Luku 13: Jälki kylmenee
Joskus huomaan ajattelevani, miten kukaan voi olla minun olematta oikeasti minun. Elio on aina otettavissani; hän ei karkaa, ei ilmaise olevansa kenenkään toisen. Aina, kun menen hänen lähelleen, hän tietää, mitä haluan. Se ei kuitenkaan kumpua hänen omasta tarpeestaan. Joskus hän on kuin vahanukke, joka vain taipuu kaikkeen, mitä haluan.
Aito halu on poissa. Poika on siinä, mutta ei läsnä, hänen katseensa harhailee seinässä, lampuissa, paikoissa, joita en tavoita. Hän on täysin minun käytettävissäni, totaalisen antautunut, ja silti mikään hänessä ei kieli aidosta halusta. Se tekee minut joinakin öinä niin surulliseksi, että pidättäydyn koskemasta häneen. Enää sekään ei auta, poika on täysin apaattinen seurassani.
Elämä, jonka kuvittelin haluavani, on ontto sisältä. Minä elän ja hengitän pojalle, jota vuodet vievät mukanaan. Aika kuluu, Elion raajoista tulee hontelot kuin nuorella peuralla. Pituutta tulee lisää, mutta hän on silti pikkuinen ja kippuralla aina silloin, kun syleilen häntä.
Joskus kuvittelen, että veljeni tietää. Toisena hetkenä istun Elion ja veljeni kanssa pizzalla perjantai-iltana ja näen heidän kasvoiltaan kaiken olevan kuten ennenkin. Elio ei koskaan sanoisi mitään, miksi hän niin tekisi? Se asettaisi vain hänet itsensä epäsuotuisaan valoon. Sisimmässäni toivon, ettei hän kerro meistä siksi, että hän rakastaa minua.
Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän oikeastaan ajattelen hänen tunteitaan minua kohtaan. Uskottelen itselleni, ettei Elion tarvitse rakastaa minua, sillä hän kuitenkin pysyy vierelläni ja hakeutuu itse läheisyyteeni joka kerta, kun näemme. Menee tuskin päivääkään ilman, että saan tuntea hänen lämpimän ihon omallani. Emme enää tee retkiä, minä olen nopea oppimaan, mutta arkinen läheisyys on minulle täysin riittävää. Eliokin oppii nopeasti. Hän ei enää kahden vuoden jälkeen kerro ystävistään tai koulustaan muuten kuin isänsä ollessa paikalla. Kahden kesken hän tietää olla mainitsematta muusta elämästä. Olemme vain me, minä ja rakkaimpani vasten hämärtyviä öitä.
Veljeni soittaa minulle helmikuisena lauantaiaamuna.
”Josef!”
”Niin? Mikä hätänä?”
”Elio…”
Miltei pudotan puhelimen.
”Mitä Eliosta?”
”Se on lähtenyt.”
”Lähtenyt? Mitä tarkoitat?”
”Lähtenyt pois!”
”Mitä! Mistä sä nyt puhut?”
Veljeni huohottaa puhelimeen, ja minun tekisi mieli huutaa hänelle, että lopeta, ole hiljaa, en tahdo kuulla hänen valheitaan. Mihin Elio yksin lähtisi? Viisitoistavuotias poika. Ja samalla tiedän, että jos joku voisi niin tehdä, se olisi hän.
”Haloo? Oletko siellä vielä?”
Kylmä helmikuinen valo paistaa ikkunasta sisään, mutta ei lämmitä. Tuijotan lamaantuneena keittiön kaappeja ja yritän sisäistää, miksi tämä tapahtuu.
”Elioon ei saa millään laitteella yhteyttä. Mä olen menossa poliisiasemalle iltapäivällä, tuletko mukaan?”
”Tottakai.”
Hädin tuskin kuulen omaa ääntäni. Se jää leijumaan irralleen, kunnes huomaan jo sulkeneeni puhelimen. Ajattelen Elion pörröistä päätä ja näppäriä pikku sormia. Tuijotan muistojen läpi aina siihen hetkeen, kun ensimmäistä kertaa maistoin hänen ihoaan. Parahdus pääsee minusta ennen kuin osaan ajatella sitä.
Kaikki rakkaus, jonka olen rakastanut, olen rakastanut yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti