kuulostaisit nyt vähän innostuneemmalta. Oma sisustuksesi on sitä luokaa, ettei tänne kehtaa kutsua ketään. Ukko pärjäisi sängyllä ja maalamattomalla tuolilla.”
Alan nauraa.
”Okei, okei, olkoon menneeksi.”
”Minimalismi on sairaus.”
Tökkään Gaelia kylkeen, ja hänen silmissään säkenöi siihen malliin, että tiedän jo nyt, millainen ensiyöstä tulee.
Gael nyrpistää minulle nenäänsä ja kipuaa takaisin kiinnittämään loputkin valoista verhotangolle. Ne ovat kauniit, on kuin ikkunassa olisi nyt pienikokoinen tähtitaivas. Gaelilla on aina ollut silmää kauneudelle, meidän makuuhuoneessammekin roikkuu koruja ja koristeita. Hänen makunsa on erinomainen, minun ei tarvitse tehdä mitään.
”Miten tänään menee?” kysyn Gaelin ripustaessa viimeisiä valoja.
”Tässähän tämä”, hän hymähtää. ”Pidän itseni kiireisenä.”
En uskalla kysyä sitä olennaisinta.
”Ja olen syönyt, ruokaa on vielä kaapissa. Voidaan syödä loput yhdessä”, Gael vastaa ennen kuin ehdin kysyä. Hymyilen, vaikka hän ei näe sitä. Olen niin tavattoman ylpeä hänestä.
Kun Gael on ripustanut valot ja laskeutunut tuolilta, nappaan hänet tiukasti kainalooni ja painan suukkoja hänen hiuksiinsa. Ne ovat tänään kokonaan auki, ja se on aina hyvä merkki.
”Mitenkäs keskustassa?” Gael kysyy.
”Tavanomainen meno, saimme rakennustöitä vähän etenemään. Näin muuten Raniakin. Hän oli kiipeilemässä, melkein menin seuraksi.”
”Olisit mennyt!”
”Suunnittelimme menevämme ylihuomenna.”
”Hyvä. Mitä Ranille kuului? En ole nähnyt häntä hetkeen, alkaa olla jo ikävä.”
”Hän oikein sädehti!”
”Ai jaa? No ainahan hän kyllä. Näen muuten Bethiä huomenna.”
”Ihanaa, hyvä! Sano terveisiä. Meidän pitää nähdä taas kaikkien yhdessä. Mutta tosiaan, Rani tuntui säkenöivän onnea. Onkohan hänellä ja Bethillä jotain uutta menossa? Rani oli tuollainen viimeksi silloin, kun he alkoivat olla yhdessä.”
”’Alkoivat olla’, apua, mikä teinisana.”
”Itse olet yksi teini.”
”Totta kyllä”, Gael nauraa. ”Ehdittekö jutella Ranin kanssa yhtään?”
Gael painaa nopean suukon huulilleni ja siirtyy kohti makuuhuonetta. Seuraan häntä.
”Emme kauheasti muuta, mutta kiipeillessä sitten enemmän. En ehtinyt ihmetellä hänelle hänen onneaan. Ei siinä mitään sen syvällisempää vaihdettu, harmi kyllä, minä ainakin tahdon päästä huutamaan hänelle sinusta.”
”Mmhm, anna mennä beibi, puhu suusi puhtaaksi minusta”, Gael hymähtää.
”Todellakin! Ja sinä Bethille minusta.”
”Ei tarvitse kuule kahdesti käskeä. Hah, raukat joutuvat olemaan meidän terapeuttejamme.”
”Sitä kutsutaan ystävyydeksi, Gael.”
”Okei, reilua, mennään sillä. Paskanjauhantaringit yksi ja kaksi.”
Nauran. Me aina käskemme toisiamme puhumaan kipupisteistämme yhteisille ystävillemme. Tilanteen ulkopuolisten mielipiteet painavat aina eniten.
Gael istuu kyyryssä lattialla, ja vasta silloin ymmärrän katsoa, miltä makuuhuoneen lattia näyttää. Gael on levitellyt kauhean määrän vaatteita erilaisiin kasoihin.
”Vau, sinä olet tosissasi harhauttanut itseäsi kaikenlaisella. Mikäs missio tämä on?”
”Mielenterveys, beibi, sitä se teettää”, Gael mutisee. ”Siivosin melkein koko vaatekaapin. Miten näitä voi olla näin hitosti? Kuinka monta minimekkoa voi yksi mies tarvita?”
”Sinä… siivosit vaatekaapin tällaisena hetkenä?”
”Joo joo! Päätin uhmata kaikkia luonnonvoimia ja yrittää, ja ihan hyvin tämä meni. En saanut paniikkikohtausta. Tuossa kasassa on kierrätykseen menevät vaatteet.”
Joskus häkellyn hänen kyvystään mennä päin kaikkein vaikeimpia asioita.
Menen hänen viereensä lattialle ja otan hänen molemmat kätensä omiini.
”Oletko varmasti okei?”
Edellinen vaatteidensovitteluhetki päättyi niin pahaan paniikkikohtaukseen, että sen jälkiä siivotaan edelleen. Gael tuijottaa minua pitkään täysin häkeltyneenä. Sitten hän hymyilee, ja tiedän, että kaikki on hyvin. Joka kerta, kun hän hymyilee niin aidosti, en kykene lopettamaan tuijottamista. Gael on niin tavattoman kaunis, rakastan hänen symmetrisiä kulmiaan, pehmeitä huuliaan ja siroa nenäänsä. Menen lähemmäs, kiedon käteni takaapäin hänen ympärilleen ja painan pieniä suukkoja hänen kaulalleen.
Gaelin avonaiset hiukset päätyvät suuhuni suukotellessani häntä, ja hän alkaa nauraa kuullessaan minun kakovan hänen hiuksiaan.
”Joku kerta varmaan kuolen, kun teen näin”, hymähdän.
”Enkös minä luvannut tappaa sinut?”
”Kuristaa, ollakseni tarkka. Odotan sitä muuten edelleen.”
”Yöllä sitten.”
”Oijoi.”
”Älä ala vielä seisoa. Tuntisin sen heti selässäni, kun olet noin päin siinä.”
”No en minä nyt vielä!”
”Kiimainen eläin.”
”Myönnän.”
Jätän pääni lepäämään hänen olalleen ja hymähdän.
”Okei, mutta, löysitkö mitään kiinnostavaa vaatekaappi-inventaariosi aikana?”
”Itse asiassa kyllä. En ollut muistanut puoliakaan näistä.”
”Pidä minulle muotinäytös.”
”Ai nytkö?”
”Ihan milloin jaksat.”
”Ehkä myöhemmin.”
”Oijoi.”
”Yksi mekko kyllä harmitti. Ihan vaaleanpunainen, sellainen lähes persikkainen. Se on ainoa sen värinen vaate, mutta se ei mahdu enää.”
”Etsitäänkö sinulle uusi? Pääsisin makutuomariksi. Oliko tuo se sellainen, jossa oli laahus?”
”Juurikin se.”
”Sellaisia saa vielä.”
”Oikeasti?”
”Joo. Mennään ostoksille joku päivä. Haluan hemmotella sinua.”
”Hemmottelet jo. Menen ihan pilalle kohta, minusta tulee niin turhamainen, etten kestä itsekään.”
”Jos se saa sinut tuntemaan itsesi kauniiksi, niin siitä vaan. Ansaitset kaiken.”
”Hassu.”
Jään silittelemään kädelläni Gaelin molempia kylkiä.
”Löytyikö mitään muuta kivaa?”
”Parit ihanat punaiset alusasut. Voisin laittaa illalla päälleni jotkut niistä.”
”Haluat varmaan, että kuolen. Olet niin luokattoman seksikäs punaisessa.”
”No voi höh.”
”Mitä muuta löytyi?” Painan suukon hänen poskelleen. Hän tuntuu täysin rennolta ja lämpimältä minua vasten. Tänään hymyilyttää uskomattoman paljon.
”Yksi kermanvaalea pitkä mekko. Tiedän hyvät korut juuri sen kanssa. Voin pyörähtää se päälläni tässä joku ilta.”
”Elän kyllä unelmaa, ei voi muuta sanoa.”
”Ihan kohta hutkaisen sinua jollakin.”
”Olen tosissani.”
”Tiedän.”
Gaelin ääni vakavoituu. Hän siirtää käteni hellästi ja kääntyy ympäri siten, että katsomme toisiamme silmiin. Hänen ilmeensä hellenee hetkessä, hän tarttuu kasvoihini ja katsoo minua pitkään ennen kuin suutelee minua pehmeästi, mutta intohimoisesti. Nostan hänet takapuolesta syliini ja vien kädet hänen hiustensa sekaan. Suutelemme pitkään, enkä muista, milloin olisin viimeksi tuntenut näin voimakkaasti koko ruumiissani pelkän suutelun ansiosta.
Minä rakastan häntä. Ja meitä. Sitä, millaista arkemme on. Viimeajat ovat vieneet kaiken energiani, ja pelko hänen menettämisestään on leikannut syvältä. Siksi tällaiset päivät, joina voimme vain elää kuten kaksi tavallista miestä, tuntuvat säkenöiviltä.
Kun nousemme ylös, Gael jää hetkeksi nojaamaan minuun. Tunnen hänen kiitollisuutensa joka solulla. Suukotan hänen ohimoaan. Sitten kävelemme ruokapöydän ääreen ja jatkamme keskusteluamme kaikessa rauhassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti