En aluksi tunnista ääntä lainkaan. En ole kuullut sitä koskaan, en tällä tavalla, en täällä. Kun ymmärrän, mistä se kuuluu, jokin hyinen kulkee sisälläni ja saa minut toimimaan heti.
Löydän Gaelin kumartuneena WC:n ylle hiukset tiukasti sidottuna. Hän hätkähtää heti minut nähdessään ja hänen koko olemuksensa muuttuu. Tämän ei pitäisi tapahtua. Minun ei koskaan tulisi todistaa tätä. Kaikki hänessä huutaa silkkaa kauhua. En ole koskaan nähnyt häntä näin paljaana, vaikka olen kuvitellut näkeväni hänen pelkonsa aivan läheltä. Mikään ei ole koskaan ollut kuin tämä. Hän jää minulle kiinni itse teosta, ja jokin siinä hauraudessa ja herkkyydessä, joka hänen eleistään huokuu, on liian intiimiä kenellekään todistaa. Minun ei pidä nähdä tätä, mutta minä näen, ja ensimmäinen reaktioni ei ole se, jonka haluaisin sen olevan.
Minä huudan.
Näen, kuinka hän käpertyy pienemmäksi. Hänen kasvonsa ovat märät, silmät vuotavat, kaikki hänessä on väsynyttä ja rikkonaista. Yksittäinen suortuva on liimautunut poskelle. Hän katsoo minua ja vie kädet suojakseen, aivan kuin ei täysin ymmärtäisi juuri minun olevan tässä. Minun ei todellakaan pitäisi nähdä tätä.
”Ei helvetti. Ei helvetti.”
Hänestä lähtee älähdys, joka on enemmän pelokas kuin mitään muuta.
”Gael, mitä tämä on? Mitä helvettiä sinä teet?”
Gael käpertyy yhä vain likemmäs seinää ja pitää kädet varovasti suojanaan.
Peräännyn ja nojaan hetken seinään. Minusta lähtee ääni, jonka tunnistan vain vaivoin huudoksi. Koko kehoni on täynnä silmitöntä raivoa, mutta en voi tehdä sille mitään. Hengitän raskaasti. Tämän ei pitänyt enää tapahtua.
”Miten sinä kuvittelet tämän auttavan? Millä tapaa tämä on rakentavaa saatana minkään suhteen!! Gael, minä en kestä enää, en enää hetkeäkään!”
Tunnen koko ruumiini jännittyvän, minun tekisi mieli huutaa keuhkoni rikki. En koskaan huuda ja kiroa tällä tavalla, en ole ikinä ollut sellainen, mutta tämä huoli vääntää minut sekaisin.
”En kestä tällaista enää! En pysty elämään tällä tavalla. Olen niin helvetin huolissani sinusta, että minä sekoan pian, ihan oikeasti sekoan, se ei Gael ole nyt kaukana. En kestä, että teet tämän itsellesi!”
Hänen reaktionsa tulee täysin odottamatta.
Gael katsoo minua silmiin ja hajoaa. Olen nähnyt hänen hajoavan kymmeniä ja kymmeniä kertoja, mutta tämä on ensimmäinen luokkaansa. Hän näyttää lapselta. Kaikki hänessä hajoaa kappaleiksi, hän käpertyy pienemmäksi kuin ikinä. Tärinä on hillitöntä, ja hän painaa päänsä piiloon, etten näkisi häntä.
Menen Gaelin luokse, vaikka en ole koskaan nähnyt häntä tässä tilassa. Olen pidellyt häntä tuhannesti hänen hajotessaan, hän on huutanut ja itkenyt sylissäni, mutta tämä on erilaista. On kuin kohtaisin ensi kertaa hänen kaikkein arimman ytimensä.
Erotan käsien takaa vain silmät, joiden katse naulitsee minut niille sijoilleni. En pysty katsomaan niihin hajoamatta itsekin. Hän on niin pieni. Niin uskomattoman pieni. En ole koskaan nähnyt rakkaintani näin hauraana.
Alan itkeä. En pysty hillitsemään kyyneliäni hänen hätänsä edessä. Hän on täydellisen sykkyrällä, enkä uskalla mennä lähemmäs.
”Rakas… voi rakas…” soperran. ”Saanko koskettaa?”
Hän pudistaa varovasti päätään. Hän näyttää siltä, että ei kykene edes puhumaan.
”Kulta rakas. Tämä ei voi jatkua näin. Ei vain voi. En pyydä itseni vuoksi. Ole kiltti rakas ja yritä kovemmin. Jaksa vielä…” Ääneni hiipuu lähes olemattomaksi. ”En tahdo elää ilman sinua. En halua sitä. Sinä leikit elämälläsi. Minä rakastan sinua ja elämää sinussa niin paljon, että se on lähes sietämätöntä. Rakkaani, älä tee tätä. Älä…”
Gaelin katse on yhä täysin lohduton.
”Gael… ole kiltti.”
Paniikki purkautuu hänestä epämääräisenä huutona. Hän painuu entistä pienemmälle sykkyrälle ja tärisee.
”En minä pysty!”
”Totta kai pystyt! Pakko pystyä!”
”En ikinä!”
”Hitto, rakas, hankitaan sinulle apua!”
Hän alkaa huutaa entistä kovemmin.
”Älä! Älä ikinä tee minulle niin! Ei kukaan ottaisi minua tosissaan!”
”Minä en enää pärjää sinun kanssasi eikä minun moraalini riitä siihen, että antaisin tämän jatkua.”
Kun hän alkaa nauraa, itken jo aivan hiljaa. Nauru on katkonaista ja kipeää, kuulen joka soinnusta, miten häneen sattuu.
”Mistä sinä tästä maailmasta muka minulle apua löytäisit? Ei meidän todellisuudessamme ketään kiinnostanut, jos johonkuhun sattuu. Emme ole vielä niin pitkällä. Minulle vain naurettaisiin. Ei täältä löydy ketään, joka minua auttaisi. Ja mitä helvetin apua minä tarvitsisin! Ansaitsen kuolla!”
”Gael! Älä!”
Hänen kasvonsa ovat itkun sotkemat, kun hän vetää jotain takaansa. En aluksi erota, mikä se on, ja kun erotan, on jo liian myöhäistä. Hän sohaisee veitsen syvälle reiteensä ja katsoo minua silmiin.
Koko maailmani on punainen. En näe mitään muuta. En tiedä, huudanko. En muista sitä edes jälkikäteen. En muista mitään. Kaikki on punaista.
Ensimmäinen selkeä muistikuvani on Gael itkemässä hysteerisesti sylissäni ja minä aivan yhtä hysteerisenä pitelemässä hänestä kiinni. Hänen jalkansa on veressä ja kasvonsa märät, mutta minä pyyhin kyyneliä ja sylkeä hänen kasvoiltaan, en kykene muuhunkaan. En pysty puhumaan, hänkään ei pysty, emme sano mitään, rutistamme toisiamme niin kovaa, että henki lähtee. Tässä se on. Tämä hetki muuttaa meidät pysyvästi, se on ainut rationaalinen ajatus päässäni. Kaikki muu on jotakin muuta. Tämä on lähimpänä täydellistä hätää kuin mikään koskaan. Tätä olentoa rakastan kaikkein eniten, sen tiedän. Minä antaisin kaiken itsestäni, jotta hän ei enää koskaan tekisi näin, ja jokin ajatuksen suuruudessa liikuttaa minua peruuttamattomasti.
Painan kiihkeitä suukkoja hänen hiuksiinsa ja rutistan hänet rintaani vasten. Hän itkee kauan ja lohduttomammin kuin koskaan. En tahdo päästää häntä ikinä pois, hän tärisee ja tuntuu kaikin tavoin heikolta ja pieneltä sylissäni.
”Anna anteeksi”, Gael kuiskaa. Suukotan hänen otsaansa.
”Älä minulta pyydä anteeksi. Sinulle me tässä apua tarvitsemme.”
”Tiedän, mutta ei sinun kuulu joutua katsomaan tällaista.”
”Älä ole pahoillasi. En voi edes kuvitella, miltä tuntuu, että joku pääsi sinun tilaasi.”
”Se… se oli pelottavampaa kuin mikään ikinä.”
”Uskon sen. Olen pahoillani.”
”Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin todistanut tätä näin läheltä.”
”Me voimme käsitellä sitä vielä myöhemmin.”
”Käsitellään vain. Juuri nyt on hyvä tässä…”
”Putsataanko tuo sinun haavasi?”
”Ja naama.”
”Se myös. Pesuun koko mies.”
Autan häntä siivoamaan jäljet. Suojaamme haavan, siivoamme kasvot. Pakotan Gaelin juomaan paljon vettä ja menen varoen hänen taakseen.
”Saanko jo koskea?”
”Saat”, Gael sanoo aivan pienellä äänellä.
”Onko jotain, johon et tahdo minun koskevan?”
”Ei… ei oikeastaan. Minä halusin irrottaa ihan kaiken.”
Vien käteni hänen vyötäisilleen ja käyn hänen koko kehonsa hellästi läpi. Painan pään hänen olalleen, suukotan kaulaa pehmeästi. Hänen hiuksensa tuoksuvat ihanalta ja ihonsa on sileä ja pehmeä. Rakastan häntä niin sietämättömän paljon. Hänellä on yllään pelkkä ihonmyötäinen toppi ja lyhyet shortsit, asu on täydellisen arkinen ja se lämmittää minua. Käännän hänet lempeästi itseeni päin ja sipaisen hänen poskeaan. Kasvot näyttävät oksentamisesta väsyneiltä, mutta hän on tavattoman kaunis, en tiedä mitään yhtä kaunista.
”Sinä olet maailman kaunein”, minä kuiskaan.
”Sanot vaan.” Gael katsoo pois.
”Tarkoitan sitä. Tällaiset hetket vaan muistuttavat minua siitä.” Silitän hänen pehmeitä hiuksiaan, pyörittelen ruskean suortuvan sormieni väliin.
”Vaikka jouduit näkemään minut tällaisessa tilassa.”
”Missä ihmeen ’tällaisessa’?”
”Ei kukaan halua nähdä toisen oksentavan. Näytän ihan järkyttävältä.”
”En minä sen takia järkyttynyt, miltä sinä näytät, ja sinä tiedät sen kyllä.”
”Tietysti, mutta…” Hän nielaisee. ”Anteeksi.”
”Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi. Olen itse pahoillani siitä, miten voimakkaasti reagoin. Olen vain huolissani, mutta en olisi saanut huutaa. Anteeksi.”
”Olisin minäkin huutanut sinun asemassasi.”
Gael näyttää niin pieneltä ja varovaiselta edessäni, että hellyys minussa lyö ylitse ja saa minut vetämään hänet tiukasti itseäni vasten. Haluaisin vain niellä hänet kokonaisena, mutta tämä ei ole hyvä hetki. Käteni kiertävät häntä kaikkialta, ja hän vain nojaa raukeana minua vasten. Hänen sydämensä hakkaa kovaa. Tiedän, että häntä hävettää suunnattomasti, sen näkee hänen joka eleestään.
”Mennäänkö sohvalle?”
”Mennään vain”, Gael kuiskaa.
”Saisinko kantaa sinut?”
Hän säpsähtää kauemmas. Silmät suurenevat.
”E –”
”Ajattelin vain, että pitäähän sinun pelkojasi siedättää. Ja minä haluaisin pidellä sinua ihan kokonaan…”
”Mutta…”
”Vain, jos sallit sen.”
En kestä nähdä Gaelia tällaisena. Hänen silmänsä ovat täynnä surua, hän ei uskalla edes katsoa minuun. Lopulta erotan varovaisen nyökkäyksen. Hymyilen kannustavasti, nostan hänet syliini ja rutistan tiukasti. Hän vapisee kauttaaltaan.
”Hei, ei mitään hätää”, kuiskaan ja suukotan hänen poskeaan.
”No kun pelottaa…”
”Olen sinusta hirveän ylpeä.” Suukottelen häntä lisää.
Hän kietoo kätensä kaulalleni. Tunnen hänen itkevän, kun vien hänet sohvalle. Sohvalla hän itkee hetken aivan hiljaa minun kyljessäni kiinni.
”Anteeksi… anteeksi…”
Kiedon käteni hänen harteilleen.
”Ei oikeasti ole mitään hätää.”
”Älä vihaa minua. Ole kiltti äläkä vihaa minua…”
”En tietenkään vihaa sinua. En ikinä vihaisi sinua sen vuoksi, että sinulla on vaikeaa.”
”Jaksoitko sinä oikeasti kantaa minut?” hän kysyy katsoen minua varovasti silmiin.
”Totta kai”, henkäisen.
Hänen huulensa väpättää. Hän todella näyttää aivan lapselta tänään. Otan hänen kasvonsa käsiini ja silitän.
”Voi rakas. Haluatko vain olla tässä, vai auttaisiko jokin?”
Gael painaa päänsä alas ja pudistaa sitten kiivaasti päätään aivan kuin karkoittaakseen pistävän ajatuksen mielestään.
”Mitä?”
”En minä uskalla.”
”Mitä et uskalla?”
”Pyytää.”
”Saat pyytää ihan mitä vain.”
Hän puristaa suunsa viivaksi.
”Mutta…”
”Ihan mitä vain.”
”…koske minuun.”
Vedän hetkeäkään epäröimättä hänet päälleni ja kuljetan huuliani hänen kaulaltaan huulille. Suutelen kovaa, lähes unohdan hengittää, niin paljon haluan tuntea hänet itseäni vasten. Vien käteni varoen hänen paitansa helmalle, tunnen, kuinka hän värähtää allani.
Kysyn katseellani lupaa, ja hän vastaa suutelemalla minua entistä intohimoisemmin. Kuljetan kättäni hänen paitansa alla ja annan kosketuksien syventyä. Riisumme toisemme kokonaan, painan hänen tiukasti itseäni vasten. Hetki on nopeasti ohi, mutta adrenaliini meissä saa koko kehoni sykkimään. Tällaisina hetkinä muistan, miten paljon todella rakastan ja haluan Gaelia. Hän makaa hiljaa päälläni, pää rintaani vasten, ja olen uskomattoman ylpeä hänestä.
”Onko jo parempi olo?”
”Hieman.”
”Hyvä.” Vedän syvään henkeä. ”Käyn ihan kuumana. Hitto.”
”Olet niin ihana. Kiitos, Isaias.”
”Älä minua kiittele, sinähän tässä sait minut ihan ekstaasiin.”
”Tarvitsin tuota.”
”Niin minäkin.”
Hän nostaa päätään ja tuijottaa minua pitkään.
”Kiitos, kun olet siinä.”
”Kiitos itsellesi siitä, että jaksat vielä yrittää. Jaksa vielä vähän.”
”Teen kaikkeni.”
”Se riittää.” Suutelen häntä. ”Se riittää aina.”
Ensimmäistä kertaa koko iltana pieni hymy käväisee hänen kasvoillaan. Siihen minä jaksan vielä tuudittautua. Rutistan käteni tiukasti hänen ympärilleen ja suljen silmäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti