Luku 3: Pannukakkuja
Taaperoikäisestä juoksentelevaiseksi lapsukaiseksi, joka odottaa pääsyä esikouluun, on pelottavan lyhyt matka. Itketyt itkut ja kesäpäivien naurut. Kaikki ne kerrat, kun poika on istunut sylissäni, kaikki ne kerrat, kun jäämme kahden veljen turruttaessa itsensä työllä. Jokainen retki huvipuistoihin, ostoskeskuksiin, kylpylöihin. Olen saanut kaiken sen. Pieni Elio pitämässä minua kädestä, nauramassa, halaamassa.
Tarvitsemassa.
Mitä enemmän Elio kasvaa ja tulee tiedostavaksi, sitä suuremmaksi kaikki sisälläni kasvaa. Minä tein itseni kanssa lupauksen, kun tiesin, mikä Elio minulle on. Sovin, etten koskaan antaisi sen näkyä hänen seurassaan. Soisin hänelle turvallisen lapsuuden ilman sitä nielevää mustuutta, joka on vellonut sisälläni kaiken tämän aikaa.
Ja silti. Nuo pienet kädet, nenän hento kaari ja tuo tuuhea tumma tukka. Ruskeat silmät, samanlaiset kuin minulla ja veljelläni. Maailman kaunein olento.
On hetkiä ja hetkiä.
Niitä hetkiä, kun syömme yhdessä jäätelöä ja nauramme kesäpäivässä.
Ja niitä hetkiä, kun hän istuu sylissäni ja vääntyilee niin, että tajunnassani sumenee. Lamaannun enkä ehdi siirtää poikaa hellästi sylistäni, hän on niin innoissaan. Ja minun kalleuteni puristuvat häntä vasten, koskettavat häntä, ja vaikka hän ei tiedä, mitä se tarkoittaa, minua oksettaa ja tahdon vain repeytyä irti koko vartalostani.
Niinä hetkinä minä vain toivon, että olisin osa tuulta ja joen virtaavaa vettä ja että Elio, joka on kauneinta, mitä koko maailmassa on, ei olisi edes syntynyt. Jos häntä ei olisi, hänen ei tarvitsisi ajatella tätä koskaan. Minä tiedän, että hän tulee kärsimään tästä vielä. Olen vääjäämättä lipumassa kohti pistettä, jossa hänen pieni pojanvartalonsa ei enää saa minua pysymään aloillani. Minun on pakko ottaa etäisyyttä, mutta en pysty, en enää kykene siihen tultuani niin läheiseksi pojan kanssa. Minä hengitän häntä. En kiellä häneltä mitään, hemmottelen häntä kaikella, millä voin. Pelkkä hänen katsomisensa saa minun koko olemukseni värisemään.
Minä rakastan häntä. Kaikkea hänessä. Hänen enkelinkiharoitaan ja ruskeita silmiään. Hänen nauruaan silloin, kun kutitan häntä tai ostan hänelle herkkuja. Elio voisi olla mitä tahansa, ja minä rakastaisin häntä, koska se on hän, hän, hän.
Elio aloittaisi puolen vuoden päästä esikoulun. Viisivuotias Elio on maailmassa kaunein. Vielä, kun esikoulu ei vie häntä minulta täyspäiväisesti, päätän viettää kaiken mahdollisen vapaa-aikani pojan kanssa. Viikonloppuna, kun veljeni on työmatkalla, olen pojan kanssa kahdestaan heidän kotonaan. Teen Eliolle ruokaa ja pelaan hänen lempipelejään kunnes poika on käyttänyt kaiken energiansa ja makaa minun sylissäni pienenä myttynä.
”Onko ollut kiva päivä?” kysyn väsyneeltä pojalta sylissäni. Eliolla tuntuisi olevan vielä halua riehua enemmänkin, mutta pieni keho ei enää anna myöten. Poika hymisee tyytyväisenä.
”Mennäänkö huomenna Lintsille?” Elio huokaa.
”Nooh, katsotaan nyt.”
”Mennään!”
”Huomenna pitäisi sataa.”
”Haluan puistoon! Haluanpuistoonhaluanpuistoon!”
”Elio rakas, aina ei voida mennä sen mukaan, mitä haluat.”
Poika rupeaa itkemään ja vääntyilemään. Nappaan hänet tiukemmin otteeseeni ja puristan häntä hellästi.
”Kuules nyt. Isäsi suuttuu, kun hemmottelen sua näin. En kuulemma saisi syöttää sulle enempää herkkuja…”
”Miksi ei?”
Raotan pojan paitaa hivenen ja puristan pojan lapsenpehmeää vyötäröä.
”Pyöreys ei näytä hyvältä pienellä pojalla.”
”Eikö?”
Elion äänessä on jotain todella pientä. Mieltymykseni paistavat sanoistani, maistan oksennuksen suussani nopeammin kuin ehdin ajatella. Pienet pojat. Hyvin, hyvin pienet. Ohuet jalat. Suloiset kapeat pojanvyötäröt ja maailmaa ihmettelevät silmät. Minua alkaa oksettaa. En voi projisoida tätä Elioon, en voi.
Nappaan pojan lähemmäs, paljastan kaistaleen hänen vatsaansa ja painan sille suudelman.
”Unohda tuo. Olet niin kaunis. Setä puhuu ihan hassuja. Semmoisia aikuisten juttuja, ei sun tarvitse niistä välittää.”
Poika tapittaa minua ruskeilla silmillään. Suljen hetkeksi silmäni, suukottelen navanseutua aavistuksen liian pitkään. Elio ei tee mitään, hän ei reagoi kosketukseeni rimpuilemalla eikä tarjoamalla hellyyttä takaisin.
”Mitä sä teet?”
”Näytin sulle vain, kuinka kaunis sä olet. Oot ihaninta tässä maailmassa, muista se aina.”
Saan Elion kikattamaan kutittamalla häntä vatsasta ja kyljestä. Poika värisee ja hihittää, kunnes olen lopulta kaatunut hänen päälleen kokonaan.
”Voi murunen…”
”Mennäänkö Lintsille huomenna?” Elio kysyy uudestaan.
Huokaan syvään ja pudistelen päätäni. Painan vielä varovaisen suudelman pojan vatsalle, voin tehdä sen vielä, se ei satuta poikaa. Hän pitää siitä, hoen itselleni. Se tekee hänet iloiseksi.
”Nooh, katsotaan nyt.”
”Jookoooo…”
”Mitä kivaa haluaisit tänään vielä tehdä?”
”Pelata sitä kalapeliä.”
”Voidaan vähän pelata kalapeliä, mutta ei me koko iltaa ruutua tuijoteta. Kulta, sä potkit kauheasti… hassu, odota vähän…”
Elio mönkii ja ryömii allani, otan pojan tiukkaan halaukseen. Vatsa on yhä paljastettuna, mutta maltan itseni enkä suukottele sitä enää.
”Sä olet niin kaunis. Haluatko pannaria tänään? Hillolla ja kermavaahdolla. Ei vaan sitten kerrota isille.”
Elio kikattaa onnessaan.
”Jooo! Saanko heti!”
Olen yllättynyt, että pojan sanavarastosta ylipäätään löytyy sana ”saanko”. Pörrötän Elion päätä.
”Käydäänkö ensin suihkussa? Yhdessä. Sitten tehdään pannaria.”
Eliolta kestää hetki nyökätä.
Saan kantaa pojan kylpyhuoneeseen, mutta en riisu häntä. En pystyisi siihen. En tahdo hänestä tulevan sellaista lasta, joka odottaa, että aikuiset tekevät kaiken hänen puolestaan. Elio osaa kyllä riisuutua itse. Ja minä osaan katsoa jonnekin aivan toisaalle.
”Miksi setä pitää silmät kiinni suihkussa?”
”Ettei vettä mene silmiin.”
”Voitko sä pestä mut?”
”Osaat kyllä jo itse.”
”Pese mut! Pese mut!”
Joudun pakottamaan silmäni auki. Vettä putoilee hiuksistani, poikaan katsominen tekee niin kipeää. En voi olla hänen alastoman vartalonsa läheisyydessä, kaikki minussa sortuu sen edessä. En katso. En voi katsoa. Lamaannun paikalleni, olen juuri se aikuinen, joksi vannotin olevani tulematta. Tämä en ole minä, en tunnista itseäni tästä reaktiosta.
”Setä?”
Ei, älä puhu, en pysty kohtaamaan sinua juuri nyt. En saa kehoani piiloon, hän näkee sen jo, ja jos peitän reaktioni, hän oppii, että se tarkoittaa jotakin hävettävää.
Mutta sitähän se on. Tämä on asia, joka ei saa olla olemassa; tällaisena en voi elää hänen lähellään. Hän ansaitsee aikuisen, joka näkee hänet sellaisena, kuin hän on. Lapsena. Pelkkänä lapsena, joka tarvitsee hellyyttä ja huolenpitoa.
”Mikä sulle tuli?”
Elio tulee lähemmäs, ihmettelee. En kestä hänen katsettaan kaikkialla, valun pieneksi lattialle enkä saa henkeä. En koske omaan vartalooni enkä missään tapauksessa Elion. Hädin tuskin erotan rajojani. Tunnen vain, kuinka poika tulee nojaamaan minuun veden valuessa suoraan päällemme.
”Jose? Mikä tuli? Ootko sä rikki?”
Olen. Olen aina ollut, rakas, ei se ole sinun vikasi.
”Ei mitään hätää. Sedällä on vain vähän omia asioita. Mennään kohta tekemään sitä pannukakkua.”
Olen kaukana kehostani, ja samaan aikaan tuskaisen lähellä sitä. Miten lämpimältä alavartalossani tuntuukaan. Tärisen nautinnosta ja pelosta, kaikki se täyttää minut kokonaan. Tällainen minä olen, kaikki tämä nautinto on pakkautunut luvatta kehooni ja purkautuu nyt, kun poika on edessäni. Hetken ajan lämpö on suurempi kuin kaikki se orastava häpeä, joka tykyttää kehoni taitteissa.
”Jose?”
”Kaikki hyvin. Tuu rakas tänne.”
Elio tulee vilpittömästi aivan minuun kiinni eikä kysy enää mitään. Poika ei voi millään aistia kaikkia niitä tunteita, joita kehossani risteää. Kiihko ja himo ja häpeä, niin syvä, että se viiltää. Elio tulee kiinni ja näkee vain sen, kuinka pieni minä olen. Pienen lapsen järkkymätön hellyys. Elio kietoo kätensä ympärilleni ja suukottaa poskeani.
”Rakastan sua”, kuiskaan ja vain minä tiedän, mitä se tarkoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti