Luku 12: Hiipuva
Olemme ehtineet matkata puolitoista viikkoa, kun huomaan ensimmäiset kyllästymisen merkit Eliossa. Edes ihmeellisimmät matkakohteet eivät saa häntä havahtumaan. Eliota ei kiinnosta kylpyläloma, ei eläinpuisto, eivät huvipuistot. Mikään ei saa Elion katsetta syttymään kuten lapsena. Hotellihuoneen okrankeltaiset verhot keinuvat, sydämeni ei laula. Elio makaa melkein aurinkolasiensa päällä ja tuijottelee puhelintaan.
”Kulta, onko sulla tylsää? Mitä sä haluaisit tehdä?”
”Mulla on ikävä mun kavereita.”
”Joko sä haluaisit kotiin?”
En onnistu täysin peittämään pettymystä äänessäni. Elio ei reagoi siihen sanallakaan.
”En mä tiiä”, poika mutisee. Kaadun hänen viereensä suurelle parisängylle. Tämä on järjestyksessä kolmas hotelli, ja minulla on tunne, että tässä on kaikki, mitä voin antaa. Hotellivirkailijat luulevat Eliota pojakseni. Minun oma pieni lapseni. Tartun hetken mielijohteesta Eliota vyötäisiltä ja painan suukon hänen niskaansa. Siihen kohtaan, josta hiukset lähtevät pyörteenä.
”Ai tekeekö sun taas mieli?”
”Ei, haluan vaan pidellä sua.”
”En usko”, Elio sanoo ja alkaa avata shortsejaan. Vien käden tyynnyttelevästi hänen omalleen, silitän kämmentä.
”Ssh, ei aina tarvitse.” Painan suukon pehmeään tukkaan. ”Tehdään jotain kivaa, jotain, jota haluat.”
”Voitko sä ostaa mulle läppärin? Ja uudet kuulokkeet?”
”Tottakai, kulta, mennäänkö heti katsomaan niitä?”
Elio kiepsahtaa kasvot minuun päin ja kurtistaa otsaansa.
”Ei asioiden saaminen ole kivaa, jos ne vaan saa noin vaan.”
”Mitä sä haluaisit sitten? Eikö susta ole kivaa, kun mä ostan sulle asioita?”
”On tietty, mutta mulla on hirveän tylsää!”
”Kulta… Mikä olisi susta mukavaa?”
”Älä kokoajan jankkaa sitä! En mä tiedä!”
Hivuttaudun aavistuksen taaemmas, yritän ehtiä peittämään pettymykseni. Elio pudistelee jo päätään. Hänen kätensä hakeutuvat takaisin housuille.
”Tehdään vaan tätä. Tätähän me ollaan tänne tultu tekemään.”
”Haluaisitko sä Elio mennä jo kotiin?” kysyn pienellä äänellä.
”En mä tiedä. Ei siellä ole sen erilaisempaa.”
”Haluaisitko sä lopettaa tän, mitä meillä on?”
”Mä kuvittelin, että se olisi erilaista.”
”Mikä?”
”Se, että sä jumaloit mua.”
”Tarkoitatko, että…”
”En mä seksistä puhu.”
Seksistä. Vaikka eihän tämä pohjimmiltaan mitään seksiä ole. Minä tiedän kyllä, millä nimellä sitä kutsutaan, mitä teen hänelle. Minä. Hänelle. Hän on lapsi ja viaton tähän sotkuun. Päässäni jyskyttää.
”Mennään kotiin, Elio.”
”Eikä.” Poika mönkii päälleni ja hymyilee. Tässä hymyssä on jotakin aitoa, edes häivähdys.
”Kultapieni…”
Elion kädet jäävät ujoina, mutta silti niin vaativina rintakehälleni. Poika pyörittää sormeaan kauluspaitani ylimmän kiinni olevan napin ympärillä.
”Elio kulta, ei nyt.”
”Miks ei?”
”Mulla ei ole aivan hyvä olo.”
Sysään pojan hellästi sylistäni. Me vaihdamme tänään paikkakuntaa. Harkitsen jopa ajavani pojan suoraan takaisin kotiin ja katoavani itse. Tällä kertaa tekisin sen lopullisesti. Kunnolla. Peruuttamattomasti. Tiedän ajaessani paremmin kuin koskaan, kuka olen ja mitä olen tehnyt. Elion pienet sormet paitani napilla. Opeteltu innostus hänen kirkkaissa ruskeissa silmissään.
Kuvotan itseäni.
Jos se ei olisi holtitonta ja tuhoaisi Elion ja sivullistenkin elämää, ajaisin auton rekkaa päin ja toivoisin parasta. Tänään tajuan paremmin kuin koskaan, miksi kaikki spiraloi tähän pisteeseen. Elion pehmeät suudelmat, minun katseeni, minun vain vaivoin peitelty kiihtynyt hengitykseni hänen niskaansa vasten, kun hän oli viisivuotias.
Minua todella oksettaa.
”Jose? Ootsä kunnossa? Pysähdytäänkö johkin?”
”O-olen joo. Kuinka niin? Onko sulla kaikki hyvin?”
Poika on tällä kertaa takapenkillä. En kestä nähdä hänestä edes aavistusta.
”Mulla on pissahätä. Pysäytä johonkin tienvarteen.”
Kun saan auton parkkeerattua mahdollisimman kauas valtatiestä pienen mökkitien varrelle, Elio ei tee elettäkään lähteäkseen autosta. En katso häneen päin, tänään hänen katseensa kertoo minulle selkeämmin kuin koskaan, mikä minä olen.
”No? Käy vaan.”
”Ei mulla ollutkaan pissahätä.”
Kohtaan hänet auton peilistä. Puhtaat lapsenkasvot vailla odotusta, vailla vilppiä. Tänään Elio tuntuu juuri niin untuvaiselta kuin hänet läpi vuosien näinkin. Kaikesta huolimatta hän on pelkkä lapsi.
Minä käperryn kasaan. Sammutan auton, radion lempeä taustaääni kaikkoaa ja jättää korvia repivän hiljaisuuden. Nyyhkytykseni ei ole viatonta ja suloista kuten lapsella, se on aikuisen miehen kipeää mölinää, itse aiheutettua.
Elio nousee autosta.
Hän avaa ajajan oven ja istuutuu täysin tyynesti syliini. Hän ei sano mitään, sillä sanoilla ei ole paikkaa hetkessä, joka on näin auki. Elio asettaa pörröisen päänsä olalleni ja vain on, imee itseensä kaiken sen, mitä päästän pois.
*
En koska Elioon kahteen kokonaiseen viikkoon. En edes ohimennen, sillä hänen ihonsa polttaa. Olen hyönteinen, joka räpiköi tulen edessä, kunnes se polttaa siivet repaleiksi. Elio tuntuu huomaavan valitun etäisyyteni, mikä tekee hänet eloisammaksi. Aivan kuin hän olisi vielä se pieni poika, joka tuli kanssani huvipuistoihin syömään hattaraa. Hänen olemuksensa soi kirkkaammalla nuotilla.
Jos olisin jotakin muuta kuin olen, tämä riittäisi. Antaisin edellisten viikkojen unohtua, painaisimme molemmat sen kaiken pois mielestämme. Joskus tulisi aika, kun me molemmat olisimme unohtaneet, miltä viileät lakanat tuntuivat paljasta ihoa vasten hänen painuessaan päälleni. Elio eläisi omaa elämäänsä, tekisi omat valintansa ilman ajatusta sedästään, joka antoi hänen tukkaansa suudelmia öisin ja toivoi voivansa pitää hänet niin kauan, kun hänen lohtuaan riitti.
Mutta minä en ole sellainen ihminen.
Mitä onnellisemmaksi Elio tulee, sitä enemmän silmäni mittaavat hänen pieniä reisiään ja etsivät vastauksia hänen silmistään. Kun Elio tulee ties kuinka monennen hotellin suihkusta pelkkä pyyhe lanteillaan, huomaan ajattelevani yhä kiinteämmin sitä, miksi olen täällä. Ei ole kuin yksi syy, enkä voi valehdella itselleni siitä, etten haluaisi häntä.
”Elio.”
”Mm, joo?”
Pojalta kestää hetki ymmärtää äänensävyni merkitys. Raskas kaipuu, joka tihkuu joka sanasta. Pojan ilmeessä käväisee hetken jokin, vai kuvittelenko vain. En tahdo tunnistaa sitä, joten sitä ei ole olemassa. Elio pudottaa pyyhkeensä lattialle ja kävelee raukeana syliini. Hän painaa märän, pörröisen päänsä olalleni ja päästää vaimean ynähdyksen. Poika istuu kokonaan päälläni, en uskalla viedä käsiä hänen lanteilleen, entä jos, entä jos.
”Jose…”
”Niin?”
”Voisitko sä vain pidellä mua tänä yönä?”
Pyyntö on niin hauras, että miltei tunnen kyyneleet silmissäni. Poika istuu alastomana sylissäni ja tahtoo vain tulla pidellyksi. Kuinka voisin sen häneltä evätä? Hän ansaitsee vain täyden huolenpitoni ja hellyyteni, sillä maailmassa ei ole mitään hänen veroistaan.
”Totta kai voi, rakas.”
”Siis ihan vaan pidellä mua?”
”Tietysti”, kuiskaan ja kahmaisen käteni hänen ympärilleen.
Se on viimeinen kerta pitkään aikaan, kun maltan todella pitää hänet vain siinä, silittää häntä ja olla hänelle se aikuinen, jota hän kenties minusta kiivaimmin etsii. Silti minä tunnen itseni ja tiedän, että kerran hänet iholle saatuani en malta enää päästää häntä pois.
Meidän rakkauslomamme kestää heinäkuun puoleen väliin. Rahat ovat lopussa, tuhlattavaa ei ole, mutta antaisin Eliolle kaiken, kaiken paitsi sen, mitä en suostu ajattelemaan.
Kotiinpaluun hetki on vähemmän dramaattinen kuin kuvittelen sen ennalta. Minä vain ajan Elion kotiinsa. Veljeni kohtaamisessa ei ole samaa häpeän ja pelon ilmapiiriä kuin aiemmin. Minä olen maannut hänen poikansa kanssa kaikki nämä viikot, enkä osaa edes hävetä. Tiedän, että minun pitäisi, mutta Elion ihon maku ei lähde muistoistani enkä kykene olemaan ajattelematta sitä, miltä pojan kevyt paino tuntuu rintaa vasten. En osaa pelätä, että veli näkisi sen minusta. Tulen ylpeäksi. Ymmärrän, että on maailma, joka kuuluu vain minulle ja Eliolle.
Viikot kieppuvat mielessäni, spiraali pyörii.
Koti ei ole koskaan ollut tämän tyhjempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti