Astrid

Puiden notkeat nuoret oksat ovat kuin Astridin näppärät kädet, jotka paitsi kantavat maitoa tonkissa, myös silittävät pikkusisarukset siniseen uneen. Sama ketteryys ja nuoruus. Kevätlintujen moniääninen konsertti täyttää latvuston, ensimmäiset silmut aukovat silmiään uuden päivän edessä. Erotan Astridin vaalean palmikon ja keväthuivin kauempaa.

    Tytön olemus kuin pikkulinnulla. Kepeä ja huoleton, silti alati varuillaan. Minun katseeni on saalistajan, se ei jätä pienintäkään kohtaa Astridin kehosta huomiotta. Aurinko sirottuu puiden läpi täplittäen Astridin paljaat olat valollaan. Minä katson ja huokaan, minä olen varjoakin vähempi.

    Ja silti.

    Tuo katse, kevät vihreiden silmien pohjalla. Kurotan, ja kun hän nousee ennen kuin ehdin koskettaa, minä tiedän, että hän ei lepattelisi tiehensä. Pieni lintu, jonka siivet ovat vielä nuoret ja vahvat. Astrid tulee lähemmäs, tarttuu molempiin käsiini. Pitelee niitä omissaan, katsoo ja huomaa. Hänen vihreiden silmiensä katse ei anna minun paeta.

    ”Taas.”

    ”Niin.”

  ”Miksi?”

    Samasta syystä kuin aina. Astrid näkee sen lävitseni, ottaa käteni tiukasti vasten rintaansa ja puristaa. Hänen huulensa raottuvat, painautuvat jokaiselle sormelle yksitellen. Kämmenten ruhjeet ovat siinä, hänen katsottavissaan. Mikään Astridissa ei tuomitse, hänen keväänsä vyöryy kaikessa voimassaan ylitseni ja antaa minun levätä.

    Kun Astrid tarttuu minua lanteilta ja vie toisen kätensä niskaani, minusta pääsee tahtomattanikin älähdys.

    ”Astrid…”

    Hänen sormensa hyssyttelee kuin pientä lasta. Saman käden sormi, jossa kimaltaa lupaus. Kesähäät koittavat pian, kellot soittavat joka yö minulle laulua menetyksestä. Jokainen uniltaan herännyt kukannuppu muistuttaa, että tämä iho ei pian olisi minun hengitettävissäni, nämä kuiskaukset minun poskellani merkkinä siitä, että kuulun.

    ”Astrid, meidän ei pitäisi.”

    Astrid on kevätpuro, hän on kaikki latvustossa laulavat linnut ja varjoon jääneet kukkaset, jotka sinnikkäästi taistelevat elostaan puskien kohti valoa. Astrid ei välitä, Astridin ovat nämä mättäät ja tämä auringon täplittämä iho. Hänen kätensä jäävät hameeni helmalle. Huulille piirtyy hymy, joka odottaa lupaa. Katseeni tahtoo pysyä tiukkana, tunnen, kuinka se sinnittelee, kunnes antaa periksi kujeelle Astridin kasvoilla.

    Iholle sirottuva valo. Palmikolta aukeavien hiuksien loputon pehmeys, lammet silmien pohjilla. Astridin tasaantuva hengitys, sydämen villi syke omaani vasten. Linnut laulavat oksistossa, mutta minulla ei ole sanoja sille, mitä Astrid on maatessaan siinä iho ihollani. Luonto kietoo meidät toisiimme, kanervikko laulaa, enkä minä aio tarkastaa, mistä minä alan ja mihin hän loppuu.

    Astrid vihitään juhannuksen jälkeen. Kesäsade muuttaa taivaan harmaaksi, mutta minun yöni on musta ja linnuton. Laituri on liukas, sade vihmoo hiukset kiinni niskaan. Vesi on ilmaa lämpimämpää, järven pinta väreilee usvaa. Vesi tarttuu hameeseeni, nostaa sen ylös. Ajattelen Astridin naurua varvikossa, kesän maalaamia pisamia ripoteltuina kasvoille.

    ”Mitä sinä olet tekemässä?”    

    Olen vyötäisiäni myöten järvessä, kun tutun äänen sointi palauttaa minut takaisin. Käännyn enkä ole valmis kohtaamaan omia pelkojani Astridin kasvoilta. Sanat jäävät sanomatta, Astrid juoksee kesämekossaan järveen ja painuu minua vasten. Hänen kehonsa kertoo minulle, että hätää ei olisi.

    ”Älä kuvittelekaan”, Astrid kuiskaa, ”en ikinä anna sinun. Mitä minä kertoisin äidillesikin?”

    ”Astrid, en minä tee mitään. Minä vain…”

    Astridin ote minusta tiukentuu. En voi olla miettimättä, mikä osa hänestä kuuluu jo aviomiehelle; nämä korvat, tuo suu, tuo nenän täydellinen kaari. Astrid tarttuu molempiin käsiini, ajaudumme syvemmälle veteen, ja hän on siinä, voisin hengittää tai olla hengittämättä, ja hän on silti siinä, minua vasten.

    ”Tämä ei muuta mitään.”

    ”Tämä muuttaa kaiken. En voisi…”

    Vesi nivoo meidät yhteen, unohdan märän kankaan ihollani ja keskityn vain Astridiin. Me emme uppoaisi, Astrid pitää minut tässä sateen juostessa vapaana yltämme. Astrid tarttuu käsiini ja suukottaa sormiani yksitellen.

    ”Astrid.”

    Hän ei lopeta.

    ”Älä.”

    ”Me emme ole väärin.”

    Sen hän sanoo, ei muuta. En tiedä, johtuuko se kesäyöstä vai sateesta vai hänen äänensä ehdottomastai varmuudesta, mutta minä otan sen kuin lupauksen ja kohtaan vihreän hänen silmissään. Se ei odota minulta mitään, se tietää jo. Me painumme yhdessä pinnan alle, ja kun huulemme koskettavat, ääremme sekoittuvat vellovaan veteen.