Luku 7: Paholainen
Aika kiinnittää Tomin yhä vain tiukemmin elämäämme. Mitä pitemmälle arki yhdessä menee, sitä läheisempiä pojista tulee. Elio kehittyy koulussa ja tulee yhä vain suositummaksi omassa porukassaan. Minä olen sivustakatsoja hänen elämässään. Pehmeistä suudelmista ei ole tietoakaan, ne ovat kuumeuni, jonka kuvittelin. En enää usko niihin.
Hiljalleen rupipolvisesta lapsesta kasvaa varhaisteini, jonka olemus muistuttaa yhä vain enemmän veljeäni nuorena. Elio on pirskahteleva ja eloisa, kaikki hänessä hehkuu hänen omaa valoaan. Pojan itsevarmuus on omaa luokkaansa, ja se näkyy ulospäin. Ihmiset pitävät siitä, pojassa on karismaa.
Minulle tämä kasvanut Elio on mysteeri. Hän on yhä sama pieni poika, jota olen saanut pidellä koko ikäni, mutta yhteys häneen on olematon. Teini-ikäistyvä poika ei päästä minua enää iholleen, enkä ole pitkiin aikoihin edes yrittänyt. Olen miettinyt, teenkö väärin itselleni, kun annan hänen lipua. Elämässäni on vain yksi, mitä haluan, ja jos en ota sitä nyt, en saa sitä koskaan.
En minä tahdo Eliota väkisin. Minä haluan, että poika kohdistaa säihkyvät silmänsä minuun ja näkee minut. Katsoo vain minua ja ajattelee, että tämän hän valitsee, tämä on se, mitä hän tahtoo.
Tomin ja Elion välit ovat syventyneet entisestään. Pojat viettävät lähes kaiken aikansa toistensa seurassa. Tomi on perhealbumeissamme ja Tomi on kutsuttu paikalle joskus jopa juhlapyhinä.
Tomi on ominut Elion, ja hänessä on sellaista ylimielisyyttä, johon en osaa suhtautua. En voi sietää sitä, miten hän katsoo minuun miltei kuin tiedostaen, mitä on minulta vienyt. Poika ei voi mitenkään tietää niistä hellistä tunteista, joita kannan sydämessäni, mutta hän näkee, mitä on minulle tehnyt. Minä riudun uuden perhekuviomme edessä. En voi sietää sitä, että poika kutsutaan tilaisuuksiin, joissa on jopa kauempaa tulevia sukulaisiamme. Poika on Eliolle miltei kuin kumppani, paitsi että he ovat kaksitoistavuotiaita lapsia. Silti hän saa olla mukana silloinkin, kun sukulaisemme Suomen ulkopuolelta saapuvat päiviksi kylään.
Kaikki muut tuntuvat olevan pojasta mielissään. Koko muu suku rakastaa sitä, että Eliolla on sydänystävä. Tiedän pojalla olevan muitakin ystäviä, ja yhtä lailla he voisivat nielaista pikkuiseni mennessään. Heissä ei silti tunnu olevan samanlaista laskelmoivaa pahansuopuutta. Tomi on keinotellut itsensä Elion lähelle ja tietää, mitä tekee.
Minut värvätään usein veljeni työkiireiltä vahtimaan poikia. Poikia, ei enää pelkkää Eliota. En muista, milloin olisin viimeksi ollut rakkaani kanssa kahden ilman, että paikalla olisi ollut veljeni tai Tomi. Siitä on kauan, kun saunoimme suvun miesten kesken ja käperryimme sohvalle katsomaan typeriä elokuvia. Minä en enää edes tiedä, mistä sipseistä ja virvoitusjuomasta Elio pitää, vai onko hän luopunut sellaisista kokonaan. Sen ikäinen poika.
En kestä kuunnella poikien menoa. Veljeni saapuu kahdentoista maissa, kello on vasta kymmenen. Kaksitoistavuotias ei ole enää lapsi, olen jo ajat sitten pudonnut kärryiltä siitä, mitä tuon ikäiset tekevät keskenään. Veljeni hyväksyy videopelit, mutta minä ehdotan pojille, että tekisivät jotakin muuta kuin roikkuisivat tietokoneella alituiseen. Jätän pojat Elion huoneeseen kahdestaan, en siedä kuunnella Tomin tietäväistä äänensävyä. Tämä käärme on luikerrellut keskuuteemme, ja minä olen keinoton sen edessä. En saa kitkettyä sitä pois.
Seitsemännen oluen jälkeen jumahdan sohvalle. En halua poikien näkevän kaljatölkkejä, kerään ne vaivalloisesti muovipussiin ja vien oven taakse. Muistan puolivälissä matkaa, että veljeni voi nähdä ne sieltä ja sadattelen ääneen. Mitä hänkin sanoisi, jos tietäisi minun juopottelevan lapsenvahdissa. Mikä minua vaivaa? Tungen tölkkipussin häpeissäni reppuun, jonka pakkasin mukaan.
Jumalauta.
Tämä ei käy. Palaan sohvalle, päässä tuntuu turralta. Tässä ei ole mitään järkeä. Pojat ovat yllättävän hiljaa, heidän touhunsa eivät kuulu olohuoneeseen. Käyn sammuttelemassa kaikki valot yksitellen, tätä häpeää en kestä kohdata valoa vasten. Kiedon viltin ylleni, suljen silmäni hetkeksi. En tahdo ajatella. En tahdo olla. Annan itseni lipua kaiken tämän toiselle puolelle.
Herään pimeässä ääniin, jotka ovat korvilleni vieraat. Erotan poikien vaimean, piilotetun kikatuksen. Sellaisen, jota ei ole tarkoitettu aikuisten kuultavaksi. Unohdan sammuttaneeni kaikki valot, talo tuntuu pahalta, sen pimeys ei ole puolellani. Kuljen tokkuraisena käytävän päähän Elion huoneen kohdalle. Ovi on raollaan.
Pimeys pitää minut sittenkin piilossa. Pojat eivät huomaa minua, mutta käytävän mustuudesta käsin minä näen heidät ja sen, mitä he eivät halua minun näkevän. Elio istuu tyynesti Tomin sylissä, Tomi on kietonut kätensä Elion vyötäisille. Eliota kikatuttaa, Tomi on painanut käden suulleen. Elio riuhtoo tiensä toisen pojan kasvoille ja tarttuu niihin molemmin käsin. Suudelma, jonka hän antaa pojan suulle, ei ole lapsen suudelma. Tämä kaksitoistavuotias tekee jotakin, jonka on nähnyt jonkun muun tekevän. Tai kokenut.
Kun seuraavan kerran tiedostan olevani läsnä ruumiissani, seison ulkona autokatoksessa puhelin kädessäni. Oksettaa ja heikottaa. Olen etsinyt veljeni numeron ja tuijotan sitä lamaantuneena. Kello on kaksitoista yli kaksitoista, veljen pitäisi tulla näillä minuuteilla.
He suutelevat.
Tuolla noin.
Ilman minua.
Valo halkoo lumisadetta, tuttu auto kaartaa paikalleen. Veljen ilmeestä huokuu hämmennys.
”Josef? Onko kaikki hyvin?”
”A-…”
”Onko jotain käynyt? Missä pojat ovat?”
”Sisällä.” Ääneeni asettuu vieras jää. ”Tekemässä jotakin, josta sinä et pitäisi.”
”Mitä tarkoitat?”
”Yllätin pojat vähän aikuisemmista leikeistä.”
”Anteeksi kuinka?”
”Mene itse katsomaan. Taitaa tuo Tomi olla vähän toisenlaisella mielenkiinnolla liikenteessä meidän Elion kanssa.”
”Oletko tosissasi? Noin nuorena?”
Huokailen syvään.
”No voi herranjumala. Mä menen sisälle. Kuule… Oletko sä kunnossa? Näytät jotenkin huonovointiselta.”
”Järkytyin vain. Olen aina ajatellut, että tuossa Tomissa on jotain.”
”Mä menen puhumaan pojille. Mutta hei, sä voit kyllä mennä jo kotiin, kellokin on jo tuon verran. Palataan tähän asiaan huomenna. Mä otan selvää, mitä ne pojat nyt siellä oikein touhuavat ja mikä juttu tämä on.”
”Meinasin jo soittaa sulle, hämmennyin niin kovasti.”
Veli taputtaa minua olalle. Käsi jää hetkeksi siihen, enkä tiedä, onko se armoa vai tuomio.
”Mä menen ottamaan selvää ja juttelen pojille. Mene sä vain jo kotiin. Oliko sulla tuolla sisällä vielä muita kamoja kuin sun takki?”
”Ei.”
”Käyn hakemassa sen sulle.”
Tuijotan tyhjänä karvareunuksellista takkia, jonka veli ojentaa minulle. En ymmärrä, miksi minun pitäisi ottaa takki ja pukea se, ei minulla ole kylmä. Maailma on jo tyhjä. Elio on sisällä syöjättärensä kanssa ja minä täällä lumisateessa. Vedän takin hitaasti ylleni ja kävelen haparoivin askelin kotiin.
Veli laittaa perään viestejä.
00.24 Sä unohdit sun repun tänne.
00.27 Olit vähän vaisu. Onko kaikki ookoo?
Voi helvetti. Se reppu. Veljellä ei ole tapana tonkia tavaroitani, joten en vaivaudu vastaamaan. Päässäni on kymmeniä ajatuksia, ne eivät löydä suuntaa. Mitä pojat tekevät nyt? Ottiko veljeni heidät puhutteluun, vannotti, että tuollaiset jutut kuuluvat aikuisille? Suuttuiko hän Tomille? Entä minun enkelilleni?
Pääni toistaa kuvia Eliosta virnuilemassa tyytyväisenä toisen pojan sylissä. Siihen kuvaan minä nukahdan, paholaisen hymyyn rakkaimpani kasvoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti