Sudensilmät: luku 24

Luku 24: Siipieni varjossa

”Ja lopun tarinasta sinä tiedätkin”, Memoria kuuli viimeisen lauseen Atlasin suusta ennen kuin tämä painoi päänsä alas voimakkaiden väristysten hallitessa hänen kehoaan. Memoria tunsi pienen säälin kouraisun rinnassaan, kunnes muisti, ettei Atlas hänen edessään ollut koskaan sellainen, kuin oli vaikuttanut olevansa. Hän oli nähnyt vain osan Atlasista. Kenties sen osan, jota Mercuryn seura ei ollut vielä mustannut. Sen, josta oli säilynyt pieniä välähdyksiä muiden seuraan säästettäväksi. Ei ihmekään, että Atlas oli eristäytynyt muista ihmisistä pieneen kahvilaansa. Hän ei ollut yksinäinen, hän ei vain tahtonut uusia ihmiskokemuksia Mercuryn jälkeen. Memoria luuli ymmärtävänsä, olihan hänelläkin Daphne. Jos hän koskaan vielä palaisi kotiin, hän joutuisi kohtaamaan kaksosensa uudelleen. Hän tahtoi nähdä taas Daphnen, siskon mielenvikaisuus tuntui pieneltä sotaan verrattuna. Sillä vaikka Memoria sanoikin haluavansa sotaa, oikeasti hän tahtoi ainoastaan rauhan sisälleen. Sellaista ei kukaan koskaan saavuttaisi. Sota olisi välttämätön joka tapauksessa, eikä Memorialla ollut mitään sitä vastaan. Se toisi joko hetkellisen rauhan tai tuhoaisi kaiken, loppujen lopuksi ne eivät poikenneet juuri toisistaan. Elää tai kuolla, samoja asioita tässä vääntyneessä maailmassa.

Atlasin ei tarvinnut viimeistellä tarinaansa, sillä jokainen Evolissa – riippumatta siitä, asuiko etelän vai pohjoisen puolella – tiesi, mitä Mercury oli tehnyt jättäessään Atlasin omilleen ja palatessaan takaisin pohjoiseen. Hän oli räjäyttänyt Lucianan keskustan, jättänyt kansalaisille pienen muistutuksen siitä, mitä sota oli. Mitä se oli ollut vuosikymmeniä sitten, kun ihmiset olivat edellisen kerran tukehtuneet ahneuteensa sudensilmien takia.

Ja nyt Mercurysta ei ollut kuulunut yli puoleen vuoteen mitään, mutta kansa tiesi, mitä oli tapahtumassa. Pohjoinen ei pysyisi rauhallisena, Lindri Aelion varmistaisi sen.

”Ei tämä muuta käsitystäni mistään. Me lähdimme matkaan etsimään Mercurya, ja matkamme jatkuu, kun se voi taas jatkua. Emme tulleet tänne estämään sotaa, emmehän edes tienneet siitä vielä olessamme etelässä”, Memoria tokaisi. Hänelle aihe kuin aihe tuntui olevan kevyt puhuttavaksi. ”Tiedän, ettet uskalla kohdata Mercurya sen jälkeen, mitä välillänne tapahtui. Se ei juurikaan estele minua itsemästä häntä käsiini. Hän on ainoa, joka voi palauttaa silmäni ennalleen.”

”Ja sota?”

”Saa alkaa, jos se minusta on kiinni.”

”Se voi oikeasti olla meistä kiinni.” Atlas piti tauon, Memoria saattoi miltei kuulla rattaiden pyörivän hänen päässään. ”Miksi sinä oikeasti haluat sotaa? Et ole epätasapainoinen ihminen, et tahtoisi tuhoa vain tuhon itsensä vuoksi.”

Memoria naurahti sille, miten hyvin Atlas oli oppinut hänet tuntemaan. ”En varsinaisesti tahdo sotaa. Se, mitä sanoin kyllästymisestäni vastakkainasetteluun, se oli...”

”Valhetta?”

”Osittain.” Vaisu nyökkäys. ”Toki kaikki olisi helpompaa ilman vastakkainasettelua, mutta ei se aiemmin elämääni haitannut. Ei, ennen kuin minulle tuli oikeasti tarve päästä tänne.” Memoria suki hiuksiaan niin suurella vimmalla, että niitä jopa irtoili. Hän teki sitä aina hermostuneena. ”Oikea syy siihen, etten aio tehdä mitään sodan estämiseksi on oikeudentajuni.”

Atlas kohotti kulmakarvojaan. Hän, joka oli itse kertonut hetki sitten vähintäänkin kyseenalaisesta viimeisestä välikohtauksesta itsensä ja Mercuryn välillä, oli nyt hämmentynyt.

Memoria virnisti. Hänen huulipunansa oli totuttua tummempaa, se sopi hänelle.

”Minusta Lindri joukkoineen on oikeassa. He ovat kokeneet varmasti suurempia vääryyksiä pohjoisessa kuin osaamme kuvitellakaan. Koko pohjoinen tuntuu olevan yhtä eroavien mielipiteiden myrskyä, on aika onnekasta pysyä järjissään täällä. Sinä olet tavannut Mercuryn, sinä tiedät, millainen suku täällä pitää hovia.” Memoria ei tiennyt tarkasti Mercuryn taustoista, vain se, mitä julkisuuteen oli tuotu ilmi. Aluksi Atlas oli kiven kovaan väittänyt tiedotusvälineissä heidän olevan sudensilmillä syntyneet kaksoset, joista vain Mercury oli saanut pitää voimansa. Se oli ollut yritys suojella Mercurya sukuineen negatiiviselta huomiolta. Sitä tuskin kukaan uskoi edes etelässä enää.

”Enpä voi kieltää”, Atlas sanoi ajatellen kaikkea, jota Mercury oli hänelle kertonut. ”Mutta pohjoinen oli silti se, joka alun alkaen aiheutti maan jakamisen kahteen osaan. Aelionit olivat syyllisiä, ja aikovat ilmeisesti olla nytkin. Ahneus on heidän sydämissään.”

”Nämä ihmiset ovat poljettuja, heille ei jäänyt mitään oikeuksia maan jakamisen jälkeen. Uudemmat sukupolvet kärsivät edeltäjiensä virheistä!”

”Ja toistavat niitä!” Atlas nyökkäsi oven suuntaan.

Memoria vetäytyi taaksepäin huokaisten syvään. ”Ja sinäkö et todella aio käyttää silmiäsi päästäksesi vapaaksi? Se olisi helppoa.” Aiheenvaihto ei ollut tyylikäs, mutta se oli pakollinen.

Atlas pudisti voimakkaasti päätään. Hiukset valahtivat hänen silmilleen, ja vasta nyt hän huomasi, miten paljon ne olivat kasvaneet. Kullankeltaisten kiharoidensa takaa hän tuijotti Memoriaa hivenen surullisin katsein. Hänen ei tarvinnut sanoa, miksei aikoisi käyttää voimiaan. Ei siksi, että pelkäisi niiden kuluvan loppuun. Atlas ei tahtonut käyttää voimiaan tavalla, jolla väki pohjoisessa tahtoi niitä käyttää. Tuholla ei taisteltaisi tuhoa vastaan.

* * *

Lindrin itselleen rakennuttamassa huoneessa oli pimeää, ja kuten muuallakin rakennuksessa, pölyistä. Muut olivat paraikaa tekemässä ratkaisuja sen suhteen, miten videopätkä voimansa säilyttäneestä Atlasista saataisiin television ruudulle. Se tuskin olisi kovin vaikeaa, sillä koko pohjoinen tahtoi sotaa. Osuus pahan silmien käytöstä olisi vain hankalampaa syöttää kansalle, joka oli elänyt vuosisatoja kyseisten silmien pelossa.

Lindri ei koskaan ollut ymmärtänyt niiden aikaan saamaa kauhistelua. Sellaiselle ei ollut tarvetta – jotakin oli aina uhrattava, jotta saisi aikaan suurempaa hyvää.

Lindri ei ollut koskaan vihannut itseään, mutta vältellessään kaduilla katseita ja peittäessään itsensä maskilla hän tunsi kummallista pistelyä sisällään. Kuin olisi tullut uudeksi ihmiseksi, joka ei millään mahtunut entisen nahkoihin. Sisällä kiehuvat tunteet pyrkivät kuorimaan itsensä ulos. Lindri oli ajatellut sen olevan vain pahan silmien sivuvaikutus, mutta pistely oli jäänyt asuakseen. Sitä ilmeni aina ihmisiä tavatessa. Kutkuttava pelko siitä, ettei joku hyväksyisikään. Eivätkä tavalliset kansalaiset hyvällä katsoisivatkaan, jos tietäisivät. Lindri löytäisi itsensä naru kaulassaan yllättävän nopeasti, jos kansa saisi vihiä hänen silmistään. Pahan silmät olivat kielletyin asia Evolissa, ja silti hän aikoi voittaa maan herruuden niiden avulla.

Suvustaan hän ei ollut kuullut kuukausiin. Hän tiesi vanhemmillaan olevan sotasuunnitelmat aivan yhtä pitkällä kuin hänellä itselläänkin. Mercurysta puolestaan ei ollut kuulunut saapumisensa jälkeen mitään, kenties Lindrin pelottelu oli saanut isoveljen pysymään piilossaan. Tai kenties Mercury ei vain yksinkertaisesti tahtonut sotkea itseään enää mihinkään. Lindri olisi halunnut ymmärtää häntä, mutta entinen kateus kasvatti hänen ruusuunsa yhä piikkejä. Lapsena hän oli tahtonut tehdä kaikkensa saadakseen isoveljelleen epämukavemman olon vain, koska ei sietänyt ajatusta siitä, että veljeä pidettiin erityisenä ja hän sai tuntea nyrkin kasvoillaan. Ja tieto siitä, että Mercurykin oli aina kadehtinut hänen vapauttaan, vain lisäsi hänen haluaan hieroa sitä tämän kasvoille.

Ja nyt, kun Lindrillä oli itsellään yhtä suuret voimat, olo oli miltei pahempi. Hän ei ollut saavuttanut vielä mitään, eikä ollut varma, halusiko edes. Kello huoneessa tikitti armotonta vauhtia, varjot pitenivät ja ilta vaihtuisi pian yöksi ja päivät vuosiksi, jos hän ei tekisi jotain. Lindri inhosi antaa muiden tehdä omat työnsä, mutta he olivat vaatineet. Ja hän istui, tuijotti käsiään ja harkitsi käyttävänsä silmiään isoveljensä etsimiseen. Hän tahtoi nähdä, mitä se saisi aikaan Atlasissa. Käyttäisikö tämäkin omiaan?

Lindri ei ollut sadisti. Hän ei saanut mielihyvää muusta kyseenalaisesta kuin Mercuryn nöyryyttämisestä, mutta muuten hän tahtoi kohdella ihmisiä hyvin. Ei ollut mitään syytä olla heille epäkohtelias. Hän ei tahtonut kohdella Atlasia ja Memoriaakaan huonosti, sillä aikoi vielä päästää ainakin tytön menemään. Mitä parempi heillä olisi olla, sitä helpommaksi homma tulisi Lindrille itselleen. Etelä kyllä tulisi pitämään vielä huolta pienestä sudensilmästään, hänen tulisi vain pitää Atlas elossa ja voimissaan siihen asti.

Memoriasta hän puolestaan piti. Tyttö oli itsenäinen ja mukautumiskykyinen, sellainen, josta olisi saattanut saada hyvän jatkon pahan silmien joukoille. Lindri tosin tiesi tytön olevan liian älykäs heille, hän ei suostuisi käskytettäväksi.

Pimeän huoneen ovi avautui narahtaen ja herätti tuolillaan istuvan Lindrin takaisin todelliseen maailmaan. Huoneeseen astellut Memoria oli vaihtanut ylleen aiemmat vaatteensa, ja näytti huomattavasti vähemmän vakavalta pastellinvärisissä hameissaan ja paidassaan. Lindri epäili tytön pitävän huomiota herättäviä vaatteita tarkoituksilla, kenties ärsyttääkseen ihmisiä viattomalla ja lapsenomaisella ulkomuodollaan. Oli vaikeaa kuvitella, että tyttö oli häntä vanhempi. Keho oli pieni ja eikä omannut juuri minkäänlaisia muotoja, Memoriaa olisi voinut luulla viisi vuotta nuoremmaksi. Silmät olivat kuitenkin väsyneet kuin vanhalla ihmisellä, ja Lindri tunsi vihlaisun sydämessään.

”Päivää, Memoria”, hän tervehti nyökäten tuoliin päin. Huoneessa ei ollut kunnollisia valoja, mutta siellä oli siistiä. Hyllyjä, iso kaappi ja vanhat nahkanojatuolit, joista toiselle Memoria istuutui vastahakoisesti. Hänen katseensa kiersi levottomasti huonetta.

”En pidä järjestelmällisyydestä”, Memoria selitti hymyillen hieman, kun huomasi Lindrin kysyvän katseen. Lindri nyökkäsi hänelle hyväksyvästi.

”Atlas ei aio paeta.” Memoria oli sitä tyyppiä, joka ei pitänyt jahkailusta, vaan sanoi ajatuksensa suoran.

”Hyvä, en tahdo enempää konflikteja, tulipaloepisodissa oli riittävästi”, Lindri vastasi vaikka tulipalo oli ollut hänen oma ideansa. Hän ei kuitenkaan halunnut vuodattaa verta saati kyyneliä ennen varsinaista sotaa, joten oli parempi, että Atlas oli käytännössä antautunut.

”Entä sinä? Aiotko sinä paeta?”

”Minä aion etsiä isoveljesi.”

Lindri pudisti päätään vaisusti. ”Ei Mercury osaa parantaa silmiäsi.”

”En voi tietää, ennen kuin olen kokeillut.”

”Minulla on pahan silmät, minä tiedän.” Lindri katsoi vuoroin huurtuneeseen ikkunaan, vuoroin Memoriaan, joka ei enää pitänyt lumousta silmillään. Tytön jo punaisiksi värjäytyneet silmät tuijottivat järkkymättä takaisin.

”Sinäkin siis osaat katua.”

Lindri naurahti hieman, hän piti tytön rehellisyydestä. ”Kaikki osaavat”, hän sanoi ja otti pöydältä rypistyneen paperin sekä sulkakynän. Muihin ei ollut varaa. Hän avasi paperin ja piirsi kynällä sen keskelle suuren ympyrän. Sen keskelle hän piirsi muutamalla kevyellä vedolla silmän, ja Memoria huomasi hänen osaavan piirtää. Silmä oli aidon oloinen, vaikkei siihen oltu tarvittu montakaan viivaa. Ympyrän ulkopuolelle luonnosteltiin pienempiä silmiä, kunnes voimakkaat kädet viimeistelivät piirroksen suurella ristillä, joka kulki ympyrän ja ison silmän päältä.

”Sinä tiedät, mikä tämä on.”

Memoria nyökkäsi vastaukseksi. ”Kohtalomme”, hän kuiskasi.

Lindri hymyili paljastaen hampaansa. Vasen kulmahammas oli muita terävämpi. ”Koska pahan silmiä ei hyväksytä, sitä tulee niiden omistajana usein miettineensä epätoivoisia ajatuksia. Ehkä siksi minäkin olen yrittänyt päästä silmistäni eroon kuten sinäkin nyt.”

Memorian silmät laajenivat, hänen punatut huulensa olivat raollaan.

”Tiedän, en ehkä näytä ihmiseltä, joka osaisi vihata itseään, mutta mikään ei ole niin mustavalkoista.” Lindrin hymy hyytyi, suupielet nykivät. ”Sitä vain eksyy valitsemaltaan tieltä, kyllähän kaikille niin käy. En usko sinunkaan tappaneen ketään, sillä silmäsi ovat vielä kehitysvaiheessa, ja haluat niistä eroon.”

Memoria arvosti Lindrin rauhallisuutta ja tapaa puhua ajatuksistaan. Mies ei vaikuttanut siltä, että olisi suuren sotasuunnitelman takana. Hän oli täysin järjissään ja rauhallinen, ei sellainen elokuvista tuttu, mielipuolisesti naurava päävihollinen.

”Minä halusin tappaa siskoni, mutta en kyennyt siihen. Ja tässä sitä ollaan, silmäni ovat lopullisesti tuhotut.” Memoriakin uskaltautui hymyilemään ristiessään jalkansa ja tarttuessaan tiukemmin nahkatuolin käsinojiin. Tuoli oli liian pehmeä. Hän sai pidettyä mielensä rauhallisena ainoastaan pitämällä tiukasti siitä kiinni, sillä muuten huoneen siisteys olisi ottanut vallan hänen mielestään.

”Pahan silmät saa vain, jos tappaa itselleen tärkeimmän henkilön.” Lindri katsoi Memoriaan, ja tyttö tiesi, mitä tämä ajatteli. Daphne oli kuin olikin tärkein ihminen hänen elämässään, vaikkei hän ollut niin ajatellutkaan. Hän oli yrittänyt tappaa tätä luullessaan päinvastaista. Memoria puri hammasta ja kieltäytyi katsomasta Lindriin. Lindri ymmärsi vihjeen ja siirtyi seuraavaan aiheeseen siirtäen piirroksen ja kynän takaisin työpöydälleen.

Memoria lausui tälle mielessään kiitoksen.

”Minusta tuntuu, että tiesit alusta alkaen, ettei pahan silmiä voi perua. Ne ovat sinulla aina, ja sinä tiedät sen kyllä.” Lindri ei velvoittanut Memoriaa kertomaan muita syitään, ja ehkä juuri siksi tyttö uskaltautui kertomaan. Hän luotti Lindriin, vaikkei tuntenutkaan tätä. Mies oli helposti lähestyttävissä, tai sitten vain osasi antaa sellaisen kuvan itsestään. Sillä ei ollut Memorialle merkitystä, luottamus oli jo ansaittu.

”Sitä haluaa uskotella itselleen kaikenlaista”, Memoria sanoi naurahtaen katkerasti. ”Lisäksi minulla oli lyhyt suhde veljesi kanssa. Halusin tavata hänet uudelleen, sillä hän oli ensimmäinen ihminen, joka kehotti minua tappamaan Daphnen, siskoni.”

Lindri naurahti hieman, hän ei selkeästikään ollut odottanut tällaista vastausta.

”Lisäksi Atlas kiinnosti minua”, Memoria sanoi. Äänestä ei voinut tulkita, missä yhteydessä hän koki Atlasin. ”Tahdoin tavata ihmisen, jota Mercury oli rakastanut.”

Memorian yllätykseksi Lindri taputti käsiään. Hänen ilmeensä ei ollut huvittunut, mutta kädet jatkoivat taputtamistaan. ”Sinä vaikutat hyvältä ihmiseltä, Memoria”, Lindri tokaisi vaikkei uskonutkaan käsitteisiin hyvä tai paha. ”Ja siksi annankin sinun päättää vapaasti. Tee mitä haluat.”

”Lasket mukaan sen riskin, että paljastan sinut ja silmäsi, tai koko pienen organisaatiosi”, Memoria sanoi pilke silmäkulmassaan. Se kertoi Lindrille, ettei tyttö ollut tosissaan. Hän oli oppinut laskemaan leikkiä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan vastata sanallakaan, sillä massiivinen, räjähdystä muistuttava ääni kuului salin suunnilta.

Penkki kaatui kehon jättäessä sen, pimeä huone jäi Memorian haltuun Lindrin juostessa hätä silmissään kohti salia. Salia, josta ei ollut mitään jäljellä. Ilma oli täyttynyt savusta, hengittäminen tuntui lähes mahdottomalta. Rakennus loppui Lindrin huonetta edeltävään käytävään, kaikki sitä ennen oli jossakin savun ja räjähtäneen rakennusmateriaalin seassa. Lindri näki savun seasta suoraan kadulle, ja kaiken sen seasta hän erotti ihmisiä tummissa vaatteissa, hatut päässään. Hän tiesi, keitä he olivat.

Näky oli kuin hänen mielikuvansa helvetistä jo valmiiksi, mutta henkilöt pahensivat mielikuvaa entisestään. Taivas oli räjähtänyt.