Erotan hänet kaukaa. Punatukkainen nuori mies, jolla on yllään sievä keväisen vihertävä mekko. Pisamaiset kasvot ja sievä, pieni nenä. Hän punoo keskittyneesti koria mökin portailla jalat ristissä, ja minä tujotan hänen kapeita jalkojaan ja pörröistä tukkaansa. Hän on hyvin nätti, mutta sellaisella tavalla, että hän ei takuulla tiedä sitä itse. Sydäntäni raastaa.
Hän näkee minut pian. Näen ilmeestä, että hän tunnistaa minut oitis, vaikka siitä on aikaa, kun olemme viimeksi kohdanneet. Sen jälkeen moni asia on muuttunut. Hän laskee punoksensa portaille ja kävelee luokseni.
”Kajo?”
Nyökkään. Hän viittoo minut mukanaan kauemmas metsään. Se kertoo minulle tarpeeksi.
”Hei, Chióni. Siitä on hetki.”
”Hei”, hän vastaa hymyillen minulle aidosti. ”Miten sinä voit?”
Avaan suuni. Suljen sen.
”Ei ole pakko vastata”, hän hymähtää. ”Taidan tietää, miksi tulit.”
Chiónilla kirkas ja ymmärtävä ääni, hän puhuu aina yhtä rauhallisesti. Tämä nuorukainen saa pidellä minun veljeäni, ja minä ymmärrän täysin, miksi Ilta on valinnut juuri Chiónin. Kun katson Chiónia, tunnen pelkkää tyyneyttä. Kuvittelen Iltan nojaamaan tämän olkaan, ja silloin huomaan kyyneleet poskillani.
”Onko hän kunnossa?” kysyn pienellä äänellä. ”Onko minun veljeni kunnossa…”
Chióni tarttuu minusta kiinni, kun olen sortua polvilleni. Hän ohjaa minut sivumpaan, istuttaa minut mättäille. Itku vääntää minut sykkyrälle, ja Chióni osaa heti ottaa minut lähelle ja pidellä. Hän silittää olkapäätäni vain niin kauan, että saan koottua itseni ja palautettua ryhtini. Pyyhin kyyneliä silmistäni.
”Ilta voi paremmin”, Chióni sanoo hiljaa. ”Paljonko haluat kuulla?”
”Minä… tuota…” Nielaisen. Ajatuskin Iltasta värisyttää koko kehoani. Maailman kaunein olento. Haurain ja voimakkain. Rakkaani.
”Onko hän onnellinen?” kysyn, ja ääneni pettää jälleen. ”Nauraako hän?”
”Nauraa. Ja keksii kokoajan typeriä juttuja. Hän on edelleen melkoinen riehuja.”
”Tutulta kuulostaa”, hymähdän.
”Ja silti hän on muuttunut niin paljon.”
”Kerro minulle.”
”Paljonko sinä todella pystyt kuulemaan? Kajo… Sinun jalkasi pettivät.”
”Minulla on ihan kamala ikävä.”
”Minä tiedän sen”, hän huokaa. ”Hänelläkin.”
Sattuu. Sattuu niin paljon, että kehoni hajoaa. Painan pääni käsiini ja itken.
”Mutta hän on kehittynyt valtavasti. Kajo… hän haluaa sinun olevan onnellinen. Hän tietää kyllä, mitä hän on tehnyt. Hän ymmärtää itseään nyt paremmin kuin kenties koskaan aikaisemmin.”
Nyökkäilen. Minun pieni veljeni, joka ei koskaan ymmärtänyt omia tunteitaan, on vihdoin vapautunut. Hyvä. Hänen tarvitsi vain päästä minusta. Leikin, että se ei särje koko sydäntäni.
”Hän ei taida voida tavata minua, eihän?”
En tiedä, kuinka surkealta näytän, kun Chióni nyökkää surumielisesti.
”En usko. Ei ainakaan vielä. Hän on rakentanut paljon, mutta varsin hauraalle pohjalle.”
”Se menisi rikki, jos hän tapaisi minut nyt.”
”Niin uskon. Olen pahoillani.”
Nyökkäilen. En voi muutakaan. Katseeni pysähtyy Chiónin käsiin, ne ovat pienet ja hentojen haavojen peitossa. Hänen täytyy tehdä paljon töitä käsillään. Kuvittelen samat kädet Iltan ympärille, enkä enää tiedä, kumpi minussa voittaa; suunnaton, tyyni onni ja vai silkka suru. Kaikkein rakkaimpani voi vihdoin paremmin, eikä sen pitäisi tuntua sydämessäni tältä.
”Sinä olet todella hyvä hänelle, Chióni. Paras mahdollinen.”
”En minä sen vuoksi tähän ryhtynyt. Toivottavasti tiedät, että halusin vain vilpittömästi hänen parastaan. Ei minun tarkoitukseni ollut saada häntä itselleni.”
”Mutta hän rakastaa sinua, eikö niin?”
”Niin”, hän sanoo, eikä hän kykene peittämään hymyä äänestään. ”Jaksan yllättyä siitä joka päivä. Mutta en minä halua kiduttaa sinua tällaisella puheella.”
”Ole kiltti ja kerro.”
”Kajo. Olen tosissani.”
”Pyydän.”
Tartun Chiónia kädestä. Hänen rystysensä ovat aavistuksen karheat. Hän huokaisee syvään ja katsoo minua silmiin. Mitä pitempään Chiónia katson, sitä selvemmin ymmärrän, miksi Ilta pitää hänestä. Ilta on aina rakastanut siroja ja herkkiä miehiä.
”Kerro minulle teidän arjestanne.”
”Tahdotko todella, että sivallan sinua sillä tavalla? En tahdo sinulle pahaa, enkä tiedä laisinkaan, tekeekö tällaisen kuuleminen sinulle todella hyvää.”
”En minä osaa olla mustasukkainen", kuiskaan.
”En tarkoittanutkaan sitä.”
”Ole kiltti.”
”Hyvä on.”
Chióni huokaa syvään ja sipaisee punertavan suortuvan kasvoiltaan.
”Minä laitan usein meille ruokaa, vaikka me emme kumpikaan juuri pidä ruoanlaitosta. Olen siinä kuitenkin häntä parempi. Näkisit, miten rumia leipiä hän tekee, vaikka ei maussa mitään vikaa olisikaan”, Chióni naurahtaa. ”Hän on kamala riehuja, säätää kokoajan jotakin. Ja hän on aina suukottelemassa ja kourimassa. Rakastan sitä.”
Tartun Chiónin sanoihin kuin henkeni riippuisi siitä. Juuri tällainen Ilta on. Vapautunut ja hieman höpsö, kun hänen antaa olla.
”Ilta saattaa järjestää kilpailun ihan mistä vain. ’Kumpi saa nopeammin halot hakattua’, hän voittaa aina, ’Kumpi tekee paremman piirakan’, tässä hän ei voita minua edes kopioimalla ohjettani.”
Alan nauraa, vaikka silmissäni on yhä kyyneliä.
”Ja hän herää yhä samalla tavalla kuten aina tähän saakka. Jotkin asiat eivät muutu.”
Säpsähdän.
En koskaan unohda sitä, miltä Ilta näyttää herätessään. Silmät täynnä hätää, koko olemus niin lapsenomainen, että sitä sattuu katsella. Häneltä kesti aina hetki muistaa, että olin siinä hänen vierellään. Sellaiset hetket olivat suosikkejani. Kurotin usein suutelemaan häntä, silitin hänen poskeaan ja kerroin, ettei hätää ollut.
Me molemmat tiedämme, että se hätä veljessäni tuskin koskaan kuolisi.
”Chióni…”
Chióni tarttuu yllättäen kädestäni ja katsoo minua silmiin. Hän on niin kaikin puolin reilu ja hyvä, että minua raastaa.
”Kiitos. Kiitos, että pidät veljestäni huolta. Juuri tätä minä olen hänelle toivonut. Aitoa välitystä, arkea, jonka hän voi jakaa rakastetun kanssa.”
”Kajo.” Chióni puristaa kättäni kovemmin. ”Se tekee sinut myös surulliseksi, eikö teekin?”
Alan jälleen itkeä. Chióni ei päästä minusta irti.
”Olen edelleen rakastunut häneen”, kuiskaan niin pienellä äänellä, että tuskin kuulen sen itsekään.
”Tiedän sen.” Chióni huokaa. ”Te kaksi rakastatte toisianne varmasti täältä ikuisuuteen.”
”Eikö se haittaa sinua? Että hän rakastaa toista?”
Chióni hymyilee niin lämpimästi, että sydäntäni pakottaa. Hän pudistaa pörröistä päätään.
”Ei vähääkään. Kaikkihan me rakastamme useita olentoja, ja olisi todella naiivia minulta olettaa, että Ilta kykenisi minun vuokseni luopumaan tunteista, jotka loivat hänestä sen, joka hän on. En voisi koskaan olla niin itsekäs, että vaatisin sellaista.”
Sellainenhan minäkin olen. Rakastan Iltaa ja Aamua, molempia aivan yhtä palavasti. Samalla tavalla ja silti eri tavalla. Katson Chiónia ja huomaan ajattelevani, että jos olisin enemmän hänen kaltaisensa, olisin paljon onnellisempi.
”Eivät hänen tunteensa sinua kohtaan ole minulta pois. Ehkä olen hieman poikkeuksellinen, kun ajattelen näin. En ole vähääkään mustasukkainen, koska ei minulla ole mitään tarvetta olla. Ilta ei ole omaisuuttani, ja minun tunteeni ovat minun omani. Ne olisivat minun, vaikka Ilta ei rakastaisikaan minua.”
Chióni päästää kädestäni.
”Olen kaikesta huolimatta onnellinen siitä, että hän päätti jäädä luokseni. Meidän elämämme on jotakin, jota en pidä itsestäänselvyytenä. Kajo… minä olen hyvin rakastunut sinun veljeesi. Tahdon olla hänelle hyvä. Toivon, että luotat minuun. Sitä minä sinulta pyydän – luottamusta.”
Hän kohtaa minut niin uskomattoman suoraan ja rehellisesti, etten kykene muuta kuin tuijottamaan häntä. Millaisia tasoja noiden silmien takana kulkeekaan. Veljeni on saanut vierelleen ihmisen, jota en voi muuta kuin ihmetellä ja kunnioittaa.
”Luotan sinuun. Sinun luonasi Iltalla ei ole mitään hätää.”
”Kiitos luottamuksesta. Tahdon Iltalle vilpittömästi hyvää.”
”Minä näen sen, ja arvostan sitä suuresti. Olet tismalleen sitä, mitä hän on aina tarvinnut. Vihdoin hänellä on turva tässä maailmassa.”
En pysty lopettamaan itkemistä. Ilta on viimein turvassa, minun tehtäväni täällä on tehty. Miten ontoksi ja surulliseksi se minut tekeekään. En tiedä, paljonko kaipuuta sydämeni enää kestää. Olen samalla niin väsyneen onnellinen kuin voin koko ruumiini voimalla olla. Kaikkein tärkeimpäni on turvassa.
”Kiitos”, minä kuiskaan. ”Kiitos…”
Lempeästi hymyillen Chióni kietoo kätensä hartioilleni ja silittää.
”Ei mitään hätää. Enää ei ole mitään hätää.”
Siksi minä itkenkin. Helpotuksesta. Kiitoksesta. Elämäni mittainen juoksu on juostu, ja se tekee oloni tyhjäksi. Tiedän, etten koskaan päästäisi häntä pois, ajattelisin häntä elämäni loppuun, mutta voin vihdoin kävellä keveämmin askelin. Hän on onnellinen, koska päästin hänet pois, ja se riittää. Vihdoin uskon, että se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti