Hiljaisuudessa

Kun Ilta saapuu luokseni, hän ei vaivaudu edes tervehtimään ennen kuin kietoo kätensä ympärilleni ja suutelee lujaa. En ehdi laskea yrttikoriani alas, se putoaa jalkojeni juureen, kun Ilta vetää minut tiukasti itseään vasten. Hän ei päästä minusta pitkään aikaan irti, ja hän suutelee niin kovaa, että tiedän jotain tapahtuneeksi. Kiedon käteni hänen niskaansa ja annan itselleni luvan sulaa hänen kosketukseensa. Minun rakas pitelemätön luonnonvoimani on aina yhtä kiihkeä ja luja, hänelle ei sanota näissä asioissa vastaan. Hänen onnekseen minä en ole sellainen, joka edes haluaisi.

”No hei vain sinullekin”, naurahdan, kun Ilta viimein päästää minusta irti. Poikkeuksellisesti hän jää nojaamaan minua vasten. Useimmiten hän ottaa, mitä tahtoo, ja lähtee sitten niskojaan nakellen omille teilleen yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Mutta joskus, tällaisina hetkinä, hän jää aivan liki ja katsoo minua eri tavalla kuin muulloin. Jos koskaan sanoisin siitä, en näkisi häntä enää ikinä. Sen verran tiedän.

”Oliko asiaakin?” kysyn näpertäen hänen paitansa kaulusta.

”Oli.” Hän painaa minut vasten parvekkeen pylvästä. ”Haluan nussia sinut puhki juuri tällä helvetin sekunnilla.”

”Oi…”

Ilta suukottaa minua poskelle ja nyökkää pudonneeseen koriini päin.

”Oliko tärkeitäkin yrttejä?”

”Voisin vaikka tappaa sinut noilla.”

Ilta räpyttelee silmiään.

”Oletko tosissasi?”

”Testataanko?”

”Paskiainen.” 

Hän suutelee minua nopeasti ja polvistuu jalkojeni juureen keräämään yrtit takaisin koriin. Ilta, joka katsoo aina muita alaspäin, polvistuu edessäni noin vain. Hän tuo korin sisälle ja jättää sen pöydälle sanomatta mitään siitä, että teki juuri jotakin minun vuokseni. Minua hymyilyttää niin, että joudun käyttämään kaiken energiani siihen, etten virnistelisi alituisesti. Ilta tuijottaa mökkiäni pitkään, siitä on hetki, kun hän on viimeksi käynyt sisällä. Hänen katseensa juoksee seinille ripustetuissa yrttinipuissa ja pienissä luissa.

Minä puolestani tuijotan pelkästään häntä. Iltasta näkee kauas, ettei hän ole ihminen. Hänen tapansa olla olemassa on jotakin aivan muuta, ja se hehkuu hänestä pitkälle. Hän on myrskytuuli, rankkasade ja metsään piirtyvät varjot. Hän on jotakin, jota en koskaan erehtyisi pienentämään ihmiseksi. Minä rakastan, ketä rakastan, mutta en hetkeäkään kuvittele hänen olevani kaltaiseni. En halventaisi hänen olemustaan sillä tavalla. Luontoa ei omista kukaan.

Ilta on muuttunut sitten sen, kun näin hänet ensimmäistä kertaa. Hän on edelleen ryhdikäs ja kova, mutta uurteet hänen silmiensä alla ovat syventyneet. Poskipäät törröttävät, katse on lasittunut ja ilme lähes aina ärtymyksen kyllästämä. Se saa hänet näyttämään tuhatverroin väsyneemmältä. Paita on auki, erotan luisevan rintakehän. Hän alkaa olla niin jo niin laiha, että tunnen luut koskiessani häneen.

”Mitä sinä tuijotat?” Ilta kysyy huomatessaan katseeni.

”Mitä luulisit?”

Hän virnistää ja nappaa minut sylliinsä. Hän kantaa minut makuuhuoneeseen ja painautuu päälleni koko painollaan.

”Chióni…”

Iltan äänessä on sävy, joka käväisee siinä hyvin harvoin. Olen oppinut erottamaan sen, aivan kuten erotan hänen kosketuksistaan, että kiihko syntyy aina jostakin muusta kuin minusta. Jotain on tapahtunut, ja hän koskee minua tunteakseen mitä tahansa muuta kuin pyörteen, joka raastaa häntä joka suuntaan. Kuvittelin joskus olevani ihminen, joka kunnioittaa itseään riittävästi pitäytyäkseen erossa sellaisista suhteista. Haluaisin sanoa, että tämä on pohjimmiltaan erilaista. Mutta hän on samanlainen kuin monet ihmisetkin; hän ottaa ja ottaa ymmärtämättä sitä itsekään. Sitten näen, miten hänen katseensa muuttuu araksi kuin pienellä lapsella, ja tiedän, että on olemassa muutakin. Sen jonkin minä tahdon saattaa hänen itsensäkin nähtäväksi. Minun ei tarvitse itse olla se, joka saa jäädä hänen vierelleen, kun hän vihdoin näkee itsensä kokonaisena. Minä rakastan häntä kuten tuulta ja kesäistä sadetta rakastetaan. Rakastan häntä, koska hän on olemassa. Hänen ei tarvitse olla minulle mitään, minä vain rakastan häntä sellaisenaan.

”Niin?” kysyn ja sipaisen ruskean suortuvan hänen kasvoiltaan.

”Ei mitään”, hän sanoo ja kumartuu suutelemaan minua.

Ilta on tänään hellempi kuin aikoihin. Vaikka hänen kosketuksensa ovat aina intensiivisiä, hän tuntuu nyt kuuntelevan kehoani herkemmin kuin usein. En koskaan pidättele itseäni hänen kanssaan, annan hänen kuulla, että nautin siitä, mitä hän tekee. Ilta on aina ollut taitava suunsa ja käsiensä kanssa, ja tänään hän jättää merkkejään kaikkialle yläruumiiseeni.

Hän katsoo minua usein silmiin, vaikka on sisälläni. Moni ei tee sitä. Tänään hänen silmissään on lempeyttä, jota en ymmärrä. Ilta ei ole lempeä. Hänessä ei ole mitään pehmeää. Mutta juuri nyt hän on hauras kuin lapsi, ja se saa minut nykäisemään hänet hellästi hiuksista suudelmaan.

Hän saa lähes yhtä rajun orgasmin kuin minäkin, eikä hän vetäydy heti pois, vaan jää huohottamaan raskaasti minua vasten eikä vedä itseään pois sisältäni. Silitän hänen tukkaansa, hän painautuu aivan kiinni ja suukottaa kaulaani. Haluaisin kysyä, haluaisin sanoa mitä vain, mutta se pelottaisi tämän pienen hauraan version hänestä iäksi kuoreensa. Siksi pysyn hiljaa ja silitän häntä niin hellästi, että hän ymmärtää olevansa turvassa.

Yö on saapumassa, päivän viimeiset säteet juoksevat pakoon puitten taa. Ilta kiepsahtaa vierelleni sängylle ja painaa vielä pehmeän, viipyilevän suudelman huulilleni.

”Oletko jo lähdössä?” kysyn, sillä usein saatuaan tyydytyksensä hän kerää itsensä ripeästi ja poistuu sanaakaan sanomatta paikalta.

”Minä…” Nielaus. ”Voinko minä jäädä tähän?”

”Yöksi?”

Hän säpsähtää niin, että kiroan yllättynyttä äänensävyäni.

”Tottakai voit”, sanon heti. Siitä on tavattoman kauan, kun hän on viimeksi jäänyt. Hän lähtee aina.

En sano mitään. Ilta jää aivan kiinni minuun, painaa päänsä kaulalleni ja sallii minun kietoa kätensä ympärilleen. Hän nukahtaa hetkessä, kuulen hänen hienoisen tuhinansa ja tunnen, kuinka hän hengittää kaulaani vasten. Minä tiedän, että Ilta ei juuri nuku. Koskaan. Hänen ei ole tarvinnut sanoa sitä minulle, erotan sen hänen jokaisesta eleestään. En ole varma, miksi hän ei nuku. Olen nähnyt muutamia kertoja hänen heräävän, ja hän herää aina samalla tavalla, silkka kauhu silmissään. Huomaan usein ajattelevani, että ehkä hän pelkää yksin heräämistä niin paljon, ettei hän tahdo nukkua laisinkaan.

On yö, kun Ilta herää. En ole nukkunut hetkeäkään, olen katsellut ikkunasta ulos tähtitaivaalle ja ajatellut, kuinka paljon rakkautta minulla on sille pienelle pojalle, jota hän sisällään kantaa. Sille, jota hän ei vielä itsekään tunne, mutta joka puskee pintaan aina tällaisina hetkinä. Minä voisin kertoa hänelle kymmenittäin kertomuksia siitä pienestä lapsesta, jota rakastan niin kovin.

Ilta herää yöllä samalla tavalla kuin aina. Kauhuissaan. Hän säpsähtää ja katselee ympärilleen kuin ei tietäisi lainkaan, missä on. Hämärässäkin erotan hänen pelon sotkemat piirteensä, silkan hädän hänen kaartuneissa kulmissaan. Sitten hän näkee minut, ja hänen kasvoilleen leviää aidompi hymy kuin aikoihin.

Sipaisen hänen poskeaan. Haluaisin niin kovasti sanoa hänelle, että kaikki on hyvin, mutta se rikkoisi sen sanattoman turvan, jonka olemme vaivihkaa rakentaneet. Viha hänessä ryöpsähtäisi pintaan, jos sanoisin sanaakaan.

Ilta suukottaa minua ja painaa päänsä takaisin kaulalleni. Hänen toinen kätensä sivelee rintakehääni ja pysähtyy nännilleni.

”Chióni…” hän kuiskaa varovasti.

”Niin?”

Hiljaisuus.

”Haluatko uusinnan?” kysyn hänen puolestaan.

”A-… Joo. Haluan.” Hän puristaa sormensa nännini ympärille ja saa minut hengähtämään.

Toinen kierros on edellistä nopeampi ja rauhallisempi, mutta hän on edelleen yhtä intensiivinen ja miltei hellä. Saan koskea häntä minne haluan ja miten haluan, ja minä kosken häneen niin, että hän tuntisi kaiken sen rakkauden, jota häntä varten kannan. En tiedä, miksi hän on juuri tänään niin hauras, mutta tahdon hänen ymmärtävän, että olen aina tässä, hän voisi koska vaan tulla purkamaan kaiken minun kanssani. En voi sanoa sitä hänelle ääneen, mutta kehoni on jo kertonut sen hänelle.

Ilta pyörittelee hiuksiani hiljaa ja palaa makaamaan kiinni kylkeeni. Hän katsoo minua pitkään silmiin, ja ensimmäistä kertaa koskaan minusta tuntuu, että välillämme ei ole sitä vihan ja turhauman verhoa, joka estää häntä katsomasta minuun tällä tavoin. Nyt me katsomme toisiamme suoraan kuun valaisemassa huoneessa. Hetki on niin hauras, että henkäyskin rikkoisi sen. Silitän hänen poskeaan, ja kun hän sulkee silmänsä nukahtaakseen uudelleen, tahdon olla hänelle pehmeä unen seitti, jonka turvaan pudota.