”Wilhelm. Katsoisitko minuun?”
Turpa kiinni.
Merkityksetön raivon impulssi nousee sisältäni, mutta olen oppinut jo kauan sitten sanomaan vihalleni ei. Tämä ihminen on ammattilainen, hän tahtoo vain auttaa minua. Minä tahdon itse auttaa itseäni.
”Wilhelm. Toistaisitko edellisen lauseesi?”
”Ihmiset ovat kollektiivisesti vain jättimäinen pettymys.”
”Se sen jälkeinen.”
Hyvä, kun itsekään muistan, mitä olen puhunut. Terapeutti katsoo minua pitkään. Sitten muistan.
”Niin. Tosiaan. En tiedä, kumpaan olen rakastuneempi; Juliukseen vai meidän yhdessä muodostamaamme kieroumaan.”
Terapeutti nyökyttelee.
”Avaisitko tätä ajatusta vielä enemmän?”
”On täysin minun syytäni ja minun vastuullani, että meistä on tullut tällaisia. ’Tällaisella’ tarkoitan läheisriippuvaisia, ripustautuneita ja obsessoituneita. Julius ei ole koskaan ollut riittävän terve näkemään sitä. Minä sen sijaan olen aina tiennyt sen, mutta olen nauttinut siitä niin paljon, etten ole halunnut parantua. Ennen kuin nyt.”
Lisää nyökkäyksiä. Tällä kertaa vakavampia. Minun ei tee enää mieli lyödä terapeuttia, raivoni laantuu jokaisen ulos päästetyn sanan myötä. En ole enää sellainen. Yritän kaikin voimin uskoa siihen.
”Hän on antanut minulle kaikkensa, koska hän ei ole ollut terve. Sitä se vain on. Ei kukaan ihminen voi olla noin omistautunut. Julius on sairas, ja minä olen antanut hänen olla. Olen ollut luokattoman itsekäs ja tiennyt sen.”
”Sinun mielestäsi puolisosi omistautuminen ei siis ole terveellä pohjalla?”
Pudistan päätäni.
”Ei todellakaan. Hän elää täysin minun kauttani. Hänen ystävänsä ovat minun ystäviäni, hänen rytminsä minun rytmejäni. Yhteen aikaan hän ei uskaltanut aamuisin nousta sängystä, koska hän tiesi minun ahdistuvan siitä, jos heräsin yksin.”
Vedän syvään henkeä.
”Ja hän on kaikki nämä vuodet väittänyt kivenkovaan, että tällä tavalla eläminen on hänen unelmansa. Että hän haluaa elää täysin minulle. Eihän sellainen ole mahdollista. Ei vain ole.”
Hetken hiljaisuus raastaa korviani.
”Ja sinä olet täysin tietoisesti antanut hänen tehdä niin?”
”Olen. Koska se on aina ollut minun unelmani – joku, joka on mittatilaustyötä minua varten. Joku, joka reagoi jokaiseen ahdistustilaani, joku, joka osaa lukea minua täydellisesti. Joku, jolla ei ole muuta kuin minä. Tuntuu, että minulle on lähetetty joku riittävän sairas, joka todella istuu kieroutuneeseen käsitykseeni yhdessäolosta.”
”Miksi olet aina toivonut tällaista ihmissuhdetta?”
”Sanoin väärin. Ei se ole ollut tietoinen unelma. Kaikki muu on vain saanut oloni sietämättömän turvattomaksi. Jos joku osoittaa merkkejä siitä, että hänellä on omakin elämä, se ei kelpaa minulle. En halua sellaista. Ihmiset ovat kammottava pettymys, johan sanoin sen.”
”Tiedät, mitä aion sanoa.”
”Niin tiedän. 'Tämä johtuu lapsuudesta.'”
”Tämä johtuu lapsuudesta.”
”Ah.”
