Luku 16: Torilla
Tori on valon puolella. Siellä, missä kaikilla on paperit ja he voivat koska tahansa kävellä asioimaan viranomaisten kanssa. He voivat käydä tavallisissa kaupoissa ilman pitkiä katseita eikä heidän tarvitse miettiä, miltä kuivunut siemenneste tuntuu kehon rei’issä.
Istun penkillä ja tuijotan liikehtivää massaa. Tänään en tunne turtumusta sen edessä. Kiinnitän huomiota keltatakkiseen naiseen lapsen kanssa. Vanhaan mieheen, jolla on rollaattori. Teinirykelmään, joka nauraa katketakseen. Normaalia, värikästä virtaa.
”Ootko sä eksynyt?” kuuluu englanniksi vasemmalta puoleltani. Hätkähdän ja erotan nousevaa aurinkoa vasten tytön siluetin. Tytöllä on lierihattu ja pitkä ruskea hame. Syvät hymykuopat, valoa silmissään.
”En”, vastaan, enkä osaa loihtia vastaavaa riemua ääneeni yhtä nopeasti ja uskottavasti.
”Saako tähän istua?”
Olen vähällä vastata kieltävästi, mutta tytön katseessa on vaatimus, jota en uskalla ohittaa. Taputan penkkiä vierelläni ja tyttö istuu siihen hymyillen.
”Sä et ole ollut täällä aiemmin”, tyttö tokaisee.
”En kovin usein.”
”Et niinkään usein.”
”Oletko sä täällä sitten usein?”
”Sulla on hauska tapa lausua englantia.”
”Niin on itselläsikin.”
”Taidat pitää tällaista lähestymisyritystä rasittavana.”
”Ehkäpä.”
”Annoit mun silti istua tähän.”
Tuijotan tyttöä pitkään. Hänellä on pisamia pitkin kasvoja. Hänessä on jotain häiritsevän tuttua, vaikka tiedän, ettei hän ole täkäläinen sen pahemmin kuin tuttu kotopuolestakaan. Hän on vain satunnainen ihminen osana virtaa.
”Sanon suoraan, sä olet musta ihan
järkyttävän upea”, tyttö hengähtää.
”Oho”, sanon ja
viimein kuulostan siltä, mitä todella tunnen. ”Kiitos.”
Tyttö virnistää. Hänellä on vain yksi motiivi istua tässä, enkä tiedä, mitä ajattelen siitä. En ole ajatellut tyttöjä pitkään aikaan, vaikka en vihaa heitä. Heissä ei varsinaisesti ole mitään vikaakaan, he ovat kauniita ja herkkiä ja moni heistä osaa lähestyä minua tavalla, josta keski-ikäiset miehet vain unelmoivat.
”Sulla on aikamoinen energia”, hymähdän.
”Mä oon tottunut vaan lähestymään, jos joku kiinnostaa.”
”Minkä ikäinen sä olitkaan?”
”Täytän seitsemäntoista.” Pieni tauko. ”Entä sä? Älä pliis sano, että jotain kolmetoista. Sitten kyllä lähden pois.”
”Viisitoista.”
”Ihan pentu olet.”
Purskahdan spontaanisti nauruun. Alle kaksi vuotta vanhemmalle olen pentu, mutta kolme kertaa ikäiseni miehet ottavat minut syliini kyselemättä turhia. Minä todella istun tänään valon puolella.
”No, älä nyt! Ihan vauva olet.”
”Riippuu varmaan vähän, keneltä kysytään.”
”No aha.”
”Onko sulla kesällä synttärit?”
”Jooo.” Hän pitää taas tyylikkään tauon. ”Mistä arvasit?”
”Sen näkee susta kauas.”
Tytön kasvoille leviävä hymy on niin aito, että tunnen itsekin jotain vatsani pohjalla. Siitä on kauan, kun olen herättänyt kenessäkään tuollaisen reaktion.
”Sä et ole täältä.”
”Auts, ei taida olla ihan fresh lausunto tuo.”
”Tarkoitan tältä alueelta.”
Hän hiljentää minut onnistuneesti. Tuijotan tyttöä pitkään, kunnes tajuan hänen ymmärtäneen jo ajat sitten. Minulta ei repsota tänään tummanpunaista kangasta paidankauluksen alta, mutta hän näkee sen minusta silti.
”Kuinka sä…”
”Kai sen aina vaan tajuaa.”
”Ja silti lähestyit mua?”
”Miten niin ’silti’?”
”Vai senkö takia?”
”Ei oikein kumpaakaan, oletan.”
Hän saa toistamiseen minut hiljenemään. Pidän siitä, että koko keskustelun aikana hän ei ole kertaakaan tupannut lähemmäs tai pakottanut mitään itsestään minulle. Samassa tajuan, että minun ei tarvitse selittää itseäni. Ei selittää eikä peitellä, ei keksiä tarinaa siitä, miksi polvissa on mustelmia ja miksi minulla ei ole pankkikorttia.
”Mun nimi on Marika, mutta jos sä koet turvalliseksi olla kertomatta omaa nimeäsi, se on mulle okei. Mä ilmestyin tähän kirjaimellisesti joku minuutti sitten.”
Jokin tytön sanoissa läikähtää minussa. En itke, en osaa, mutta tiedän, että silloin, kun olen jälleen oppinut itkemään, minä tulisin ajattelemaan näitä sanoja.
”Mun nimi on Elio.”
”Se sopii sulle.”
Hiljenen jälleen.
”Marika… Hassua, tunsin muutaman sun nimisen siellä, mistä olen kotoisin.”
”Mä olen Suomesta. Mun porukat ovat asuneet täällä nyt kolme vuotta, mutta me todennäköisesti muutetaan vielä takaisin. Isän työsopimus kestää viisi vuotta.”
”Suomesta! Fuck!”
Marika puhkeaa räväkkään nauruun.
”Onko sulla porukkaa siellä päin?”
”Voidaan lopettaa tämä kituuttava englanti, mä olen suomalainen. Mitä hittoa.”
Tämä on ensimmäinen kerta aikoihin, kun puhun äidinkieltäni. Harvoin olen Ellan kanssa kahden, emme koskaan puhu suomea siellä, missä nukun yöni. Jokin kuristaa kurkussani. Sanat tulevat niin vaivattomasti. En ole ajatellut ikävää, se ei ole saanut minusta sijaa. Se antaa itsensä julki vasta, kun ilmaisen itseäni kielellä, jolla olen olemassa.
Marikan nauru täyttää koko puiston. Vain se saa minut olemaan purskahtamatta spontaanisti itkuun kaiken tämän ajan jälkeen.
”Joo no mitäs hittoa nyt sitten”, Marika nauraa. ”Moro vaan. Onpa hullua, mikä sattuma. Haluatko tulla kupilliselle? Mun porukat ei asu kovin kaukana.”
Ajattelen porvariperheen kaunista väliaikaiskotia, jonka TV on maksanut enemmän kuin minun kuukauden vuokrani. Värähdän. Näytän täysin säädyttömältä. En voi ilmestyä kenenkään keskiluokkaiseen perheidylliin tämän näköisenä, mutta myöskään täkäläiset kahvilat eivät ole paikka sellaisille kuin minä.
”Hei kuule. Jos mä haen meille kahvia, lupaatko olla kaikkoamatta? Otatko jonkun maustetun hirviön?” Marika ehdottaa heti, kun huomaa vaikeuteni kysymyksen edessä. Hän on jo muutamassa minuutissa osannut lukea minua enemmän kuin Jose monessa vuodessa.
Ajattelen, kuinka Jose tiesi minun pitäneen pikaruokapaikkojen mansikkapirtelöstä viisivuotiaana ja tarjosi sitä minulle vielä kolmetoistavuotiaanakin. Joselle minun asiani olivat pysyviä ja muuttumattomia; olin yhä sama Elio, joka otti kiitollisena vastaan kaiken makean, jonka hän oli valmis tarjoamaan. Tiedän, ettei hän yrittänyt typistää minua pieneen pakettiin, joka hänen oli helpompaa hahmottaa, mutta niin siinä kävi. Sellaiseksi minä jäin. Mansikkapirtelöstä pitäväksi ja hänen syliinsä sopivaksi.
Kun Marika palaa kahvien kanssa, osaan jälleen hymyillä hänelle. Ojennan ruttuista seteliä, mutta hän pudistelee päätään ja painaa nyrkkini takaisin kiinni. Marika istuutuu viereeni, aurinko paistaa hänen takaansa. Ajatukset unohtuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti