Liljoja

(Erinäisistä syistä jouduin kirjoittamaan Latvalasta, vaikken ole varma, onko se kylä tai kaupunki. Tuskin. No, nytpähän on. Tämä kyseinen teksti sattuu olemaan yksi kotitehtävistäni.)

Minä en ollut koskaan kuullutkaan Latvalasta. Se mahtoi sijaita jossakin ihmiskunnan pimeimmässä kolkassa, jossa ihmiset hymyilivät epämukavasti toisilleen kaduilla ja muistivat ulkoa, millaisia kukka-asetelmia naapureilla oli pihoissaan. Siellä he viettivät mukavaa, keskinkertaista elämää lehmiensä ja kohtuuttoman suurien tilojensa kanssa, iänikuiseen lannanhajuun ja aikaisiin aamuihin tuomittuina.

Sääli, niin, siksi minä sitä tunnetta halusin kutsua. Tunsin ennennäkemätöntä sääliä jokaista Latvalassa asuvaa henkilöä kohtaan ennen kuin jalkani olivat kertaakaan koskettaneet kyseisen kylän maata. Suuret kuvotuksen aallot kiersivät kehossani, kun ajattelin itseäni istumassa narisevassa pihakeinussa mummoni pakkolainaama kirja sylissäni. Ja lukemattomana, luonnollisesti, sillä minun elämässäni ei koskaan ollut sijaa kirjoille. Minun olisi vain hymyiltävä kiltisti ja etsittävä netistä kirjan loppuratkaisu, jotta mummo ei näkisi kasvoiltani, etten ollut koskenutkaan siihen koko kesänä.

Ennakko-oletukseni osuivat valitettavan oikeaan. Ensimmäiset kaksi viikkoani Latvalassa olivat juuri niin kirjaimellisen lannanhajuisia ja piinaavan tylsiä, etten olisi voinut edes ennustaa mitään sellaista. Ainoa etukäteen manaamani tapahtuma, jota ei koko kesänä sattunut, oli mummon käteeni lykkäämä kirja. Hänellä oli uudessa kodissaan kädet niin täynnä joko perunoita tai lehmien utareita, ettei hän ehtinyt suositella minulle ainuttakaan kirjaa. Ja hyvä niin.

Ja sitten oli hän. Tai pikemminkin Hän isolla H-kirjaimella. Mitään sellaista en olisi koskaan voinut ennustaa, en, vaikka minun mielikuvitustani oltiinkin perusteettomasti kehuttu.

Päivänä, jona tapasimme, hänellä oli punainen T-paita ja lyhyeksi leikatut shortsit. Vaaleanruskeat hiukset harottivat aina oikealta puolelta, siltä samalta puolelta, jolle hänen vino hymynsä kaartui. Hymy, jonka jokaisen yksityiskohdan muistaisin vielä kaiken muun muuttuessa merkityksemättömäksi.

Me emme rakastuneet toisiimme siltä istumalta, ei. Jos tämä olisi kertomus rakkaudesta, minä olisin aloittanut kuvailemalla tapaa, jolla hän useimmiten kosketti kättäni ollessani hermostunut. Tai kenties olisin maininnut, miten hän jäi viereeni nukkumaan sateisina öinä, jolloin kumpikaan ei viitsinyt astella mummolan pihan leikkimökistä takaisin sisälle taloon.

Mutta tämä ei ole kertomus rakkaudesta. Meidän kohtaamisemme ei ollut tärkeä siksi, että tunsimme vetoa toisiamme kohtaan. Mieltemme kemioista syntyi jotakin paljon merkityksellisempää. Jotakin, joka sai minut jaksamaan paitsi sen kesän, myös seuraavat kaksi vuotta elämästäni.

Minulta kesti kolme päivää ymmärtää, että meidät oli veistetty samasta, kieroutuneesta ja mädästä puusta. Jos oli olemassa korkeampi voima, se oli paitsi tehnyt meidät vääristä aineksista, myös heittänyt yllemme kaikki ylimääräiset vitsauksensa.

Sama sairaus, se se oli. Meidät lopullisesti yhteen nivova, julma tekijä. Lopullisesti, ei ikuisesti, sillä sellaisen sanan käyttäminen meidän elämäntilanteestamme olisi lähestulkoon ironinen. Sairaus, joka yllemme oli langennut, ei ollut parannettavissa.

Me tietenkin keskustelimme siitä. Yksikään päivä ei vaihtunut toiseen ilman mainintaa siitä, mikä meitä väistämättä odottaisi. Siitä tuli oma leikkimme, oma vaarallinen kieli välillemme. ”Kuinka sinä haluaisit sen tapahtuvan? Kuinka sinä haluaisit kuolla?” Hän kysyi sen ensimmäisenä, sitten minä. Loppujen lopuksi sillä ei ollut koskaan merkitystä, sillä se, mihin siitä päädyimme, muutti seuraavien vuosien kulun.

Kuolemasta oli lyhyt tie unelmiin. Me keskustelimme paljon siitä, mitä haluaisimme tehdä ennen kuin mustat vaunut saapuisivat pihoihimme. Kuolevan unelma ei ollut suurieleinen, ei se voinut olla. Ei maailmanympärysmatkaa, ei hienoja lukaaleja tai kalliita autoja. Yksinkertaisia, tärkeitä asioita.

Minun unelmani toteutui sinä kesänä Latvalassa. Paikassa, josta en ollut kuullutkaan ennen kuin mummoni päätti muuttaa sinne. Sinä päivänä, kun tapasin hänet, tajusin oitis, että siinä se oli, unelmieni hetki. Ihminen, joka tiesi sairaudestani ja otti sen vastaan asiana, jota ei tarvinnut kauhistella. Ei surkuttelevia katseita tai pahoitteluja. Tapa, jolla hän puhui meitä kohtaavasta kuolemasta, sai sen tuntumaan miltei kauniilta.

Hänen unelmansa puolestaan toteutui tänään, kaksi vuotta käymämme unelmakeskustelun jälkeen. Muistan, miten hän pyöritteli käsiään vaivautuneena mummon yläkerran sohvalla, kun hän joutui kertomaan unelmansa minulle ääneen. Hänen värisevä äänensä kertoi minulle silloin, että hän haluaa kuolemansa jälkeen valkoisia liljoja haudalleen. Ei mitään muuta.