Miten tyypillistä. Naurattaa ja itkettää. Ikuinen antikliimaksi. Kaikki on aina lapsuuden vika; niiden sanomattomien sanojen ja hiljaisten päivien, jotka vietin piilossa komerossa. Kukaan ei tullut hakemaan. Tänään minulla ei riitä rahtustakaan sääliä sille lapselle, joka olin. En yksinkertaisesti jaksa ajatella sitä nyt.
”Wilhelm. Sinun täytyy olla armollisempi itsellesi. Sinun ajatuksillasi on lähde, niille on syy.”
”Tiedänhän minä sen. Minulla ei vain ole tänään sellainen olo, että tahtoisin ajatella lapsi-itseäni. Turha paska se on, hakkaisin sen henkihieveriin, ehkä se oppisi siitä jotakin.”
”Wilhelm.”
”Nimeni toisteleminen ei auta tänään.”
”Kerro lisää tarpeistasi ja tuntemuksistasi”, terapeutti vaihtaa suuntaa. Hän on ammattilainen, huomaan sen. Hymyilyttää.
”Olen kovasti yrittänyt olla se rakastava ja lämmin puoliso, joka voisin olla, mutta en yksinkertaisesti aina jaksa. Monesti itsekkyyteen on vain niin paljon helpompi tuudittautua. Julius elää minua varten. Sain järkkymättömän turvani, mutta näen, että se on tehnyt Juliuksesta pelkän kuoren. Hänellä ei ole mitään omaa.”
”Eikö se ole tismalleen, mitä haluat?”
”On.” Kiristelen hampaitani. ”Mittatilausihminen. Vain minun tarpeisiini.”
Nauran.
”Miten vitun ironista, etten silti osaa olla onnellinen.”
Terapeutti on pitkään hiljaa, hän tietää, että aion vielä jatkaa.
”Minähän tässä passitin hänet ammattilaiselle. Se idiootti ei edes ymmärrä, että hänellä on vakavia ongelmia. Hän on kehittynyt hienosti, hän ei enää ajattele joka tekemisessään minua. Minä olen vuosia käyttänyt tietoisesti hyväkseni sitä, ettei hän osaa elää itselleen. Olemme kuvitelleet, että tulemme näistä lähtökohdista käsin onnellisiksi.”
Nauran lisää, se ei ole loppua tänään. En tunnista itseäni äänestä. Tämä kuuluu menneille vuosille, niille, joiden pimeys miltei tukehdutti minut.
”Vaatii kaiken voimani, että jaksan pysyä tällaisena versiona itsestäni. Tuntuu, että minulla on naamio kasvoilla joka päivä. Hymyilen, sanon, että ei se mitään, vaikka en ole ihmisten elämän keskipiste. Todellisuudessa tahtoisin hakata heidät hengiltä. Yhä edelleen tunnen, että käteni ovat veressä. En voi sietää ihmisiä. Me kaikki elämme vain itsellemme. Ei heistä kukaan voi elää minulle.” Nielaisen. ”Paitsi Julius.”
Vedän syvään henkeä.
”Miten helvetin ironista, että minä rakastan häntä liikaa antaakseni hänen elää vain minulle. Oksetan itseäni. Olen niin helvetin tekopyhä.” Kipeä hymy leviää huulilleni. ”En koskaan kuvitellut tämän päivän tulevan. Minä olen aina vain ottanut ja ottanut. Tämä uudenlainen pehmeys tuntuu huumaavalta. Joskus tuntuu pelkältä ajatusleikiltä kuvitella, että voisin olla hellä ja herkkä ja niin vitun jalomielinen.”
”Sitä ihmisenä kasvaminen on. Kipeää ja vaikeaa. Olet asian ytimessä. Sen ei kuulukaan olla helppoa. Sinä olet ajatellut tietyllä tavalla koko ikäsi, totta kai kaikesta siitä luopuminen vaatii hurjasti selkärankaa.”
Alan nauraa.
”Minä taitaisin puhua tästä eri tavalla eri mielentilassa”, sanon.
”Totta. Me olemme keskustelleet tästä hyvinkin eri sävyyn muilla tapaamiskerroilla.”
”Silloin, kun olen tässä tilassa, en ymmärrä mitään muuta. Näen vain pettymyksiä.”
”Niin, se on eräänlainen oire.”
”Johtuen siitä perkeleen lapsuudesta, niin, tiedetään.”
”Sinähän alat oppia.”
”Yllätys.”
Hetken tauko.
”Meidän aikamme alkaa tällä kertaa olla lopussa.”
”Tiedän.”
”Millaisella mielellä menet kotiin puolisosi luokse?”
Olen hetken hiljaa.
”Avoimella.”
”Se kuulostaa hyvältä.”
Kun kävelen kotiin, sydämeni jyskyttää kovaa rinnassa. En koskaan osaa sanoa, kumpi on todellinen ytimeni, tämä kaikki kipeä ja katkera, jonka kanssa olen kasvanut, vai se hellä ja hauras, joka minusta on hiljalleen kuoriutumassa. Terapeutti on oikeassa, tämä kaikki on pelkkää oireilua. Mutta minä en ole koskaan ollut mitään muuta. Olen aina ollut pelkästään kipeä ja hajalla. Vaatii kaiken voimani yrittää olla jotain muuta menettämättä samalla sitä, kuka todella olen. En ole hellä ja herkkä. En ole. Olen verenpunaa ja valvottuja öitä, enkä saa koskaan unohtaa sitä.
Kotona Julius makaa sohvalla peitto tiiviisti ympärillään. Murahdan hänelle ovelta ja hän murahtaa takaisin. Naurattaa. Olemme molemmat niin väsyneitä tähän. Itseemme ja kaikkeen, mikä meissä on pielessä.
Kiskon peiton Juliuksen päältä ja ryömin hänen kainaloonsa pieneksi keräksi. Vedän peiton päällemme.
”No se oli aivan perseestä”, mutisen.
”Sama täällä.”
”Ei jutella tänään vielä kunnolla, en jaksa etkä jaksa varmasti sinäkään, mutta mistä te puhuitte? Minä käytännössä kerroin terapeutille, ettei minulla ole joskus hajuakaan, rakastanko enemmän sinua vai sitä, miten kieroutuneeksi juttumme on tullut.”
Julius alkaa nauraa.
”Minä taas puhuin siitä, että en tiedä yhtään, millainen ihminen olen, kun en ole sinun kanssasi.”
”Olemme niin helvetin sekaisin.”
”Mutta ainakin olemme yhdessä!”
”Eikö se nimenomaan ole osa ongelmaa, rakas?”
Alamme nauraa väsynyttä, katkeilevaa naurua. Julius ottaa kasvoni käsiinsä ja katsoo minua pitkään.
”Olemme ihan syvällä suossa, kulta.”
”Sanos muuta.”
”Ja minulla on ikävä sinua. Tämä vie niin paljon energiaa, että hädin tuskin teemme enää mitään yhdessä.”
”Minullakin sinua. Ihan koko ajan. Milloin olemme viimeksi panneet? Apua, kontrasti aikaisempaan on niin suuri. Me olemme aikaisemmin projisoineet seksiin ihan huolella. ’Pohditaanko tänään ongelmiamme vai nussitaanko?’ Ja ikinä vastaus ei ole ollut ongelmien pohtiminen…”
”Se on ollut helppo tapa paeta kaikkea.”
”Olemme paenneet itseämme niin kauan…”
Julius suukottaa minua otsalle.
”Haluaisin kyllä panna sinulta aivot pellolle juuri nyt”, hän sanoo.
Naurahdan.
”Anna kuule palaa.”
”Jaksaisitko? Sattuuko tänään mihinkään?”
”Ei satu. Minun tekee mieli.”
”Voi muru.”
Julius kiepsahtaa päälleni ja avaa vyöni hetkessä. Kiskaisen hänet kauluksesta suudelmaan ja annan hänen kosketuksensa täyttää kehoni lämmöllä. Juuri nyt minun ei tarvitse ajatella mitään muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti